maanantai 7. maaliskuuta 2016

Viikonloppu, ihan loppu.

Välillä sitä miettii, että pääsisi helpommalla kun luopuisi suosiolla kaikesta omasta ajasta ja tilasta. Jos ei edes kuvittelisi saavansa syödä puuron lämpimänä niin ehkä ne viisi keskeytystä ei tuntuisi niin kovilta. Jos ei edes sopisi omia menoja, niin niitä ei tarvitsisi perua.

Perjantaina oli sytostaattipäivä. Mies oli niiden jäljiltä väsynyt, huonovointinen ja äreä. Perjantai illalla Aalle nousi kuume. Lauantaina Seelle iski eroahdistus tai joku muu mikä saa lapsen huutamaan naama punaisen koko ajan jos ei saa olla äidin sylissä. Bee oli terve ja täynnä virtaa. Yhdistelmä oli sanalla sanoen raskas.
Sunnuntaina piti mööpeleerata koska taloon saapui uusi sänky. Muuten sunnuntaina oli lauantain kuviot. 

Tänään Aan olo on parempi. Ehkä myös miehen. See huutaa edelleen. Beelle nousi kuume. Minun selkä petti.

Tuntuu ettei ole hetkeäkään jolloin joku ei tarvitsisi minua. En tiedä missä välissä järjestäisin apua, jotta pääsisin vesijuoksemaan tai kauppaan. En ehdi ajatella moisia. Onneksi huomiselle on jo etukäteen sovittu kotiavun käynti.



Kun saimme kuulla, että miehen sytostaattihoitopäiväksi on valikoitunut perjantai, olin heti epäileväinen. Se tarkoittaa sitä, että mies on huonovointisin aina juuri lauantaina. Ei tarhaa, ei kotiapua. Emme voi laittaa lapsia hoitoon joka toinen viikonloppu. 

Lääkärille sanoin asiasta. Lääkäri totesi, että päivää ei heppoisin syin vaihdeta. Ilmeisesti lasten ja perheen hyvinvointi on heppoinen syy.

Tämän viikonlopun jälkeen totesimme yhdessä miehen kanssa, että asia on otettava uudestaan lääkäreiden kanssa puheeksi. Jos päivää ei voida vaihtaa, on osastohoito oltava vaihtoehto. Miehen oloa kun ei auta se, että pojat olisivat terveitä. Päinvastoin. Terveinä ollessaan meteliä ja menoa on moninkertainen määrä.



**

Piti kirjoittaa vielä jostain muustakin. En just nyt muista mistä. Myöhemmin sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti