Seuraava vaihe

Sain työterveydestä reseptin ja työterveyspsykologin puhelinnumeron.

Jälkimmäinen on hyvä ja tuttu. Ensimmäinen on uusi ja pelottava.
Olen käynyt läpi monenmoista mielenterveysongelmaa elämäni aikana. Kaikista olen selvinnyt ilman lääkitystä.
Nyt ei aika ja tila riitä, joten lääkkeet taitavat olla välttämättömiä.

Jännittää.
Lääkkeiden teho alkaa kunnolla vasta kahden viikon päästä. Sitä ennen olo voi heiketä. Miten siitä selvitään?

Lääkepaketissa oli perinteinen kehotus lukea pakkausseloste huolellisesti ennen lääkkeenkäytön aloittamista. Lääkkeen sivuvaikutukset, ahdistus ja pahoinvointi alkoivat kun otin pakkausselosteen esiin. Selosteen suomenkielinen osio on 80cm kertaa 20cm pienen pienellä printillä.
Toivon että lääkettä määrätään vain ironiasta nauttiville ahdistushäiriöisille.



Imetin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa.
Olo on haikea, surullinenkin.

Ei See ole enää paljoa rinnalla käynyt. Kerran päivässä, ei aina edes sitä. Toki nyt hoidon ja töiden alettua kertoja on saattanut iltasella olla parikin. Juuri tähän väliin en olisi tahtonut tätä tehdä. Silti uskon, että panikoiva äiti aiheuttaa Seelle isommat traumat kuin puolitoistavuotiaana rinnalta vierottaminen, olkoonkin yllättävä ja hoitoon joutumisen kanssa lähekkäin.
Olisin vain toivonut, itseni ja Seen takia, että olisimme saaneet vierottautua rauhassa ja omaan tahtiin.

Olen pahoillani,  että viimeinen imetys ei ollut aamuimetys sängyssä. Ne hetket ovat olleet suloisia.
Mutta ei sentään ollut kiireimetys ruuanlaiton ohessa tai kiukunlievitysimetys. Köllimme kotiin tultuamme kahden rauhassa sohvalla. Selitin Seelle,  että tämä on nyt viimeinen kerta. Että tissihommat loppuu nyt.
Ei See paljoa tajunnut,  oli tyytyväinen ja iloinen, kiitti tissejä lopuksi kauniisti tapansa mukaan.
Hyvä näin.

Luin Imetyksen tuen sivuilta vieroittamisesta vinkkejä. Tämän poimin ja koetan pitää mielessä:

Vieroitusta ei tarvitse ajatella vain negatiivisena terminä. Vieroitus on myös siirtymistä uudenlaiseen arkeen. Muinaisissa kirjoituksissa vieroittaminen (engl. wean) sanana tarkoitti kypsymistä. Lapsen vieroittaminen oli juhlallinen tapahtuma: lasta arvostettiin täytenä lapsena, jolla oli edellisen vaiheen ansiosta edellytykset edetä itsenäisemmin lapsuuden seuraavaan vaiheeseen.

Ehkä leivon meille kakun.

Ilo ja ahdistus

Huoh.
Olipahan töihinpaluu.

Pidän kiinni siitä, että töihinpaluu oli hyvä, vaikka suorituksena siitä ei tällä kertaa pisteitä paljon tipu. Ei mikään olympiatason suoritus.

Paniikkikohtaukset palasivat. Kahdeksan vuotta selvisin ilman niitä. Selvisin poikien syntymän, keskosuuden ja kaksosuuden. Selvisin aivan hurjan rankan työvuoden, vaikean raskausajan, kolmannnen lapsen syntymän ja puoli vuotta puolison lymfoomaa.
Mutta sitten en enää.

Luulen, että ihan vain töihinpaluu ei näitä aiheuttanut.
Luulen, että tässä on monta monessa.
Töihinpaluu, poikien siirtyminen eri ryhmiin päivähoidossa, Seen hoidonaloitus, sytostaattien loppuminen, sädehoitojen alkaminen. Ja ehkä merkittävimpänä: miehen vointi on niin hyvä, että minun ei enää tarvitse kantaa tätä kaikkea. Minulla on mahdollisuus hetkeksi murtua.

Niin. Viime maanantaina kävimme sädehoitoklinikalla ensikäynnillä. Lääkäri kertoi meille mitä oli silloin helmikuussa ja mitä on nyt. Silloin oli paljon, nyt ei kuvissa näy enää mitään. Ei mitään. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, että sitä ei tahdo uskoa todeksi. Sädehoitoa annetaan vain varmuuden vuoksi, jotta mahdollisnen kuvissa näkymätön syöpäkasvustokin poistuisi, että uusimisen riski pienenisi. 

Se, että hyvät uutiset aiheuttavat minussa romahtamisen, ei tullut yllätyksenä minulle eikä miehelle. Näin se menee aina. Jaksan tsempata minkä vaan vaikean tilanteen, mutta kun tilanne rauhoittuu niin kaikki kauhut purkautuvat.
Tällä kertaa ne purkautuvat paniikkina. Se lähtee vatsasta. Vatsaa krmappaa. Sitten hikoiluttaa, on kylmä ja kuuma samaan aikaan. Sitten alkavat jalat vispaamaan. Ja jos on aikaa ja mahdollisuus, niin tulee itku.

Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on kyse. Ihmettelin olinko syönyt jotain sopimatonta kun niin vatsaan sattui ja oli huono olla. Vihdoin tajusin, että jalkani vispaavat samalla tavalla kuin silloin aiemmin kun sain paniikkikohtauksia. Ne vain silloin olivat muuten hyvin toisenlaisia. Silloin niihin todella liittyi aktiivinen paniikki ja pakokauhu. Nyt enemmänkin vain pahaolo ja ahdistus. Niin ja väsymys. Totaalinen yhtäkkinen uupumus. En pysty tekemään mitään.

Luulen, että tällä kertaa kyse on enemmän myös fyysinen uupumus. Kaikenlainen sykkeen nostaminen saa kohtauksen päälle. En voi siis urheilla. Yiritin yhtenä iltana kun ahdisti, lähdin sauvakävelylle. Silloin kymmenen vuotta sitten sauvakävely oli ehkä tärkein lääkkeeni paniikkikohtauksiin. Nyt se ei toiminut. Jouduin laahustamaan, jotta kohtaus ei pahentunut. Aivan tavallinen kävelykin oli liikaa. Toisena iltana kotona yritin viedä pyykkejä kaappiin. Jouduin tekemään kaiken ylikorostetun hidastetusti, jotta ahdistus ei saanut valtaa.

Huomenna menen työterveyteen.

Hoitovapaan viimeinen

Hoitovapaan viimeinen päivä. Elämäni viimeinen hoitovapaapäivä.
Aamupuhteina kävin allekirjoittamassa Seen hoitosopimuksen.

Pitäisi varmaan tuntea haikeutta. Päivitellä, miten See on vielä äidin vauva eikä valmis avaraan maailmaan. Ihmetellä miten nopeasti aika on mennyt ja miten ikävä minulle tulee tätä aikaa.
Vaan ei.

Olen iloinen, että pääsemme eteenpäin. Olen iloinen, että pääsen töihin. See tuntuu olevan täysin valmis hoitoon, varsinkin kun hoitopaikka on perhepäivähoito, jossa on vain kolme lasta. Ja vaikka Seen vauvavuosi ja hoitovapaa on olleet aivan muuta kuin keskoskaksosten, on tämä kaikki muu tehnyt tästä ajasta raskasta. En usko koskaan haikeudella muistelevani näitä vuosia.

Olisin toivonut, että pääsiisn palaamaan töihin vähän virkistyneempänä. Viime viikon jäljiltä käyn vain vieläkin aivan ylikierroksilla.
Eilen illalla olin aivan poikki. Pienet asiat kasvoivat jättiläisiksi ja tuntuivat musertavilta. Istuin olohuoneessa ja itkin. Mies tuli lohduttamaan. Selitin, miten tuntuu etten pysty mihinkään ja kaikki on liikaa enkä onnistu missään. Samaan aikaan tajuten, että olen suoriutunut tästäkin vuodesta loistavasti, ottaen huomioon realiteetit. Tunne ja järki eivät vain kohtaa.

Tämän viimeisen hoitovapaapäivän ajattelin käyttää tekemättä mitään. Ajattelin juoda kahvia, virkata, katsoa telkkarista hömppää. En pese pyykkiä, en imuroi, en kokkaa. Jos hyvin käyn, nukun päiväunet.

Super-Marjo simulaatio

Pääsimme mökille. Se oli ihanaa ja tarpeellista. Kaikkien mielenterveys koheni. Hyvä niin, sillä mökkeilystä arkeen palattiin rytinällä.

Alkutahdit saatiin jo kotimatkalla: Seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen, 20 minuuttia ennen kotia, See oksensi kaiken sisältään päälleen.
Onneksi kyseessä ei ollut vatsatauti, vaan matkapahoinvoinnin ja pilaantuneen kissanruuan yhdistelmä. Kyseisenä aamuna olin nimittäin herännyt Aan kuiskutellessa "äiti, See on kohta syönyt jo kaikki kissanruuat". Ja todella. See lappasi kissahiekkalapiolla vuorokauden tarjolla ollutta kissan kanaa kastikkeessa. 


Kotona odotti sata ja viisimiljoonaa asiaa, jotka piti hoitaa. Koko mökkireissun olin joutunut hillitsemään itseni, etten yrittänyt niitä sieltä metsän keskeltä hoitaa. Hoitopaikkojen alkaminen, töihinpaluu, lääkärihommia, terapiajuttuja, pankkiasioita, putkiremonttisysteemejä. 
Kaikki asioita, jotka halusin saada hoidettua mahdollisimman paljon kuntoon, jotta loppu viikon voisin rauhassa keskittyä levyntekoon bändin kanssa studiolla.
Paljon sainkin hoidettua, osa jäi suosiolla/pakolla ensi viikkoon.



Torstaina jätin miehen lasten kanssa ja lähdin studiolle. Oma harrastus, omaa aikaa, ei yhtään äiteilyä eikä vaimoilua. 

Olin ollut studiolla vajaa puolituntia kun mieheltä tulee viesti. Lääkäri oli soittanut ja määrännyt päivystykseen. Keuhkoissa muutoksia, pitää tutkia tarkemmin. Heti.
Sain siskon järjestettyä meille ja sain jäädä studiolle. 

Puolen tunnin päästä tulee sähköposti. Putkiremontissa käynyt vahinko ja taloyhtiöstä vedet poikki. Ilmoitan siskolle, että ei turhaan kannata etsiä kosteuspyyhkeitä, jos Seelle tulee kakka, niitä ei ole. Keittiönnurkassa on monta litraa tiiliskivimaitoja, pese vaikka niillä. 

Puolen tunnin päästä sain Wilma-viestin. Päiväkodissa on taas syyhypunkkia. 
Laitoin puhelimen äänettömälle ja päätin olla katsomatta siihen päinkään loppu iltana.



Mies joutui osastolle ja eristyksiin. Lapset eivät pääse vierailulle, minullakin täytyy olla hengityssuojain. Perjantaina vein hoitajien nyrpeistä ilmeistä huolimatta miehelle kakun, jonka olin tilannut sytostaattihoitojenpäättymisen ja meidän tapaamisen 10-vuotisvuosipäivän kunniaksi. 

Levytyshommat eivät ole menneet aivan niin stressittömästi kuin toivoin. Lastenvahtien löytäminen ei ollut aivan mutkatonta, kaikilla tuntuu olevan jotain. Lapsia raahataan hoitopaikasta toiseen, pitkiä päiviä, yökyliäkin. Ressukat, heitteillä aivan. Minä tunnen syyllisyyttä lapsista kun olen studiolla ja bändihommista kun olen lasten luona. Keskittyminen ei onnistu oikein mihinkään. Jo kahtena päivänä olen illalla huomannut, etten ole syönyt päivän aikana juuri mitään. 

Tämän kaiken keskellä olen miettinyt millaisia lapsia ja aikuisia on niissä perheissä, joissa moinen tukka putkella meneminen on ihan perus arkea? Supermarjojen perheet, tälläistäkö niissä on? Kenen mielestä tämä on kivaa ja kuka tälläistä jaksaa? Loputonta puhelimessa aikatauluttamista, muilta ihmisiltä lastenhoitoa vonkaamista. 
Onneksi meillä tämä on poikkeustila. Minusta ei tähän olisi, eikä olisi lapsistanikaan. Stressaantuneita ovat, pikkupolot.  
 

Loman venytys

Poikien loma, jonka piti olla kahden viikon mittainen, sujui niin hyvin, että se senkun venyy. Tänään käytiin kurkkaamassa tarhassa uusia ryhmiä ja sopimassa, että ensimmäinen tarhapäivä on ensi viikon keskiviikkona. Lomaa tuleekin siis kolme ja puoli viikkoa.

