tiistai 28. heinäkuuta 2015

Nimittelyä

Bee haluaisi mennä kylään kaikkien naapureiden luo, että tuntisi ne sitten. Tärkeää on myös tietää jokaisen puistoleikkikaverin, myyjän, kirjastontädin ja vastaantulijan nimi. Kadehdittavan luontevasti poika aloittaa keskustelun milloin kenenkin kanssa, kysymällä ensin nimeä ja siirtymällä sen jälkeen itse asiaan.

Koskakohan tuo taito kitkeytyy pois? Voi kun ei kitkeytyisi ollenkaan.
On ihan hölmöä, miten tähän kulttuuriin, jossa elän, ei kuulu esittäytyminen. Tunnen liudan ihmisiä, joiden nimiä en kuitenkaan tiedä, vaikka saatan tavata heitä päivittäin. Naapureita, puistoäitejä, jumpparyhmäläisiä, lähikaupanmyyjiä. Pahimmillaan työkavereita tai työharjoittelijoita. Osan elämistä tiedän hämmästyttävän paljon, edelleen tietämättä nimeä. 

Olen yrittänyt keskittyä siihen, että esittäytyisin ja kysyisin keskustelukumppanini nimeä, jos juttelussa päästään muuten henkilökohtaisuuksiin. Se on kuitenkin vaikeaa. On vaikea löytää se oikea hetki ja sopiva kohta keskustelussa. Sellaista luontevaa kohtaa ei tunnu olevan. Ei ennen kuin päästään niin pitkälle, että vaihdetaan puhelinnumeroita. Siinä vaiheessa asiaan kuuuluu molemmin puolinen punastelu ja vaivautunut hihittely kun asiaa ei pääse pakoon. 

Alakerrassamme asuu kaksosmummi. Lapsenlapset ovat jo nuoria aikuisia. Ehkä siksi tämä naapuri kovin mielellään juttelee meidän pojille ja minulle.
Erään kerran tulimme samalla bussilla kotiin, joten kävelimme yhtämatkaa pysäkiltä kotiin. Jossain kohtaa mummi esittäytyi, kertoi etunimensä. Bee tarttui nimeen, sillä se oli sama kuin poikien tädillä. Juttu ajautui sivuraiteille. Hävetti ja harmitti kun kotiin päästyämme ymmärsin, ettem ollut omaa nimeäni alakerran rouvalle kertonut. 

Kaipaan teitittelykulttuuria. Vaikka se ei voimissaan olekaan, turvaudun siihen usein. Taloyhtiönhallituksen puheenjohtajana on turvallisempaa nimitellä herra Niemiseksi tai rouva Jääskeläiseksi kuin sinutella. Yleensä sinun kaupat on tehty nopeasti herrojen ja rouvien taholta.
Olen ajatellut opettaa lapseni herroittelemaan ja rouvittelemaan. Joissain tilanteissa ehkä tädittelemään, mutta mieluummin ei. Olen myös päättänyt rohkaista lapsiani esittäytymään, niin kuin he hyvin mielellään tekevätkin, ja kyselemään ihmisiltä heidän nimiä.

Minun sukupolveni taitaa olla ensimmäisiä Suomessa, joille halaaminen on luonteva tapa tervehtiä ystävää. Ehkä lasteni sukupolvi jopa tietää ystäviensä nimet.

2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Oih, tuli mieleen, että isompi pieni viime syksynä usein kyseli esimerkiksi bussipysäkillä ihmisten etunimiä. Minua harmitti tosi paljon, että ihmiset eivät vastanneet kysymykseen. Jotkut vastasivat: Joulupukki, en kerro tai muuta vastaavaa. Liittyyköhän tämän maan historiaan, että se nimen kertominen on kuin luovuttaisi koko elämänhistoriansa kansissa vastapuolelle? Eipä ole enää kysynyt kenenkään nimeä. ...Mitä siitäkin tulisi, jos kertoisi etunimensä lapsille. Nehän vois vaikka... öö. No mutta kuitenkin...

    VastaaPoista