sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Jaksaa, jaksaa. Vai jaksaako?

Olin järjestänyt viikonlopuksi pojille yökyläilyn. Miehellä oli taas perjantaina sytostaattipäivä ja ajattelin yökylän tässä kohtaa olevan kaikki voittaa-ratkaisu.

Aloin epäillä yökylän toteutumista kun perjantaina neljän aikaan lähdin lääkärin määräyksestä Aan kanssa päivystykseen tarkistamaan onko pojalla keuhkokuume. Ei ollut. Yökylään ei tarvinnut perua Aan sairastelun takia. Yökylä peruttiin, koska Bee alkoi oksentamaan.

Kun kahden viikon tauottoman sairastelun jälkeen aloittaa kolmannen viikon siivoamalla kerrossängyn yläpedin oksennuksesta samalla kuunnellen vauvan itkua, joka epäilyttävästi vihjailee korvatulehduksesta, ei jaksa edes morkkistella omia ajatuksiaan. "Joku muu elämä ois kivempi."

Epäilyttää taas jaksanko oikeasti tämän kaiken?
 Yritän keskittyä siihen, että koko kahdeksan kuukauden sytostaattihoitojen ajan lapset eivät voi sairastaa ja silloin kun eivät, silloin ei ole aivan näin raskasta. Tämä nyt vaan tuntuu aivan mahdottomalta kun kolmesta hoitokerrasta kahtena olen miehen lisäksi hoitanut myös kolmea kipeää lasta.

Näiden sairastupaviikkojen aikana olen tuntenut hetkittäin jopa pakokauhua. Olo on ollut kuin nurkkaan ajetulla eläimellä. Kun aamupuuron toistuvasti syö viidessä pätkässä ja kahvikupin löytää kerta toisensa jälkeen unohdettuna, blogitekstiä yrittää karsia kokoon kahden minuutin erissä, eikä kolmeen viikkoon ole onnistunut järjestämään itselleen hetkeä liikuntaan, niin oman ajan ja tilan kaipuu alkaa olla suurta. Ei kaipuu. Tarve.

Aloin jo miettiä olenko sittenkin syvästi introvertti, mutta päädyin siihen tulokseen ettei maailmasta löydy ihmistä joka ei alkaisi tässä tilanteessa kaivata omaa tilaa.
En usko, että tarvitsisin kovinkaan paljon sitä lisää, jotta pakokauhu helpottaisi. Jos vaikka saisi välillä syödä ilman, että tarvitsisi keskeyttää sitä muiden tarpeiden vuoksi. Tai käydä vessassa. Katkeamattomat yöunet ovat sen verran kaukainen ajatus, että siitä en jaksa haaveilla.

Onneksi meillä on ympärillä paljon apua. Jo nyt olemme saaneet apua valtavasti. Jopa niin paljon, että ensimmäistä kertaa ikinä hetkellisesti pelästyi kiitollisuudenvelkaa. Kuinka paljon sitä vielä ehtiikö kertyä? Saanko ikinä kaikkea sitä korvattua? Asia, johon en edes usko. Kiitollisuuteen kyllä, mutta en siihen että siitä pitäisi pitää velkakirjaa.
Ystävät ja suku ovat käyneet puolestamme kaupassa. Olemme saaneet kotiruokatoimituksia. Lapsiperheiden kotipalvelua saamme viisi tuntia viikossa. Ainakin neljä terveydenhuollon ammattilaista on luvanneet laittaa puolestamme auktoriteettinsa peliin tarvittaessa. 

Kaikesta avusta huolimatta en usko, että tätä menoa pääsisimme enää kovin pitkään eteenpäin. Siksi on pakko uskoa siihen, että kohta helpottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti