Viikko on mennyt nukkuessa. Tuntuu, että unen tarve on loputon. Eilen jäi päiväunet väliin. Illalla olin taas äreä ja pinna kireänä.
Aloin jo itse ajatella, että ehkä kyse onkin vain ja ainoastaan univelasta. Tänään työterveyshoitajan luona syitä löytyi muitakin. Minulle teetettiin läjä kyselyitä ja testejä. Tuloksena oli lievä masennus ja vakava työuupumus.
Masennus ei tullut yllätyksenä. Tämän olen kokenut ennenkin, tällä tasolla se tulee ja menee. Ilman testejäkin jo tunnistin. Työuupumus taas, sitä en osannut odottaa. En ainakaan vakavana.
Huomenna tapaan työterveyslääkärin. Jäniittää hieman mitä lääkäri asiasta tuumaa. Vielä enemmän jännittää ensi viikolla mennä töihin ja tavata esimiehet. Mitä ihmettä heille sanon?
*
Olen viikon aikana tehnyt kaikenlaista pientä kivaa. Virkannut, askarrelut, piirtänyt, kokeillut kotijuuston tekoa ja ommellut. Sain ensimmäisen oikean vaatteen aikaiseksi ompelukoneella. Tunne oli mahtava! Ompelin Seelle taskullisen tunikan. Kunnollista kaavaa malliin ei ollut, joten mittailin Seen vaatteita ja testailin. Hyvä siitä tuli. Hihat on hieman pitkät ja kaula-aukko turhan avara, mutta päällä pysyy.
Olen haaveillut ompelemisesta vuosia. Peruskoulussa otin teknisentyön, enkä siis koulussa oppinut neulomaan, en virkkaamaan enkä ompelemaan. Neulomisen harjoittelin teini-ikäisenä. Virkkaamisen opettelin kuusi vuotta sitten. Vuosi sitten aloin hiljakseen harjoitella ompelemista. Tähän mennessä olen tehnyt pussukoita, naamiaisiin asusteita ja paikkaillut rikkinäisiä vaatteita.
Tunikan valmistuminen sai olon mahtavaksi. Ensinnäkin sain jotain konkreettista aikaan. Näkyvien, välittömien tulosten aikaansaaminen on elämässäni vähäistä. Kaikki käsillä tekeminen on siksi mahtaa vastapainoa kasvattamiselle, joka on elämäni pääsisältö niin kotona kuin töissäkin.
Toisennakin, tuntui ihanalta saavuttaa edes hiukan haaveitaan. En tietenkään osaa vielä valmistaa perheelleni mitä tahansa vaatteita, niin kuin toivoisin, mutta ylipäätään haave ompelun opettelemisesta. Se ei jäänyt vain haaveeksi, vaan todella tein jotain saavuttaakseni sen.
Virkkaaminen alkoi sujua vikkelästi viiden vuoden jälkeen. Ehkä siis jo heti vuonna 2021 ommella surauttelen vaatteita tarpeeseen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit
torstai 15. joulukuuta 2016
maanantai 21. marraskuuta 2016
muutoksista
En saanut hakemaani työtä. Ensimmäistä kertaa en saanut työtä, jossa kävin kuitenkin työhaastattelussa. Onneksi tämä eka kerta tuli hetkenä, jolloin työnsaaminen ei ollut ihan niin tärkeää, kun on jo työ.
En tiedä mitä nyt teen. Etsinkö vielä muita töitä vai koetanko saada jotain tolkkua nykyiseen? Haluaisin aina vain opiskella, mutta ei se taida onnistua. Siitä kun kukaan ei maksa.
*
Sisälläni on epämääräinen olo. Ollaan taas taitekohdassa. Johonkin suuntaan tämä kaikki oleminen on nytkähtämässä enkä oikein tiedä mihin suuntaan. Hyvään ehdottomasti, mutta mitä siitä seuraa? Joko tässä ollaan siinä kohdassa, että olo kevenee vai olenko vielä väsaähtämässä? Millainen olen kun väsähdys hälvenee? Jostain syystä tiedän, että tämä vuosi on peruuttamattomasti muuttanut päässäni ja sydämessäni asioita, en vain vielä hahmota mitä ja miten.
