Näytetään tekstit, joissa on tunniste oma-aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oma-aika. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. joulukuuta 2016

Unta ja haaveita

Viikko on mennyt nukkuessa. Tuntuu, että unen tarve on loputon. Eilen jäi päiväunet väliin. Illalla olin taas äreä ja pinna kireänä.

Aloin jo itse ajatella, että ehkä kyse onkin vain ja ainoastaan univelasta. Tänään työterveyshoitajan luona syitä löytyi muitakin. Minulle teetettiin läjä kyselyitä ja testejä. Tuloksena oli lievä masennus ja vakava työuupumus.

Masennus ei tullut yllätyksenä. Tämän olen kokenut ennenkin, tällä tasolla se tulee ja menee. Ilman testejäkin jo tunnistin. Työuupumus taas, sitä en osannut odottaa. En ainakaan vakavana.
Huomenna tapaan työterveyslääkärin. Jäniittää hieman mitä lääkäri asiasta tuumaa. Vielä enemmän jännittää ensi viikolla mennä töihin ja tavata esimiehet. Mitä ihmettä heille sanon?

*

Olen viikon aikana tehnyt kaikenlaista pientä kivaa. Virkannut, askarrelut, piirtänyt, kokeillut kotijuuston tekoa ja ommellut. Sain ensimmäisen oikean vaatteen aikaiseksi ompelukoneella. Tunne oli mahtava! Ompelin Seelle taskullisen tunikan. Kunnollista kaavaa malliin ei ollut, joten mittailin Seen vaatteita ja testailin. Hyvä siitä tuli. Hihat on hieman pitkät ja kaula-aukko turhan avara, mutta päällä pysyy.

Olen haaveillut ompelemisesta vuosia. Peruskoulussa otin teknisentyön, enkä siis koulussa oppinut neulomaan, en virkkaamaan enkä ompelemaan. Neulomisen harjoittelin teini-ikäisenä. Virkkaamisen opettelin kuusi vuotta sitten. Vuosi sitten aloin hiljakseen harjoitella ompelemista. Tähän mennessä olen tehnyt pussukoita, naamiaisiin asusteita ja paikkaillut rikkinäisiä vaatteita.

Tunikan valmistuminen sai olon mahtavaksi. Ensinnäkin sain jotain konkreettista aikaan. Näkyvien, välittömien tulosten aikaansaaminen on elämässäni vähäistä. Kaikki käsillä tekeminen on siksi mahtaa vastapainoa kasvattamiselle, joka on elämäni pääsisältö niin kotona kuin töissäkin.
Toisennakin, tuntui ihanalta saavuttaa edes hiukan haaveitaan. En tietenkään osaa vielä valmistaa perheelleni mitä tahansa vaatteita, niin kuin toivoisin, mutta ylipäätään haave ompelun opettelemisesta. Se ei jäänyt vain haaveeksi, vaan todella tein jotain saavuttaakseni sen.

Virkkaaminen alkoi sujua vikkelästi viiden vuoden jälkeen. Ehkä siis jo heti vuonna 2021 ommella surauttelen vaatteita tarpeeseen.

lauantai 13. elokuuta 2016

Super-Marjo simulaatio

Pääsimme mökille. Se oli ihanaa ja tarpeellista. Kaikkien mielenterveys koheni. Hyvä niin, sillä mökkeilystä arkeen palattiin rytinällä.

Alkutahdit saatiin jo kotimatkalla: Seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen, 20 minuuttia ennen kotia, See oksensi kaiken sisältään päälleen.
Onneksi kyseessä ei ollut vatsatauti, vaan matkapahoinvoinnin ja pilaantuneen kissanruuan yhdistelmä. Kyseisenä aamuna olin nimittäin herännyt Aan kuiskutellessa "äiti, See on kohta syönyt jo kaikki kissanruuat". Ja todella. See lappasi kissahiekkalapiolla vuorokauden tarjolla ollutta kissan kanaa kastikkeessa. 


Kotona odotti sata ja viisimiljoonaa asiaa, jotka piti hoitaa. Koko mökkireissun olin joutunut hillitsemään itseni, etten yrittänyt niitä sieltä metsän keskeltä hoitaa. Hoitopaikkojen alkaminen, töihinpaluu, lääkärihommia, terapiajuttuja, pankkiasioita, putkiremonttisysteemejä. 
Kaikki asioita, jotka halusin saada hoidettua mahdollisimman paljon kuntoon, jotta loppu viikon voisin rauhassa keskittyä levyntekoon bändin kanssa studiolla.
Paljon sainkin hoidettua, osa jäi suosiolla/pakolla ensi viikkoon.



Torstaina jätin miehen lasten kanssa ja lähdin studiolle. Oma harrastus, omaa aikaa, ei yhtään äiteilyä eikä vaimoilua. 

Olin ollut studiolla vajaa puolituntia kun mieheltä tulee viesti. Lääkäri oli soittanut ja määrännyt päivystykseen. Keuhkoissa muutoksia, pitää tutkia tarkemmin. Heti.
Sain siskon järjestettyä meille ja sain jäädä studiolle. 

Puolen tunnin päästä tulee sähköposti. Putkiremontissa käynyt vahinko ja taloyhtiöstä vedet poikki. Ilmoitan siskolle, että ei turhaan kannata etsiä kosteuspyyhkeitä, jos Seelle tulee kakka, niitä ei ole. Keittiönnurkassa on monta litraa tiiliskivimaitoja, pese vaikka niillä. 

Puolen tunnin päästä sain Wilma-viestin. Päiväkodissa on taas syyhypunkkia. 
Laitoin puhelimen äänettömälle ja päätin olla katsomatta siihen päinkään loppu iltana.



Mies joutui osastolle ja eristyksiin. Lapset eivät pääse vierailulle, minullakin täytyy olla hengityssuojain. Perjantaina vein hoitajien nyrpeistä ilmeistä huolimatta miehelle kakun, jonka olin tilannut sytostaattihoitojenpäättymisen ja meidän tapaamisen 10-vuotisvuosipäivän kunniaksi. 

Levytyshommat eivät ole menneet aivan niin stressittömästi kuin toivoin. Lastenvahtien löytäminen ei ollut aivan mutkatonta, kaikilla tuntuu olevan jotain. Lapsia raahataan hoitopaikasta toiseen, pitkiä päiviä, yökyliäkin. Ressukat, heitteillä aivan. Minä tunnen syyllisyyttä lapsista kun olen studiolla ja bändihommista kun olen lasten luona. Keskittyminen ei onnistu oikein mihinkään. Jo kahtena päivänä olen illalla huomannut, etten ole syönyt päivän aikana juuri mitään. 

Tämän kaiken keskellä olen miettinyt millaisia lapsia ja aikuisia on niissä perheissä, joissa moinen tukka putkella meneminen on ihan perus arkea? Supermarjojen perheet, tälläistäkö niissä on? Kenen mielestä tämä on kivaa ja kuka tälläistä jaksaa? Loputonta puhelimessa aikatauluttamista, muilta ihmisiltä lastenhoitoa vonkaamista. 
Onneksi meillä tämä on poikkeustila. Minusta ei tähän olisi, eikä olisi lapsistanikaan. Stressaantuneita ovat, pikkupolot.  
 

lauantai 21. toukokuuta 2016

Irtiottoja

Olen kahtena viikonloppuna päässyt kotoa pois.
Viime viikonloppuna olin yökylässä katsomassa Euroviisuja. (Sisko tuli meille hoitamaan perhettäni.)
Eilen bändillä oli keikka. Kotikaupungissa, niin etten ollut edes yötä poissa kotoa, mutta tuntuu kuin olisin käynyt lomalla toisessa maailmassa. 

Väsymystä eivät hunningolla vierailut vähentäneet. Mutta sitä jotain muuta sain. Muistutuksen siitä, että olen muutakin kuin pyllynpyyhkijä, lääkekyttääjä, erotuomari ja ruuanlaittaja. Ja vaikka ne nyt ovatkin ne hallitsevat roolit, niin nuo muut eivät ole kadonneet. Siellä ne odottavat parempia päiviä.
Ja niitä onnistumisen, hyväksytyksitulemisen ja kiitoksen hetkiä, niitä sain. 

Kun kotona on menty siihen pisteeseen, että paistaessani lettuja joku kehtaa nurista pöydässä tarjoiluista, on ihanaa vastapainoksi nähdä kuinka laulamalla voin saada ihmiset tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan olostaan. 
Jatkuvan mäkättämisen ja kieltämisen jälkeen tuntuu mahtavalta kun mieleen juolahtanut vitsi aiheuttaa ympäröiville ihmisille naurupissat housuun. (Sori siitä.)

