tiistai 15. joulukuuta 2015

Lohdullisia sanoja

Ihminen kehittyy, hitaasti mutt kehittyypä kuitenkin. Aina. Vielä näin neljännellä kymmenelläkin. Olen pikku hiljaa oppinut pyytämään apua ilman loputont tuskailua siitä tarvitsenko sitä todella vai pärjäisinkö itsekin. Ja ennakkoon murehtimatta voiko se keneltä kysyn auttaa, vai aiheutanko kenties hänelle vaivaa.
Olen oppinut, ettei kannata odottaa siihen että on pääkainalossa. Ja että ihmiset kyllä kieltäytyvät, jos heille ei sovi.

Viikonloppuna mies oli toisen yön poissa kotoa. Yö oli Seen kanssa levoton ja aamulla olin väsynyt ja äreä. Olisinhan minä päivästä selvinnyt  - kiukuttelemalla ja murisemalla lapsille. Tajusinpa kuitenkin poimia puhelimen ja soittaa teini-ikäiselle kummitytölle. Hän jaksoi leikkiä ja pelata poikien kanssa. Minua helpotti ihan vain ajatus että paikalla on joku muukin. Teiniksi kummityttö on ilahduttavan vastuuntuntoinen ja järkevä. Mukavaa seuraa kaikenkaikkiaan.

Jossain kohtaa päivää parahdin ääneen kotimme kuntoa. Juuri sillä hetkellä sekamelska oli sietämätön. Ihana kummityttö rauhalliseen tyyliinsä totesi "sulla on kolme lasta".

Kummityttö on yhteishaussa hakenut lähihoitajaksi ja lastenhoitajaksi. Toivottavasti pääsee sisään.


*

Puhuin pitkään lastenpsykiatrin kanssa Aasta.
Hän ei uskonut, että Aan ongelmat ovat ikuisia. Uskoi niiden pohjaavan alkuelämän poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Epäkypsät aivot ovat joutuneet liian varhain liian kovien ärsykkeiden äärelle. Monien syiden takia turvallisuudentunne ei ole ollut sitä mitä vauvoilla yleensä. Itkuun ei ole voitu vastata niin kuin yleensä. Kipu on ollut läsnä aivan liikaa. Se jättää jälkensä. Nyt on aika niitä jälkiä paikkailla. Onneksi aikaa on.

Sain vahvistusta sille, että Aata ei pidä raivokohtauksistaan rangaista. Rangaistusten sijaan tarjotaan lapselle myötätuntoa. Ymmärrystä raivon syihin. Turvaa siitä, että hänet nähdään ja häntä ymmärretään.

Tuntuu lohduttavalta, että pitkään ongelmaisten lasten kanssa töitä tehnyt ihminen uskoo, että ongelmamme on selätettävissä.
Tuntuu surulliselta, että lapseni kokee niin suurta turvattomuutta. On vaikea olla syyllistymättä tuosta turvattomuudesta.


*

Joulu ja miehen isäkuukausi lähestyy. Ei yhtään liian aikaisin.
Väsyttää.
  

5 kommenttia:

  1. <3!

    ei sun lapsilla ole suurta hätää: niillä on niin monta ihmistä ympärillä rakastamassa ja pitämässä huolta - niin monta korjaamassa ja paikkaamassa ensimmäisiä kuukausia.
    Ja ennen kaikkea niillä on äärettömän fiksut ja ymmärtäväiset ja huolehtivat vanhemmat.

    VastaaPoista
  2. Mä oon ihan samaa mieltä. Lapselle on käynyt hirvee mäihä, että saa kasvaa noin mahtavassa kodissa, jossa vanhemmilla on niin paljon tietoa ja välineitä. Onnenpekka!

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista