Epästabilointiaine

Eilen käytiin miehen kanssa kuulemassa mihin tulokseen olivat neurologisella tulleet.

Lapsessamme on lisäaine. Epästabilointiaine F98 ja vähän päälle. 

Se tarkoittaa sitä, että lapsemme tarvitsee hieman muita enemmän stabilointia ulkopuolelta. 

Nimeä ei tällä f-koodilla ole. Tai on, mutta se ei kerro mitään. Vähän niin kuin kielellinen erityisvaikeus, vaatii seurakseen paljon ranskalaisia viivoja selittämään mitä se tämän lapsen kohdalla tarkoittaa. Meillä ne ovat sensorisen integraation ongelmat,  toiminnanohjauksen vaikeus ja läjä muita pienempiä juttuja.

Lisäainekoodin lisäksi saimme kuulla kuntoutussuunnitelman suunnitelman. Toimintaterapiaa, perhekuntoutusta, korotettu vammaistuki, tehostettua tukea, sopeutumisvalmennusta, laajennetut kouluvalmiustestit. 

Kovin toivon, että Kela on tälle kaikelle suotuisa.

Kasvattajaa minussa tämä tieto helpottaa. On helpompi ymmärtää mistä mikäkin kiukku johtuu, eikä tule turhaan syyllistettyä lasta tai itseä. 

Lapsen puolesta olen surullinen. Turhaan. Ei diagnoosi hänen ongelmiaan aiheuttanut. Diagnosoimattomuus ei olisi niitä pyyhkeet pois. Diagnoosi oli paras mahdollinen: lapsuusajan. Se tarkoittaa, että tästä päästään yli ja ohi ja aikuisena hän on ihan tavallisen epästabiili ilman lisäaineita.

*

Pojilla alkoi tänään loma päiväkodista. Seuraavan kerran sinne mennään helmikuussa. Onneksi myös miehellä alkaa yhtä pitkään kestävä loma ensi viikolla.

Lohdullisia sanoja

Ihminen kehittyy, hitaasti mutt kehittyypä kuitenkin. Aina. Vielä näin neljännellä kymmenelläkin. Olen pikku hiljaa oppinut pyytämään apua ilman loputont tuskailua siitä tarvitsenko sitä todella vai pärjäisinkö itsekin. Ja ennakkoon murehtimatta voiko se keneltä kysyn auttaa, vai aiheutanko kenties hänelle vaivaa.
Olen oppinut, ettei kannata odottaa siihen että on pääkainalossa. Ja että ihmiset kyllä kieltäytyvät, jos heille ei sovi.

Viikonloppuna mies oli toisen yön poissa kotoa. Yö oli Seen kanssa levoton ja aamulla olin väsynyt ja äreä. Olisinhan minä päivästä selvinnyt  - kiukuttelemalla ja murisemalla lapsille. Tajusinpa kuitenkin poimia puhelimen ja soittaa teini-ikäiselle kummitytölle. Hän jaksoi leikkiä ja pelata poikien kanssa. Minua helpotti ihan vain ajatus että paikalla on joku muukin. Teiniksi kummityttö on ilahduttavan vastuuntuntoinen ja järkevä. Mukavaa seuraa kaikenkaikkiaan.

Jossain kohtaa päivää parahdin ääneen kotimme kuntoa. Juuri sillä hetkellä sekamelska oli sietämätön. Ihana kummityttö rauhalliseen tyyliinsä totesi "sulla on kolme lasta".

Kummityttö on yhteishaussa hakenut lähihoitajaksi ja lastenhoitajaksi. Toivottavasti pääsee sisään.


*

Puhuin pitkään lastenpsykiatrin kanssa Aasta.
Hän ei uskonut, että Aan ongelmat ovat ikuisia. Uskoi niiden pohjaavan alkuelämän poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Epäkypsät aivot ovat joutuneet liian varhain liian kovien ärsykkeiden äärelle. Monien syiden takia turvallisuudentunne ei ole ollut sitä mitä vauvoilla yleensä. Itkuun ei ole voitu vastata niin kuin yleensä. Kipu on ollut läsnä aivan liikaa. Se jättää jälkensä. Nyt on aika niitä jälkiä paikkailla. Onneksi aikaa on.

Sain vahvistusta sille, että Aata ei pidä raivokohtauksistaan rangaista. Rangaistusten sijaan tarjotaan lapselle myötätuntoa. Ymmärrystä raivon syihin. Turvaa siitä, että hänet nähdään ja häntä ymmärretään.

Tuntuu lohduttavalta, että pitkään ongelmaisten lasten kanssa töitä tehnyt ihminen uskoo, että ongelmamme on selätettävissä.
Tuntuu surulliselta, että lapseni kokee niin suurta turvattomuutta. On vaikea olla syyllistymättä tuosta turvattomuudesta.


*

Joulu ja miehen isäkuukausi lähestyy. Ei yhtään liian aikaisin.
Väsyttää.
  

Raskaan viikon jälkeen

Raskas viikko takana. Neljä päivää sairaalassa tutkimuksissa oli raskasta niin tutkittavalle kuin ihan koko muullekin perheelle. Vaikka hienosti ne siellä osastolla olivat asiat hoitaneet, niin että Aa nautti olostaan siellä siinä määrin, ettei kotiin olisi tahtonut lähteä. Silti viikko vaati veronsa. Eilisen illan raivareiden veroisia en hetkeen muista nähneeni.

Emme saaneet vielä diagnoosia matkaamme. Saimme valistuneita arvauksia, mutta ei vielä mitään lopullista. Ensi viikolla menemme miehen kanssa kuulemaan "tuomion". Vaikka eihän siihen noin pitäisi suhtautua. Näin pienelle annettu diagnoosi on vain portti avun luo. Se voi muuttua tai kadota. Missään nimessä sen ei ole tarkoitus olla elinikäinen leima lapsen otsassa.

Oma olo viikon jäljiltä on sekava. On helpottavaa, kun vihdoin asioille tuli syitä ja nimiä. Ymmärryksen osaksi pääseminen tuntui ihanalta. Pelottavaa on, että enää ei ehkä olekaan sitä mahdollisuutta että kyseessä on vain "vaihe". Toisaalta, on mahtavaa, että apu saadaan jo nyt eikä vasta kun koulunkäynti ei sujukaan. Yhtäaikaa huojentavaa ja raskasta on ajatella tulevaisuutta, jossa vähän väliä lapsensa käytöstä joutuu/pystyy selittelemään.

Erityislapsi. Eihän se uusi asia ole meille, mutta se sai tällä viikolla uuden sävyn. Jotenkin vakavamman. Se mitä jossain mieleni sopukoissa olen koko ajan pelännyt ja odottanut, ihan niin kuin sitä flunssaa koko syksyn, se muuttui nyt todeksi.

Jos olisin saanut valita, olisin sitten kuitenkin mieluummin kuullut olevani vain huono kasvattaja eikä lapsessa ole mitään normaalista poikkeavaa.

*

Huomenna on nollauspäivä. Raskas työ vaatii raskaat huvit, niinhän sitä sanotaan. Hyllyllä odottaa HopLop-liput, karkkipäiväpussi kaapissa ja illaksi varattuna leffa.

Neurolla

Olemme toista päivää neurologisella osastolla Aan kanssa arviointijaksolla.
Tätä on odotettu pitkään. Alunperin tämä piti tapahtua jo puolitoista vuotta sitten.

Vaikka tänne tulemiselle oli selvästi syynsä, eilen aamulla matkalla tänne, olin varma että olemme saaneet lähetteen täysin turhan takia ja heitämme yhteiskunnan varoja tuuleen.
Jo ensimmäisen lääkärin kanssa kanssa käydyn keskustelun jälkeen kävi selväksi, että olemme juuri siellä missä pitääkin. Keskustelun aikana olin vähällä itkeä, niin hyvältä keskustelu tuntui.