Omien irtiottojen järjestäminen ei tällä hetkellä ole helppoa. Niitä pitäisi silti järjestää. Pakokauhu-unet saattaisivat vähetä.
 
*

Kesä lähenee. Pitäisi järjestää loma. 
Olen ilmoittanut pojat uimakouluun ja koko kesäksi tarhaan, mutta johonkin väliin pitäisi ujuttaa loma. 

Kaksi viikkoa joutilaisuutta. Pelottaa jo valmiiksi. 

Sytostaattihoidot eivät jää kesällä tauolle. Niinpä mitään isompaa irtiottoa ei ole luvassa. Miehen suvun mökille 430km päähän haaveilemme pääsevämme jossain kohtaa. Kai sielläkin päin Suomea tarpeen tullen osataan syöpäihmistä hoitaa.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Läheltäpitejä

Pääsin viikonloppuna mustikkametsään. Sieltä se mielenrauhaa löytyi lymyilemästä.
Sunnuntaina mies antoi minun nukkua pitkään. Sekin auttoi.
En väitä, että olisin täynnä intoa ja tarmoa aloittamassa tätä viikkoa, mutta vähemmän epätoivoisena ja vähintäänkin levollisempana. Enää viikko miehen loman alkuun.

*

Eilen leivoimme, poikien toivomuksesta. Teimme banaani-suklaakakun. Sadepäivän ilostukseksi ajattelimme illalla katsoa yhdessä elokuvan, syödä kakkua ja juoda mansikkaherkkujuomaa. Suunnitelma muuttui yllättäen. Leffan tilalle tuli huutoa, itkua ja pitkiä keskusteluja pikkusiskon kohtelusta.

Seen synnyttyä pojat olivat pitkään aina hyvin kauniisti ja hienosti pikkusiskon lähettyvillä. Halailivat ja pussailivat, mutta aina kauniisti. Hiukan alkuun piti opetella miten vauvaa saa pitää sylissä, mutta nopeasti senkin ymmärsivät, että omin nokkineen ei moista tehdä.
Näin meni hetken aikaa.

Juhannuksen tienoilla alkoi tapahtua. Bee löytyi sohvan päältä roikottamassa Seetä käsissään. Aa oli kuljettanut Seen sohvan reunalta sohvan keskelle ja vieläpä niin että Seen käsi oli taittunut selän alle. Kokeiltiin onko pikkusisko legoauton kestävä tai tykkäkö sisko kun sitä heilutellaan. Ei tykännyt. 
Siirryttiin aikakauteen, jolloin otin Seen mukaani aivan kaikkialle pieneksi hetkeksikin poistuessani. Seen mielestä meillä on tosi pelottava vessa.

Pikku hiljaa kun läheltäpitejä ei tullut, uskalsin hiukan taas kokeilla rajoja. Laiskuuttani kai. Tuntuu niin hölmöltä nähdä kamalasti vaivaa vauvan asetteluun sitteri tai kantoliinassa, jotta voi siirtää pyykit pesukoneesta kuivatusrumpuun tai käydä pissalla.
Hetken aikaa kaikki sujui hyvin.

Eilen valmistelimme leffailtaa. Pojat siivosivat leluja pois sohvalta. Lähdin miehen kanssa hakemaan kakkua ja juomaa keittiöstä. Olimme olleet olohuoneesta pois ehkä kaksi minuuttia kun kuulin vaimeaa vauvan itkua. Olohuone on aivan keittiön vieressä, ei itkun pitäisi kuulua noin vaimeana? Juoksin olohuoneeseen.
Bee oli nostanut Seen päälle ison lattiatyynyn ja makasi itse tyynyn päällä.

Humps vaan, palasimme takaisin aikakauteen, jossa See ei ole hetkeäkään minulta näkymättömissä.

*

Hetki sitten Aan fysioterapeutti soitti. Kertoi, että olisi ollut kontrolliaika viime perjantaina.
Äsken löysin eilen pestyt pyykit pyykkikoneesta.
Olisikohan pitänyt nukkua toinenkin yö pitkään?