Seen vauvakaveri, se jonka laskettu aika oli vain 10 päivää ennen Seetä, ei ole enää vauva. Meni ja täytti vuoden. Se taitaa tarkoittaa sitä, että meilläkin 1-vuotissyntymäpäivä on jo lähellä.
Vauvajutut taitaa sitä myöden olla loppu. Askelia tulee jo monta peräkkäin. Sanoja pompsahtelee suusta monen monta. Mukista juominen ja lusikan käyttö onnistuu, olkoonkin että välillä kehveli osuu käteen väärin päin. Vaan tarttuu se puuro lusikan varteenkin.
Nyt olisi kuulema aika lopettaa imettäminen. Tai oikeastaan olisi ilmeisesti jo pitänyt lopettaa muutama kuukausi sitten. Näitä merkkejä joista olisi pitänyt ymmärtää lopettaa ovat esimerkiksi
- lapsi haluaa istua imettäessä
- lapsi on jo puolivuotias
- imettäminen näyttää jonkun muun silmiin typerältä
- lapsi osaa sanoa tissi
- lapsi osaa kävellä
- lapsi täyttää kohta jo herranjestas vuoden
En ole ymmärtänyt lopettaa. Kyselijöille olen tähän asti vedonnut Thl:n suositukseen ja sanonut että toivon meidän saavuttavat suosituksen mukaisen osittaisimetyksen vuoden ikäiseksi. Siihen ei ole enää pitkä aika ja alan olla luottavainen, että tuohon tavoitteeseen pääsemme.
Mitä lähemmäs tuo vuoden rajapyykki tulee, sitä luonnollisemmalta se tuntuu. Tietysti imetän, kun ei mitään ongelmiakaan ole. Ei ole yhtään hyvää syytä miksi olisin lopettanut. Nuo aiemmin luetellut on kai syitä, mutta ei meille riittäviä. Poikien imetys loppui 6kk kohdalla. Oli syy lopettaa. Oli ongelmia, joiden edessä lopettaminen oli kaikkien kannalta hyvä ratkaisu. Vaan kun nyt niitä ei ole, niin en tiedä miksi pitäisi lopettaa.
Jos See itse päättää, että tissi ei enää kiinnosta, silloin lopetamme. (En ole onnistunut Seetä pakottamaan oikein mihinkään. Varsinkaan syömään jotain mitä ei tahdo syödä. Tuskinpa siis sitä tissiäkään sille väkisin suuhun saisi tunnettua. Aiemmin ei ainakaan ole onnistunut.) Jos minun terveyteni, henkinen tai fyysinen, sitä vaatii, silloin lopetamme. Jos minua homma alkaa tympiä niin että olen valmis käymään läpi vierottamisen kiirastulen, silloin lopetamme.
Se tässä vaan mietityttää, että mitä minä tästä eteenpäin vastaan utelijoille? Tekisi mieleni salata asia muulta maailmalta. En jaksaisi selitellä ja puolustella asiaa joka ei kenellekään perheemme ulkopuolella kuulu.
Sitten taas. Jos salaan asian, ylläpidän taaperoimetyksen tabua ja siitä aiheutuvaa häpeää ja salailua. En halua sitäkään.
Ehkä vetoan taas auktoriteetteihin. Who:n suositus on jatkaa osittaisimetystä kaksivuotiaaksi. (Kyllä, suositus koskee ihan koko maailmaa, ei vain kehitysmaita. Täältä voit kurkata miten Who neuvoo imetykseen Euroopan alueella.)
Ps. Aikalailla samanlaisia ajatuksia kävin läpi kun kymmenen vuotta sitten lopetin alkoholin käytön. Mitä sekin kertoo yhteiskunnastamme?
perjantai 26. helmikuuta 2016
Rajapyykin lähestyessä
perjantai 19. helmikuuta 2016
Päätöksiä
1. Tämä ei määritä meidän elämää eikä perhettä.
Katkeruuteen, loputtomaan murheellisuuteen, ylidramaattisuuteen tai loputtomaan melankoliaan emme lähde. Tämä kaikki on tyhmää ja typerää, mutta tämä päättyy aikanaan. Kun sitten joskus tarinamme on loppuun kirjoitettu, jää lukija miettimään miksi ihmeessä väliin oli kirjoitettu sellainen syöpä-luku, kun ei sillä ollut mitään vaikutusta tarinaan.
Tai vaikka syöpä uusisi, seuraisi meitä ehkä läpi tarinan, se jääköön huonosti kirjoitetun motiivin rooliin.
Tai vaikka syöpä uusisi, seuraisi meitä ehkä läpi tarinan, se jääköön huonosti kirjoitetun motiivin rooliin.
2. Tämä ei pilaa lastemme lapsuutta eikä tulevaisuutta.
Asioista puhutaan lapsille. Ei pelotella turhaan, mutta ei salatakaan. Ne ymmärtävät samaan aikaan niin paljon ja niin vähän, että väärinkäsitysten mahdollisuus on valtava. Asiat on käsiteltävä niin ettei tämä (oli lopputulema mikä tahansa sairauden suhteen) pilaa lastemme tulevia kiintymyssuhteita tai mitään muutakaan.
Lapsien arki ja rutiinit on turvattava. Heidän elämänsä ei täyty sairaudesta. Heidän elämänsä täyttyy leikistä ja menosta niin kuin aina. Murhe ja pelko, joita ei voi välttää, tulevat sitten lisäksi. Niitä lääkitään sylillä ja kaakaolla.
3. Meillä jokaisella on oikeus tunteisiimme, oli ne kuinka tyhmiä tahansa.
Ja niiden annetaan purkautua niin kuin ne ovat purkautuakseen. Kun itku tai kiukku tulee, se tulee. Sille on oltava aikaa ja tilaa. Katkeruudelle myös vaikka se turha tunne onkin. Sitä silti tuskin voi täysin välttää.
4. Kaikki tarjottu apu otetaan vastaan.
Ja pyydetään vielä lisää.
Sillä vaikka kuinka paljon saisimme apua emme pääse tästä helpolla. Hetkeäkään ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa rauhallisista levonhetkistä, päiväunista tai kahvitauoista. Niistä saadut voimat tarvitaan toisena hetkenä. Huvitteluvuotta tästä ei ole tulossa.

5. Salaaminen on turhaa.
On turhaa kuluttaa energiaa miettimiseen kuka tietää ja mitä, kenelle voi kertoa ja mitä. Vähemmällä selittelyllä pääsee kun antaa ihmisten juoruta. Luotan lähipiiriimme ja siihen että ymmärtävät kenelle juoruta, kenelle ei.
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Valmistautumista
Perjantaina alkavat sytostaattihoidot.
Olen kaksi viikkoa yrittänyt valmistautua tähän.
Olen kaksi viikkoa yrittänyt valmistautua tähän.
Valmistautuminen on monella tapaa täysin järjen vastaista. On toki monia asioita joita on ollut järkevää/välttämätöntä/tärkeää hoitaa ennen hoitojen alkua. Ne tietenkin on hoidettu.
Mutta sitten on se kaikki muu. Siivoan niin kuin muka voisin siivota kerralla koko hoitojen ajaksi kodin kuntoon. Käyn kaupassa ja ostan maitoa kuvitellen että voisin ostaa kahdeksan kuukauden maidot. Maksan kaikki laskut pois. Pesen kaikki pyykit. Että sitten voin keskittyä hoitoihin.

Eihän se niin mene.
On vaan niin avuton olo. Haluaisin tehdä jotain, jotta tämä kaikki menisi pois ja jos ei pois niin muuttuisi edes helpoksi.
Vaan ei se taida helpoksi muuttua vaikka mitä tekisin.
Vaan ei se taida helpoksi muuttua vaikka mitä tekisin.
Tunnisteet:
akan aatoksia,
lymfooma,
sytostaattihoidot
maanantai 15. helmikuuta 2016
Uusi diagnoosi
Isäkuukausi loppui viime viikolla. Blogiin asti en kuitenkaan vielä ehtinyt. Enkä tohtinut. Piti miettiä uudelleen mitä tänne kirjoitan ja kirjoitanko lainkaan.
Kohta viisi vuotta on kulunut siitä hetkestä kun ultraäänessä lääkäri totesi toisen sikiön kasvun pysähtyneen. Muistan hetkestä epäuskon ja sen että iho tuntui liian pieneltä. Tänään tuo tunne tuli taas.
Istuimme miehen kanssa sairaalan syöpäosastolla päiväsalissa ja lääkäri kertoi meille koepalan tulokset: Hodgkinin lymfooma, stage 4.
Kaksi viikkoa sitten miehen flunssa muuttui lääkärireissulla syöväksi. Siitä saakka olemme odottaneet diagnoosia.
Kaksi viikkoa olemme eläneet toivoen parasta ja peläten pahinta. Nyt kun diagnoosi annettiin en tiedä kumman saimme.
Blogini ei tule muuttumaan syöpäblogiksi eikä lymfoomatietopankiksi. Tämä olkoot kaiken keskellä, aivan kuten ensimmäinen blogini keksosuuden keskellä, henkireikäni ja omien ajatusteni järjestelykeskus. Jälleen kerran kun tämän perheen pystyssä pysyminen riippuu monella tapaa minun pystyssä pysymisestä.

harmit,
lymfooma,
mies,
sairastelu,
surut
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)