Tähtien keräily loppui sunnuntaihin. Eilen laskettiin tähdet ja rahat. Bee sai kaksi euroa enemmän kuin Aa. Tästä selvittiin yllättävän pienellä harmistuksella. Tänään käytiin lelukaupassa. Pojat yhdistivät rahansa ja ostivat Lego-helikopterin.

Nyt jännitetään päästäänkö torstaina lähtemään mökille. Riippuu miehen kunnosta. Olkoonkin, että myös mökin suunnalla Suomea on kelpo sairaaloita hoitamaan miestä, ymmärrän ettei matkaan lähtö huvita, jos valmiiksi on olo, että sinne sairaalaan täytyy lähteä.
Juuri tänään ei hyvältä näytä, mutta se saattaa johtua siitä, että mies valvoi koko yön ja aamulla lähti pet-tt-kuvaukseen. Muuten viimeisten sytostaattien jälkeen mies on ollut aivan yllättävän hyvässä kunnossa.

Toivon, että pääsemme mökille. Se olisi meille kaikille tarpeen.


*

Kotiapu loppui.
Sitä voisi ehkä vielä saada, vaikka kuuden kuukauden periaatteellinen raja tulikin vastaan. Mutta yleensä ei. Ei ainakaan tarveharkinnallisesti ilmaiseksi, niin kuin nyt olemme saaneet.

Meille tämä osui nyt oikeastaan ihan kelvollisesti, sillä olen palaamassa kahden viikon päästä töihin. Tuossa muodossa, jossa apua olemme saaneet, emme sitä enää tarvitsisi. Ja ehkä meillä siitä olisi vähän varaa maksaakin, kun minä saan palkkaa.
Mutta ihmetyttää kyllä, että jos en olisi menossa töihin, eivätkä lapset hoitoon, että mikä ihmeen kuuden kuukauden raja? Että kuusi kuukautta saa olla rankkaa, mutta sen jälkeen sietää olla syöpä selätetty tai ainakin oppinut elämään olemattomilla rahoilla niin, että avusta voi maksaa.

Kysyin, että onko meidän mahdollista saada vaikka palveluseteleitä yms. joilla hankkia siivousapua, jos tuntuu että työnteon ohella kolmen lapsen, kodin ja miehen hoitaminen käy syksyllä rankaksi. Ei ole. Sellaista ei ole lapsiperheille.
Voin kuulema ottaa heihin uudestaan yhteyttä ja voidaan mahdollisesti räätälöidä palvelu, jossa joku tulee meille avukseni työpäivän jälkeen pariksi tunniksi. Maksullisesti tietysti.
En vielä tiedä miten suhtaudun tarjoukseen. Pidän sen mielessä.


*

Olen viimeaikoina onnistunut kehittämään päässäni paljon kriisejä. Esimerkiksi kukaan ei enää muista mua-kriisin, kaikki välttelee meitä kun meillä on syöpä ja liikaa lapsia-kriisin, en voi mennä takaisin töihin kun en enää osaa mitään-kriisin ja mun ystävät pitää mua ärsyttävänä ja raskaana seurana-kriisin. Monta muutakin, mutta ne on ehkä liian monisyisiä supistettavaksi yhteen lauseeseen. Onneksi niinä hetkinä on ystäviä, jotka jaksavat kuunnella ja takoa järkeä päähän. Ja onneksi on bändi.

Luulen, että kriisit kumpuavat väsymyksestä, joka on saavuttanut taas tason, jossa ei enää edes ymmärrä olevansa väsynyt ennen kuin ei enää jaksa oikeasti enää jaloillaan seistä. Aamulla herää muka ihan pirteänä, koska ei ole aivan niin väsynyt kuin illalla oli. Ja sitten sitä puuhaa ja häärää ja tekee mitä pitää, kunnes illalla taas saavuttaa pisteen, jossa ei enää jaksa yhtään mitään. Hampaat sentään olen edelleen jaksanut pestä.
Epätoivo ei silti ole tästä väsymyksestä tällä kertaa seurannut. Menneistä tiedän, että tämä menee ohi. Me selviämme tästä. Minä selviän tästä. 
Helpottavaa kun sen tietää, eikä vain toivo. 


*

Loppukevennys:

Olen salaa ujuttanut Aan aamumaitoon maitohappobkteerijauhetta, helpottamaan mahakipuja. Luulin, ettei poika moista huomaa.

Tänään aamulla Aa jätti maitolasin pohjalle maitoa.
"Multa on viime aikoina aika usein tippunut silmistä unihiekkaa mun maitoon, enkä mä halua juoda sitä."