keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Joko on myöhäistä?

Viikonloppuna jutteltiin miehen kanssa vanhemmuudestamme. Siitä, ettemme tahtoisi olla niin usein niin kärttyisiä. Pitäisi useammin muistaa kehua poikia. Pitäisi olla lempeämpiä ja kärsivällisempiä. Siitä, että se on vaikeaa.
Sitten ne kertoi Helsingin Sanomissa, että ihmisen itsetunto kehittyy viiteen ikävuoteen mennessä. (juttu täällä) Tuli epätoivoinen olo.
Meillä on siis puolivuotta aikaa poikien kanssa paikata kaikki aiheuttamamme vahinko.

Vanhemmuus on julma peli. Se kestää eliniän verran, eikä ensimmäiseen kahteenkymmeneen vuoteen voi oikein olla varma, meneekö hyvin vai ihan metsään.
Omasta kulmasta tuijotellessa tuntuu, että olen aina kärttyinen, komennan ja kiellän, huudan ja motkotan.  En yhtään osaa arvioida kehunko, pussaanko, kannustanko riittävästi tasapainottamaan kaiken tiukkistelun ja kiukuttelun. Tuomion kuulen sitten vasta kun nuo ovat aikuisia. Nyt ne on vielä liian puolueellisia. Teini-iässä ovat kuitenkin katkeria ja sitä mieltä, että kenenkään muun mutsi ei oo näin tyhmä.

Ei taida olla paljon hyötyä, jos tästä eteenpäin puolivuotta syyllisyyden tuskissani ylikompensoin. Ei niin, että se edes onnistuisi.
Jos sitä yrittäisi, niin kuin aina iltaisin päättää yrittää, kehua hiukan enemmän ja halata vielä useammin. Ei se hukkaan ainakaan mene.

Puhuin viikonloppuna myös lastenpsykiatrin kanssa. Hän taas sanoi, että korvaavia kokemuksia on aikaa tarjota vielä vuosi tolkuton, että vielä ei ole mikään liian myöhäistä.
Lupaan yrittää keskittyä näihin sanoihin yön pimeinä tunteina enkä tuohon Hesarin juttuun.


*

Marraskuun alku. Joulujutu valtaavat mainokset, kauppojen hyllyt, muutaman ystäväni facebook-päivitykset ja kalenterin. Minua hikoiluttaa se, että nyt jo. Vaikka toisaalta, minulla on taas ollut kesästä asti kaapissa muutama joululahja ja joulun reseptejä olen kerännyt talteen pitkin syksyä. Joulu on sillälailla sopivasti mielessä pitkin vuotta, mutta ei se saa näkyväksi muuttua ennen joulukuuta. Ehtii stressaantumaan kun tuntuu, että ihan juuri kohta se jo on ja kaikki on kesken. Vaikka ei ole kohta eikä oikeasti mikään ole niin kovin kesken.

Päätin tänä vuonna kuitenkin yhden asian hoitaa jo marraskuussa: otan lapsista kuvan joulukorttiin. Idean korttiin olin saanut jo kesällä.

Koska tunnen lapseni, tiedän ettei kannata yrittää saada niitä samaan kuvaa. Ottaisin siis jokaisesta yksilökuvan. Koska tunnen pojat, tiedän ettei kukko käskien laula. Vaikka muuten haluavat koko ajan olla kuvattavana, niin "hei saanko ottaa susta kuvan" ovat taikasana, jolla kädet liimaantuvat kasvoille, suu vääntyy mutruun ja tuvan täyttää vinku ja kitinä.
Ajattelin, että jotenkin teen tilanteesta hauskan. Ottaisin kuvat sellaisena hetkenä kun kotona on vain yksi pojista. Ei olisi se toinen siinä sotkemassa.

Tänään päätin olevan sopiva hetki kuvata Aa.
Tänään vähän myöhemmin päätin, että riittää jos kortissa on kuva Seestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti