keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Hengästyttävä loma

Ei tänne asti ole muka millään ehtinyt näin lomalla.
Meillä joululoma venyy talvilomaksi kun mies on isäkuukaudella helmikuun alkuun asti. Tähän asti on ollut niin kiireinen loma, että vaikka olen tekstejä mielessäni rakentanut ja runosuoni olisi pulpunnut, niin kertaakaan en ole blogia auki saanut.

Eilen tajusin kiireen olevan oma tekeleeni.

Joulu meni mukavasti. Siitäkin huolimatta, että miehen työpaikalla aloitettiin yt-neuvottelut jouluviikolla ja irtisanomisen uhka loi oman varjonsa, niin tunnelma oli mukava. Syötiin paljon ja hyvin. Tavattiin perhettä, sukua, ystäviä monena päivänä peräkkäin. Joulustressi onnistuttiin tänäkin vuonna enimmäkseen välttämään.

Välipäivinä oli paljon puuhaa. Uimareissu, kynttilätalkoot, nimipäiväkahvit. Uusi vuosi vietettiin perheen kesken mökillä.

Sitten alkoi arkisempi loma. Oli hoidettavana läjäpäin lääkärijuttuja, Kela-juttuja, työjuttuja.  Jossain kohtaa saatiin tieto, että mies saa pitää työnsä. Lomautuksista ilmoitetaan myöhemmin.

Selkäni alkoi temppuilemaan. Mies sairastui. See tekee hampaita, neljää yhtäaikaa.
Aa ja Bee purkavat joulun rutiinittomuuden aiheuttamia patoumiaan.

Eilen mittani taisi tulla täyteen. Päässä surisi, hermoja kiristi. Teki mieli juosta pakoon kaikkea.
Lähdin ystäväni luo kahville. Sinne ajaessani tajusin:

Viime keväästä asti olen tsempannut. Päättänyt jaksaa, olla valittamatta, olla väsymättä . Järkeillyt itselleni, että kunhan vielä sen tai tuon jaksan, niin sitten lepään. Viimeisimpänä sen piti olla tämä loma. Että kun mies jää kotiin, niin helpottaa. Ehdin itsekin hengähtää, nukkua joskus päiväunet, lukea kirjaa muulloinkin kuin yöllä kun uni ei tule, olla stressaamatta ruoanlaitosta ja siivouksesta.  Vaan enpä ole ehtinyt. Olen toki lukenut jo kohta molemmat joululahjakirjat,  mutta yöunien kustannuksella. Välipäivinä ihastelin sohvalla tupluroivaa miestä ja mietin kuinka mukavaa tuo olisin, mutta just nyt en ehdi. Oli pyykkiä pestävänä,  ruokaa laitettavana,  pyllyjä pyyhittävänä. Ja vaikka hetki olisikin ollut aikaa, päässä ravasi sata asiaa yhtäaikaa estämässä unen tulon.

Eilen ymmärsin,  etten ole kertonut miehelle missään kohtaa olevani aivan uupunut. En ole kertonut, että toivoisin hänen tekevän enemmän. Sitäkään en ollut sanonut, että jossain kohtaa olin alkanut tulkitsemaan kaikki miehen sanomiset kritiikkinä minua kohtaan. Jos mies totesi, ettei kaapissa ole ruokaa, ajattelin miehen tarkoittavan sanoa  "miksi sä et oo tehnyt ruokaa?". 

Jotenkin täysin itselleni epätavallisesti olen vajonnut olemaan se vaimo ja äiti, joka olen itsepintaisesti päättänyt olla olematta. Se marttyyriäiti,  joka tulkitsee kaiken ympärillään kritiikki itseään kohtaa. Se vaimo, joka epäreilusti tulkitsee toisen sanomiset omanpäin. Kysymättä ja keskustelematta kuvittelee tietävänsä mitä toinen ajattelee ja tarkoittaa sanoa.

Eilen kerroin tämän kaiken miehelle.
Eilen nukuin päiväunet.

Vielä on lomaa jäljellä puolet. Ehkä tämä toinen puoli sujuu hieman lomallisemmin.

1 kommentti:

  1. <3!

    (kumma juttu, miten helppoa tuo marttyyriuuteen vajoaminen on - vuosi toisensa perään, vaikka tuntee itsensä ja omistaa avaimet siitä ulos.)

    VastaaPoista