tiistai 28. heinäkuuta 2015

Kolmen kanssa kotona

Pojat kävivät tarhassa Seen syntymän jälkeen vielä pari kuukautta. Käytimme subjektiivista päivähoito-oikeuttamme, enkä koe lainkaan syyllisyyttä. Miksi pitäisikään? Ehdottoman mainio ratkaisu. En tiedä miten olisi käynyt maidonnostatuksen ja imetyksen, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Pojat saivat pitää rutiininsa (tässä talossa ne ovat kaiken kasassa pitävä voima, elämän ehto) ja minä pystyin toimimaan Seen kanssa vauvantahtisesti. See saattoi olla tissillä tuntikausia useampaan kertaan päivässä. Ensimmäisen tiheänimunkauden kohdalla See asui rinnalla 18 tuntia putkeen. En kertakaikkiaan ymmärrä miten tämä olisi onnistunut, jos kotona olisi hoidettavana ollut vielä kaksi vilkasta nelivuotiasta. 

Olisiko ollut oikein vaatia nelivuotiaita ymmärtämään miksi he eivät pääse ulos leikkimään? (Tuolloin satoi vuoroin lunta,  loskaa tai vettä, ulkonaimettäminen ei ollut vaihtoehto.) Vai olisiko vauvan pitänyt heti oppia maailman tavat ja itkien odottaa ymmärtämättä miksi äiti ei tule vaikka pyytää? Kumman olisi pitänyt ymmärtää miksi ruokaa ei vielä saa, vaikka on jo aivan kamala nälkä, vauvan vai taaperon?

Kenen voitto olisi ollut muutamassa viikossa uuvahtanut äiti, masentunut omasta ja maidon riittämättömyydestä? Tilastoihin olisi saatu varmasti lisättyä jälleen yksi alle kaksi kuukautta kestänyt täysimetys, kun maito ei vain tunnu riittävän. Ja vaikka meillä tukiverkko onkin, moniin verrattuna ruhtinaallisesti, olisin jo varmasti aikaa sitten soittanut itkien neuvolaan saadakseni perheemme jälleen lastensuojelun ennaltaehkäisevän avun piiriin.

Elo kolmen lapsen äitinä alkoi siis mukavasti. Niin mukavasti, että välillä tunsin oloni melkein syylliseksi. Niinä päivinä kun Aa ja Bee olivat tarhassa ja sain viettää päivän pelkän Seen kanssa, kaikki tuntui liian helpolta. Niinäkin päivinä, joina Aa ja Bee olivat kotona, tuntui kaikki sujuvan. Minulla oli enemmän energiaa kuin aikoihin. Vauva tuntui aina sopivasti harhauttavan ajatukset pois poikien hölmöilyistä, joten hermotkin pysyivät paremmin kasassa. 
Niinpä sitten päätin, että pojat jäävät kotiin. 

Mutta tiedättekö, satunnainen päivä kerran tai kaksi viikossa, ei ole sama kuin ihan koko ajan? 
Kun kolmea lasta ja kotia hoitaa ihan koko ajan, energia määrät vähenee. Kun lapset tuijottavat vain toistensa naamoja ihan koko ajan, riitojen määrä kasvaa. Kun äiti hoitaa vauvaa taaperon näkökulmasta ihan koko ajan, niin se vauva muuttuu vähän ärsyttäväksi. Ja onhan se testattava uudestaan ja uudestaan, että mitä kaikkea voikaan tehdä, kun äidillä ei riitä kädet, silmät ja aika. 

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kuukausi takana ja toinen vielä edessä ennen miehen kesälomaa. Ihan jännittää selvitäänkö sinne asti selväjärkisinä. 
Tunnelma vaihtelee hilpeästä helvetilliseen sekunneissa. Väsymyksen taso liikkuu nuutuneen ja zombin välimaastossa. Koti on jatkuvasti kuin pommin jäljiltä, tiskikone koko ajan täynnä ja maitoa on jääkaapissa aina liian vähän.

 Niinpä. Meidät löytää pihalta.

1 kommentti:

  1. Viime viikon kipeilyn jälkeen vein tällä viikolla isomman pienen päiväkotiin. voi elämä. Hain päiväkodista niin iloisen ja tasapainoisen lapsen, että yritän muistaa olla tuntematta syyllisyyttä enää siitä, että vien lapsen hoitoon. Se on hälle niin kiva paikka ja ainahan voi viikon tai pari päivää olla kotona tai seikkailla jossain. Mutta ei aina (siis itselleni yritän tätä mantraa hokea, jotta lopettaisin sen potemisen...). Koita kestää!!!

    VastaaPoista