Sama pätee mieheen ja koko perheeseen. Tiedän, että jotain on muttunut, mutta en vielä tiedä miten muutos asettuu.
Enkä tarkoita mitään elämänarvojen tai tärkeysjärjestyksen radikaalia muutosta tai totaalista elämäntaparemonttia. Meillä kun arvot ja järjestykset on olleet kohdillaan ennenkin ja elämäntavatkin ainakin sinnepäin. Jotain hienovaraisempaa. En tiedä mitä, mutta jotain.
*
En tiedä mitä nyt teen. Etsinkö vielä muita töitä vai koetanko saada jotain tolkkua nykyiseen? Haluaisin aina vain opiskella, mutta ei se taida onnistua. Siitä kun kukaan ei maksa.
*
Sisälläni on epämääräinen olo. Ollaan taas taitekohdassa. Johonkin suuntaan tämä kaikki oleminen on nytkähtämässä enkä oikein tiedä mihin suuntaan. Hyvään ehdottomasti, mutta mitä siitä seuraa? Joko tässä ollaan siinä kohdassa, että olo kevenee vai olenko vielä väsaähtämässä? Millainen olen kun väsähdys hälvenee? Jostain syystä tiedän, että tämä vuosi on peruuttamattomasti muuttanut päässäni ja sydämessäni asioita, en vain vielä hahmota mitä ja miten.
Sama pätee mieheen ja koko perheeseen. Tiedän, että jotain on muttunut, mutta en vielä tiedä miten muutos asettuu.
Enkä tarkoita mitään elämänarvojen tai tärkeysjärjestyksen radikaalia muutosta tai totaalista elämäntaparemonttia. Meillä kun arvot ja järjestykset on olleet kohdillaan ennenkin ja elämäntavatkin ainakin sinnepäin. Jotain hienovaraisempaa. En tiedä mitä, mutta jotain.
*
perjantai 18. marraskuuta 2016
Ajatusten jäsentelyä
Minä ajattelin, että kun syksy oli monella tapaa raskas ja että työpsykologin kanssakin todettiin, että nyt pitää tarkkaan miettiä, että mikä on tarpeellista ja mikä ei, niin jätän blogin sivuun. Sitten tällä viikolla työpsykologi moitti, että olipa hölmösti tehty. Kerroin, että kirjoittaminen on minulle jotenkin sopiva tapa käsitellä kaikenlaista. Että töissä sain otteen siitä mikä on pielessä kun kirjoitin nelisivuisen kirjeen esimiehelleni.
Niin se varmaan on. Että jos kirjoittamalla saa jäsennettyä ajatuksiaan, niin kannattaisi varmaan kirjoittaa silloin kun päässä on mellakka.
*
Mies on tervehtynyt. Vielä on palautumista edessä ja töihin ei palaa kuin vasta alkuvuodesta, mutta syöpä on poissa ja hoidot ohi.
Vaikea oikein vielä ymmärtää. Olo on kevyt, mutta luottamus terveyteen ja keveyteen ei ole vielä palautunut. Syöpäosaston terapeutti käski antaa koko perheelle aikaa. Toipumiseen menee kuulema ainakin puoli vuotta.
Huomenna mennään kuitenkin hienoon ravintolaan miehen kanssa juhlistamaan ruokahalua ja makuaistia. Ja jouluna juhlitaan koko perhe niin, että navat paukkuu.
Ensi vuodelle ollaan tehty lista asioista, joita jäi tänä vuonna tekemättä ja jotka halutaan tehdä ensi vuonna. Siellä on ainakin telttaretki, vaellus ja puumaja mökille.
*
Hain töitä. Nykyinen ei ole enää kivaa. Kävin haastattelussakin. Eivät ole vielä vastanneet. Jännittää.
Mietin, että pitääkö odottaa kouluvuosi loppuun, että oppilailla olisi kokonaisempi vuosi. Vieläkin mietin. Mutta omat lapset ja mies ovat tärkeämpiä. Kaiken tämän vuotisen ja menneiden aikojen jälkeen, meidän perhe ansaitsee helppoa ja mukavaa. Juuri nyt sitä ei paljoakaan ole, sillä tulen töistä kotiin äreänä ja murehdin työtä kotona illat pitkät.
Yleensä haluaisin ehdottomasti nähdä vaivaa ja ratkaista tilanteen. Nyt tuntuu, että en jaksa. Nyt tuntuu, että tämä on se hetki kun on perusteltua mennä siitä mistä aita on matalin.
*
Niin se varmaan on. Että jos kirjoittamalla saa jäsennettyä ajatuksiaan, niin kannattaisi varmaan kirjoittaa silloin kun päässä on mellakka.
*
Mies on tervehtynyt. Vielä on palautumista edessä ja töihin ei palaa kuin vasta alkuvuodesta, mutta syöpä on poissa ja hoidot ohi.
Vaikea oikein vielä ymmärtää. Olo on kevyt, mutta luottamus terveyteen ja keveyteen ei ole vielä palautunut. Syöpäosaston terapeutti käski antaa koko perheelle aikaa. Toipumiseen menee kuulema ainakin puoli vuotta.
Huomenna mennään kuitenkin hienoon ravintolaan miehen kanssa juhlistamaan ruokahalua ja makuaistia. Ja jouluna juhlitaan koko perhe niin, että navat paukkuu.
Ensi vuodelle ollaan tehty lista asioista, joita jäi tänä vuonna tekemättä ja jotka halutaan tehdä ensi vuonna. Siellä on ainakin telttaretki, vaellus ja puumaja mökille.
*
Hain töitä. Nykyinen ei ole enää kivaa. Kävin haastattelussakin. Eivät ole vielä vastanneet. Jännittää.
Mietin, että pitääkö odottaa kouluvuosi loppuun, että oppilailla olisi kokonaisempi vuosi. Vieläkin mietin. Mutta omat lapset ja mies ovat tärkeämpiä. Kaiken tämän vuotisen ja menneiden aikojen jälkeen, meidän perhe ansaitsee helppoa ja mukavaa. Juuri nyt sitä ei paljoakaan ole, sillä tulen töistä kotiin äreänä ja murehdin työtä kotona illat pitkät.
Yleensä haluaisin ehdottomasti nähdä vaivaa ja ratkaista tilanteen. Nyt tuntuu, että en jaksa. Nyt tuntuu, että tämä on se hetki kun on perusteltua mennä siitä mistä aita on matalin.
*
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Ilo ja ahdistus
Huoh.
Olipahan töihinpaluu.
Pidän kiinni siitä, että töihinpaluu oli hyvä, vaikka suorituksena siitä ei tällä kertaa pisteitä paljon tipu. Ei mikään olympiatason suoritus.
Paniikkikohtaukset palasivat. Kahdeksan vuotta selvisin ilman niitä. Selvisin poikien syntymän, keskosuuden ja kaksosuuden. Selvisin aivan hurjan rankan työvuoden, vaikean raskausajan, kolmannnen lapsen syntymän ja puoli vuotta puolison lymfoomaa.
Mutta sitten en enää.
Luulen, että ihan vain töihinpaluu ei näitä aiheuttanut.
Luulen, että tässä on monta monessa.
Töihinpaluu, poikien siirtyminen eri ryhmiin päivähoidossa, Seen hoidonaloitus, sytostaattien loppuminen, sädehoitojen alkaminen. Ja ehkä merkittävimpänä: miehen vointi on niin hyvä, että minun ei enää tarvitse kantaa tätä kaikkea. Minulla on mahdollisuus hetkeksi murtua.
Niin. Viime maanantaina kävimme sädehoitoklinikalla ensikäynnillä. Lääkäri kertoi meille mitä oli silloin helmikuussa ja mitä on nyt. Silloin oli paljon, nyt ei kuvissa näy enää mitään. Ei mitään. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, että sitä ei tahdo uskoa todeksi. Sädehoitoa annetaan vain varmuuden vuoksi, jotta mahdollisnen kuvissa näkymätön syöpäkasvustokin poistuisi, että uusimisen riski pienenisi.
Se, että hyvät uutiset aiheuttavat minussa romahtamisen, ei tullut yllätyksenä minulle eikä miehelle. Näin se menee aina. Jaksan tsempata minkä vaan vaikean tilanteen, mutta kun tilanne rauhoittuu niin kaikki kauhut purkautuvat.
Tällä kertaa ne purkautuvat paniikkina. Se lähtee vatsasta. Vatsaa krmappaa. Sitten hikoiluttaa, on kylmä ja kuuma samaan aikaan. Sitten alkavat jalat vispaamaan. Ja jos on aikaa ja mahdollisuus, niin tulee itku.
Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on kyse. Ihmettelin olinko syönyt jotain sopimatonta kun niin vatsaan sattui ja oli huono olla. Vihdoin tajusin, että jalkani vispaavat samalla tavalla kuin silloin aiemmin kun sain paniikkikohtauksia. Ne vain silloin olivat muuten hyvin toisenlaisia. Silloin niihin todella liittyi aktiivinen paniikki ja pakokauhu. Nyt enemmänkin vain pahaolo ja ahdistus. Niin ja väsymys. Totaalinen yhtäkkinen uupumus. En pysty tekemään mitään.
Luulen, että tällä kertaa kyse on enemmän myös fyysinen uupumus. Kaikenlainen sykkeen nostaminen saa kohtauksen päälle. En voi siis urheilla. Yiritin yhtenä iltana kun ahdisti, lähdin sauvakävelylle. Silloin kymmenen vuotta sitten sauvakävely oli ehkä tärkein lääkkeeni paniikkikohtauksiin. Nyt se ei toiminut. Jouduin laahustamaan, jotta kohtaus ei pahentunut. Aivan tavallinen kävelykin oli liikaa. Toisena iltana kotona yritin viedä pyykkejä kaappiin. Jouduin tekemään kaiken ylikorostetun hidastetusti, jotta ahdistus ei saanut valtaa.
Huomenna menen työterveyteen.
Olipahan töihinpaluu.
Pidän kiinni siitä, että töihinpaluu oli hyvä, vaikka suorituksena siitä ei tällä kertaa pisteitä paljon tipu. Ei mikään olympiatason suoritus.
Paniikkikohtaukset palasivat. Kahdeksan vuotta selvisin ilman niitä. Selvisin poikien syntymän, keskosuuden ja kaksosuuden. Selvisin aivan hurjan rankan työvuoden, vaikean raskausajan, kolmannnen lapsen syntymän ja puoli vuotta puolison lymfoomaa.
Mutta sitten en enää.
Luulen, että ihan vain töihinpaluu ei näitä aiheuttanut.
Luulen, että tässä on monta monessa.
Töihinpaluu, poikien siirtyminen eri ryhmiin päivähoidossa, Seen hoidonaloitus, sytostaattien loppuminen, sädehoitojen alkaminen. Ja ehkä merkittävimpänä: miehen vointi on niin hyvä, että minun ei enää tarvitse kantaa tätä kaikkea. Minulla on mahdollisuus hetkeksi murtua.
Niin. Viime maanantaina kävimme sädehoitoklinikalla ensikäynnillä. Lääkäri kertoi meille mitä oli silloin helmikuussa ja mitä on nyt. Silloin oli paljon, nyt ei kuvissa näy enää mitään. Ei mitään. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, että sitä ei tahdo uskoa todeksi. Sädehoitoa annetaan vain varmuuden vuoksi, jotta mahdollisnen kuvissa näkymätön syöpäkasvustokin poistuisi, että uusimisen riski pienenisi.
Se, että hyvät uutiset aiheuttavat minussa romahtamisen, ei tullut yllätyksenä minulle eikä miehelle. Näin se menee aina. Jaksan tsempata minkä vaan vaikean tilanteen, mutta kun tilanne rauhoittuu niin kaikki kauhut purkautuvat.
Tällä kertaa ne purkautuvat paniikkina. Se lähtee vatsasta. Vatsaa krmappaa. Sitten hikoiluttaa, on kylmä ja kuuma samaan aikaan. Sitten alkavat jalat vispaamaan. Ja jos on aikaa ja mahdollisuus, niin tulee itku.
Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on kyse. Ihmettelin olinko syönyt jotain sopimatonta kun niin vatsaan sattui ja oli huono olla. Vihdoin tajusin, että jalkani vispaavat samalla tavalla kuin silloin aiemmin kun sain paniikkikohtauksia. Ne vain silloin olivat muuten hyvin toisenlaisia. Silloin niihin todella liittyi aktiivinen paniikki ja pakokauhu. Nyt enemmänkin vain pahaolo ja ahdistus. Niin ja väsymys. Totaalinen yhtäkkinen uupumus. En pysty tekemään mitään.
Luulen, että tällä kertaa kyse on enemmän myös fyysinen uupumus. Kaikenlainen sykkeen nostaminen saa kohtauksen päälle. En voi siis urheilla. Yiritin yhtenä iltana kun ahdisti, lähdin sauvakävelylle. Silloin kymmenen vuotta sitten sauvakävely oli ehkä tärkein lääkkeeni paniikkikohtauksiin. Nyt se ei toiminut. Jouduin laahustamaan, jotta kohtaus ei pahentunut. Aivan tavallinen kävelykin oli liikaa. Toisena iltana kotona yritin viedä pyykkejä kaappiin. Jouduin tekemään kaiken ylikorostetun hidastetusti, jotta ahdistus ei saanut valtaa.
Huomenna menen työterveyteen.
tiistai 16. elokuuta 2016
Hoitovapaan viimeinen
Hoitovapaan viimeinen päivä. Elämäni viimeinen hoitovapaapäivä.
Aamupuhteina kävin allekirjoittamassa Seen hoitosopimuksen.
Pitäisi varmaan tuntea haikeutta. Päivitellä, miten See on vielä äidin vauva eikä valmis avaraan maailmaan. Ihmetellä miten nopeasti aika on mennyt ja miten ikävä minulle tulee tätä aikaa.
Vaan ei.
Olen iloinen, että pääsemme eteenpäin. Olen iloinen, että pääsen töihin. See tuntuu olevan täysin valmis hoitoon, varsinkin kun hoitopaikka on perhepäivähoito, jossa on vain kolme lasta. Ja vaikka Seen vauvavuosi ja hoitovapaa on olleet aivan muuta kuin keskoskaksosten, on tämä kaikki muu tehnyt tästä ajasta raskasta. En usko koskaan haikeudella muistelevani näitä vuosia.
Olisin toivonut, että pääsiisn palaamaan töihin vähän virkistyneempänä. Viime viikon jäljiltä käyn vain vieläkin aivan ylikierroksilla.
Eilen illalla olin aivan poikki. Pienet asiat kasvoivat jättiläisiksi ja tuntuivat musertavilta. Istuin olohuoneessa ja itkin. Mies tuli lohduttamaan. Selitin, miten tuntuu etten pysty mihinkään ja kaikki on liikaa enkä onnistu missään. Samaan aikaan tajuten, että olen suoriutunut tästäkin vuodesta loistavasti, ottaen huomioon realiteetit. Tunne ja järki eivät vain kohtaa.
Tämän viimeisen hoitovapaapäivän ajattelin käyttää tekemättä mitään. Ajattelin juoda kahvia, virkata, katsoa telkkarista hömppää. En pese pyykkiä, en imuroi, en kokkaa. Jos hyvin käyn, nukun päiväunet.
Aamupuhteina kävin allekirjoittamassa Seen hoitosopimuksen.
Pitäisi varmaan tuntea haikeutta. Päivitellä, miten See on vielä äidin vauva eikä valmis avaraan maailmaan. Ihmetellä miten nopeasti aika on mennyt ja miten ikävä minulle tulee tätä aikaa.
Vaan ei.
Olen iloinen, että pääsemme eteenpäin. Olen iloinen, että pääsen töihin. See tuntuu olevan täysin valmis hoitoon, varsinkin kun hoitopaikka on perhepäivähoito, jossa on vain kolme lasta. Ja vaikka Seen vauvavuosi ja hoitovapaa on olleet aivan muuta kuin keskoskaksosten, on tämä kaikki muu tehnyt tästä ajasta raskasta. En usko koskaan haikeudella muistelevani näitä vuosia.
Olisin toivonut, että pääsiisn palaamaan töihin vähän virkistyneempänä. Viime viikon jäljiltä käyn vain vieläkin aivan ylikierroksilla.
Eilen illalla olin aivan poikki. Pienet asiat kasvoivat jättiläisiksi ja tuntuivat musertavilta. Istuin olohuoneessa ja itkin. Mies tuli lohduttamaan. Selitin, miten tuntuu etten pysty mihinkään ja kaikki on liikaa enkä onnistu missään. Samaan aikaan tajuten, että olen suoriutunut tästäkin vuodesta loistavasti, ottaen huomioon realiteetit. Tunne ja järki eivät vain kohtaa.
Tämän viimeisen hoitovapaapäivän ajattelin käyttää tekemättä mitään. Ajattelin juoda kahvia, virkata, katsoa telkkarista hömppää. En pese pyykkiä, en imuroi, en kokkaa. Jos hyvin käyn, nukun päiväunet.
lauantai 9. heinäkuuta 2016
Tilitystä
Lapset ovat yökylässä. Oltiin illalla miehen kanssa ystävien luona juhlissa. Nautin olostani yllättävän paljon. Jotenkin ajattelin, että näin väsyneenä en osaisi nauttia vaan ahdistuisin. Kiva ettei käynyt niin.
*
Olen viime viikon ollut taas perus syöpäarkiväsymystä väsyneempi. Väsymys on saanut päähän paljon typeriä ajatuksia.
Yhden illan itkin katkerana maailman epää. Hetken tuntui aivan kohtuuttomalta kaikki.
Tilillä ei riittänyt kate laskujen maksamiseen, vaikka olen ollut tarkka ja säästäväinen. Televisiossa pitsalla elävä pienen lapsen laiskottelija äiti oli laiha ja hyväkuntoinen, mutta oma vaaka näyttää liikaa vaikka syön kasvispainotteista kotiruokaa ja viime viikollakin heija-heija kertoo liikuntaa olleen yli viisi tuntia. Muiden äitien Facebook-päivitykset ylistivät kuinka olemalla vain tarpeeksi tiukka, niin lapset käyttäytyvät aina hyvin. Minun lapseni tuntuvat imevän minusta kaiken ja vaikka kuinka teen mielestäni asiat oikein, lapseni tappelevat, mekastavat ja ovat ylipäätään tottelemattomia.
Ja kun moiset pikku yksittäisjutut alkavat nyppiä, niin silloin katkeruus ottaa haliotteen ja riehaantuu entisestään syövästä ja selkäkivuista, typerästä kesästä, jolloin kaikki reissut perutaan ja hengaillaan sairaalassa, ja töihinpaluusta kun ei siellä arvosteta.
Lopulta makasin sängyssä ja itkin. Mies huomasi ja yritti parhaansa. Mutta katkeruus vain yltyi. Edes kunnon lohdutusta en saanut, koska miehellä on syöpä eikä se jaksa lohduttaa kunnolla kun sillä on itsellä paha olla.
Töihinpaluu ei tule yhtään liian aikaisin. Minun on saatava päiviini jotain muuta kuin vain tämä arki, jossa ei voi voittaa.
*
Kohta pitäisi lähteä hakemaan lapsia. Ei huvittaisi.
Erikoista tässä on se, että ensimmäistä kertaa ei huvittaisi lähinnä Seen takia.
Tuntuu kamalalta sanoa, mutta alamme olla aikalailla tympiintyneitä toisiimme. Seellekään minun töihinpaluu ja hänen hoitoalan alku ei tule yhtään liian aikaisin.
See alkaa vaatia seuraa ja viihdykkeitä. Suuttuu joka kerta kun viemme pojat jonnekin hoitoon/uimakouluun/tms eikä See saa jäädä. See jaksaa leikkiä yksikseen vajaan tunnin. Loppuajan riivaa minua, roikkuu tissillä tappakseen aikaa, vinkuu ja kitisee tylsyyttä. Kun pojat saapuvat paikalle, See riemastuu ja muuttuu taas helpoksi ja tyytyväiseksi omaksi itsekseen.
Olen ohjelmoinut ensi viikolle leikkitreffejä, muskaria, kävelyretkiä ja ylipäätään kaikkea paitsi kotona olemista.
*
Olen viime viikon ollut taas perus syöpäarkiväsymystä väsyneempi. Väsymys on saanut päähän paljon typeriä ajatuksia.
Yhden illan itkin katkerana maailman epää. Hetken tuntui aivan kohtuuttomalta kaikki.
Tilillä ei riittänyt kate laskujen maksamiseen, vaikka olen ollut tarkka ja säästäväinen. Televisiossa pitsalla elävä pienen lapsen laiskottelija äiti oli laiha ja hyväkuntoinen, mutta oma vaaka näyttää liikaa vaikka syön kasvispainotteista kotiruokaa ja viime viikollakin heija-heija kertoo liikuntaa olleen yli viisi tuntia. Muiden äitien Facebook-päivitykset ylistivät kuinka olemalla vain tarpeeksi tiukka, niin lapset käyttäytyvät aina hyvin. Minun lapseni tuntuvat imevän minusta kaiken ja vaikka kuinka teen mielestäni asiat oikein, lapseni tappelevat, mekastavat ja ovat ylipäätään tottelemattomia.
Ja kun moiset pikku yksittäisjutut alkavat nyppiä, niin silloin katkeruus ottaa haliotteen ja riehaantuu entisestään syövästä ja selkäkivuista, typerästä kesästä, jolloin kaikki reissut perutaan ja hengaillaan sairaalassa, ja töihinpaluusta kun ei siellä arvosteta.
Lopulta makasin sängyssä ja itkin. Mies huomasi ja yritti parhaansa. Mutta katkeruus vain yltyi. Edes kunnon lohdutusta en saanut, koska miehellä on syöpä eikä se jaksa lohduttaa kunnolla kun sillä on itsellä paha olla.
Töihinpaluu ei tule yhtään liian aikaisin. Minun on saatava päiviini jotain muuta kuin vain tämä arki, jossa ei voi voittaa.
*
Kohta pitäisi lähteä hakemaan lapsia. Ei huvittaisi.
Erikoista tässä on se, että ensimmäistä kertaa ei huvittaisi lähinnä Seen takia.
Tuntuu kamalalta sanoa, mutta alamme olla aikalailla tympiintyneitä toisiimme. Seellekään minun töihinpaluu ja hänen hoitoalan alku ei tule yhtään liian aikaisin.
See alkaa vaatia seuraa ja viihdykkeitä. Suuttuu joka kerta kun viemme pojat jonnekin hoitoon/uimakouluun/tms eikä See saa jäädä. See jaksaa leikkiä yksikseen vajaan tunnin. Loppuajan riivaa minua, roikkuu tissillä tappakseen aikaa, vinkuu ja kitisee tylsyyttä. Kun pojat saapuvat paikalle, See riemastuu ja muuttuu taas helpoksi ja tyytyväiseksi omaksi itsekseen.
Olen ohjelmoinut ensi viikolle leikkitreffejä, muskaria, kävelyretkiä ja ylipäätään kaikkea paitsi kotona olemista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)