torstai 21. huhtikuuta 2016

Reipastuminen

Olen saanut jostain ladattua taas itseeni virtaa.
Pitkä väli meni apaattisissa tunnelmissa. Kaikki oli vaikeaa, paitsi sohvalla peiton alla kykkiminen. Vatsaan sattui koko ajan. Viiden vuoden oireettomuuden jälkeen ärtyneen suolen oireyhtymä on perheen uusien diagnoosien myötä ottanut takaisin vuosien hiljaiselon. Enpä tännekään jaksanut mitään naputella.

Tällä viikolla moni asia on mennyt hyvin:
Olen nukkunut aika hyviä yöunia.
Olen päässyt kaksi kertaa (2!) liikuntaharrastukseen.
Vatsaan ei ole sattunut kahteen päivään.
Lisäksi minulla on ollut pakollista, mutta mielekästä puuhasteltavaa kotona.

Ja kas! Olen hymyillyt. Olen tehnyt muutakin kuin kaivannut sohvalle peiton alle. Olen odottanut kovin sitä hetkeä kun ehdin tännekin naputtelemaan.


*

Reippauspäissäni rohkenin käymään läpi perheemme taloustilannetta.

Elämme tällä hetkellä täysin tukien ja vakuutusrahojen turvin. Tämä vaati hiukan henkistä sopeutumista. Me, kaksi aktiivista yhteiskunnan jäsentä, olemme yhtäkkiä yhteiskunnan loisia. Hiukan hävettää, vaikka ei kai tarvitsisi. Laskujen jälkeen juokseviin kuluihin (ruokaan, bensaan, vaatteisiin, yms.) jää 650e. Tämä on vaatinut kaikkien puhelinliittymien yms kulujen uudelleen kilpailuttamista, muutaman muun laskun karsimista ja putkiremonttisäästötilille tilisiirtojen katkaisemisen.

Aika paljon on täytynyt osata laskea ja miettiä. On pitänyt ymmärtää paljon Kelan ja vakuutusyhtiöiden koukeroista tekstiä. On pitänyt soittaa monta puhelua, täyttää monta kaavaketta ja järjestää paljon todistuksia siitä ja tästä ja tuosta.
En ihmettele, että vuosittain monia tukia jää ihmisiltä hakematta.

Ymmärrän, että 650e viiden hengen perheelle on vähän. Silti koen, että se on paljon ajatellen sitä, että kumpikaan meistä ei käy töissä. Se on paljon kun ajattelee, että lähestulkoon jokaisessa muussa maailman maassa miehen sairastuminen olisi tarkoittanut minulle työn tai jopa kahden työn etsimistä. Emme ehkä siltikään olisi tulleet toimeen, sillä sairaalamaksut yms veisivät enemmän kuin oikeastaan mistään työstä voisin ansaita. 

Tuo ajatus lämmittää ajatuksena. Käytännössä ei. Ruokakaupaan lämpöä ei riitä. Reiällisiä kenkiä jalkaan paniessa ei tule mieleen kuinka siunattu sitä onkaan kun on syntynyt Suomeen. Tai kun pesukone pahaenteisesti temppuilee.

Onnekkaita olemme kuitenkin myös siinä mielessä, että meillä on kasvatus ja koulutus joiden ansiosta olemme osanneet/ymmärtäneet säästää. Olkoonkin, että säästimme putkiremonttia varten. Jos se pesukone hajoaa tai kenkien pohjat tippuvat niin säästötililtä voi käydä hiukan nipistämässä. Se paha päivä kun on juuri nyt.

Sen verran vähän tuo kuitenkin on, että motivaatio ensi syksynä töihin palaamiselle on kova. On muutenkin, mutta tuo ei vähennä sitä. Pompsahtipa juuri hakuun vielä aivan mahtava työ, jota hakea. Jee!


*

Mies kunnosti pyöräni. Puolentoista vuoden tauon jälkeen pääsin taas pyöräilemään ihan tosissaan. Viime kesänä poljin muutaman hassun kilometrin. Ai kuinka vapaus tuntuu hyvältä! Seekin tykkää pyörän kyydissä istumisesta. Laulaa menemään tarakalla. Hyvä niin. Tässä perheessä kun pyöräillään paljon. Kurjaa tulisi pienelle ihmiselle, jos ei pyöräilystä tykkäisi.


1 kommentti:

  1. <3!
    pyörävapaus on villi tunne - nauti siitä ja taustamusiikista!

    VastaaPoista