keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Omanpäänlogiikka

See saavutti neljän kuukauden iän. Aiemmin niin helppo, tyytyväinen ja hyvin nukkuva prinsessa on nyt kaikkea muuta.
 
Päivisin on tyytyväinen lähinnä kantoliinassa. Siinäpä sitten viettääkin ison osan vuorokaudesta. Ei juuri lattialla harjoitella kääntymisiä, mutta joutaahan tuota.
Iltojen tunnarina päässä soi Apulannan Koneeseen kadonneen kertosäe: "vauva nukahtaa huutamalla, alastomana peiton alla, miten kauan sitä kestää, sitä ei voi tietää..."
Öisin ei enää huomauteta hennolla ynähdyksellä nälästä, vaan vaativalla karjumisella tai hysteerisellä kiljumisella.

Viime yön kaava oli tämä: *lupsauta tissistä n.4 kertaa, irrota imuote ja heiluta tovi päätä edestakaisin, nappaa uusi ote tissistä (jos nänniä ei heti löydy, aloita raivokas huutaminen)*. Toista * - * läpi yön.

Nyt äitiä väsyttää.


En millään jaksaisi koko ajan kasvattaa. Erityisesti tänään, mutta noin yleisemminkin. Vaikea uskoa, että olen pitkään työskennellyt koulussa ja harrastanut aktiivisesti partiota.

En jaksaisi vastata kaikkiin kinkkisiin maailmanihmettelyihin. "Miksi sateessa kastuu?" Tai korjata vääriä johtopäätelmiä. "Äiti, ulkona on pimeää, nyt on syksy." Tai toimia erotuomarina riidoissa ja tappeluissa. "Äiti, me löimme ja potkimme ja teimme kaikkea typerää. Nyt meitä itkettää."

Molemmilla pojilla on oma erityisalansa äidin uuvuttamiaessa.
Been on moottoriturpaus. Puhetulva ja kyseleminen on tauotonta. Aan taas on hoksottimien hitaus ja jonkunlainen kummallinen omanpäänlogiikka.

Tänään, kun seitsemältä heräämisestä huolimatta en ollut saanut aamupalaa vielä klo10, parahdin Beelle etten millään jaksaisi koko ajan vastata ja kasvattaa. "Mutta kun minulla on niin paljon asiaa."
Halasin ja kehuin sen olevan hyvä, että pohtii ja kyselee. Sillälailla oppii ja tulee viisaaksi. Mutta silti äiti kaipaisi nyt edes pientä hetkeä syödä rauhassa.
Lähestulkoon se minulle lopulta sallitiinkin. Aamupalaa häiritsi vain See ja sille on vaikea olla siitä vihainen.


Kasvatusuupumuksessani päätin päästä helpolla ja siivota. See nukahtaa aina kun imurin laittaa päälle. Aan ja Been voisin hyvällä omallatunnolla istuttaa telkkarin eteen katsomaan Pikku kakkosta.

Siinä imurin kanssa heilutessa tajusin itsellänikin kummallisen omanpäänlogiikan:
Sätin itseäni toistuvasti huonoksi äidiksi, kun en jaksa/ehdi siivota. Laiskuutta ja leväperäisyyttä. Mutta kun siivoan, teen sen ollessani aivan totaalisen uupunut olemaan hyvä äiti ja kasvattaja, päästäkseni helpolla.

Johtopäätös:
1) jostain syystä koen hyväksyttävämmäksi laiminlyödä väsymyksessä lapset, jos peitän sen siivousahkeruudella
2) ehkä ihan oikeasti pidän arvokkaampana lasten kanssa vietettyä aikaa kuin kodin siisteyttä
3) siivoaminen on melko aivotonta puuhaa

On kiva, että meillä on taas hetken siistiä. Varsinkin kun makuuhuoneeseemme kuljetaan eteisen läpi, jolloin jalanpohjissa tulee aina kuljettaneeksi sänkyyn tuliaisia hiekkalaatikolta. On silti kivempi ymmärtää miksi meillä monestikaan ei ole kovin siistiä.
Haluan uskoa, että lasteni työpaikoilla joku vielä kehuu kuinka viisas ja hyvätapainen Aa/Bee on, eikä kukaan mieti että tuon lapsuudenkoti mahtoi olla sekainen.

2 kommenttia:

  1. Siivoaminen ON aivotonta touhua, laajamittaisesti sitä harjoittavat semmoiset, joilla ei ole riittävästi mielikuvitusta mihinkään muuhun ;)

    Ja nyt kun paljastit netissä julkisesti kaikkien lastenuuvuttamien äitien salajuonen, nii. Johan tietävät työpaikoilla että "noi on niitä sotkukodin kasvatteja"....


    Mä huomasin aikoinaan että saan olla rauhassa niin kauan kuin seison. Et usko mimmosia juttuja oppii tekemään seisten että saa olla ihan rauhassa. Siivoamisen lisäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä pääsääntöisesti saa olla rauhassa, jos ei tee yhtään mitään. Luo lapsille sellaisen illuusion, että mä kiinteästi seuraan heidän leikkejään ja oon niistä tosi kiinnostunut. Samalla hetkellä kun tartun virkkuukoukkuun/keittiöveitseen/kännykkään/vauvaan/mihin nyt ikinä, legot tipahtaa käsistä ja alkaa härvääminen.

      Poista