Kun on neljä vuotta yrittänyt saada jonkun ymmärtämään mistä on kyse ja saman neljä vuotta epäillyt ympäristön reaktioiden pohjalta olevansa väärässä, tuntuu ihanalta kun joku vihdoin ymmärtää ja kertoo, ettei kyse ole vain meidän vanhempien virheellisistä odotuksista. Tuntuu mahtavalta, kun kertomaansa ei tarvitse selitellä ja puolustella loputtomiin. Ei vähättelyä, ei aliarviointia.

Arviointijakso kestää yhteensä neljä päivää. Jo yhdessä päivässä Aa ehti raottaa todellista olemustaan. Hyvä niin. Olin etukäteen varma, että täällä Aa jaksaa tsempata, olla yhteistyökykyinen ja hillitsee hermonsa ilman raivareita. Pelko oli turha. Hyvä niin.

Toiminnanohjauksen vaikeus, aistiyliherkkyys. Niistä on jo puhuttu. Lisää kuulema on todennäköisesti luvassa. Diagnooseja tarvitaan, jotta tie avun luokse aukeaa. Oikealla avulla diagnooseista päästään eroon.
Olen iloinen, jos toiminnanohjauksen vaikeus löytyy jo nyt. Ehkä ennen kouluikää löytyy jo Aalle tekniikat, joilla vaikeus ei ole este tai haitta opiskelulle. Ei tarvitse ensin turhautua ja menettää koulumotivaatiota ennen kuin ongelma löytyy.

Mieli on nyt jotenkin levollinen. Syyllisyys, pelko ja huoli unohtui eilen jonnekin. Olo on kevyt.

Vinksallaan

Olen jotenkin vinksallani.
Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän puuhaan. Mitä huonompi yö takana, sitä enemmän asioita tulee seuraavana päivänä hoidettua.

Tänään heräsin huonon yön jäljiltä kolmatta aamua peräkkäin.
Olen tänään siis hoitanut ensi viikon sairaalajaksoon liittyvät asiat, päiväkodin vanhempainyhdistykseen liittyvät asiat, pessyt pyykkiä, viikannut pyykkiä, kokannut, askarrellut lasten kanssa kynttilöitä, mkasanut läjän laskuja, hoitanut taloyhtiöön liittyviä asioita.

Viime viikolla oli samankaltainen päivä. Silloinkin aamulla heräsin tuntien kauhua päivää kohtaan. Silloinkin sdain hoidettua monta jo pitkään roikkunutta asiaa ja sen lisäksi leikittiyä kotihengetärtä. Olkoonkin, että tuolloin kaikki kokkailuni paloivat. Hlyrykasviksista loppui vesi ja näkkärit tulivat uunista mustina.   

Vaikka kotimme ja yhteiskunta varmasti toivoisi, että en nukkuisi oikeastaan enää ikinä kunnolla, itse toivon että ensi yö olisi jo parempi.


*

Viikonloppuna poikien isokummi (Been kummitädin kummitäti, joka on itseoikeutetusti nimennyt itsensä isokummiksi) tuli luoksemme piparitalkoisiin. Tuloksena oli 3kg ihanan hienosti ja värikkäästi koristeltuja pipareita. 
Pojat ovat malttamattomia, koska niitä saisi syödä. Minä nautin värikkyydestä, enkä haluaisi ikinä antaa keknenkään syödä niitä. Ovat niin kauniita. 

Pipareiden lisäksi talkoista ilostuttamaan jäi hyvä mieli. Isokummin kanssa leipomisen ja koristelun ohella juttelimme paljon. Sain vahvistusta vanhemmuuteemme ja kehuja siitä kuinka hienosti jaksamme tarjota lapsillemme niin paljon. Hän ei tarkoittanut virikkeitä tai materiaa, vaan henkistä hyvinvointia, lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta. Tuntui kummalta, sillä enemmänkin olin valitellut, kuinka aika ei riitä lasten yksilölliseen huomioimiseen emmekä millään onnistu antamaan lapsillemme niin paljon huomiota kuin mitä he kaipaisivat. 

Isokummi työnsä takia tietää mistä puhuu. Niinpä illalla istuin sohvalla ja pitkästä aikaa tunsin hetkellisesti ylpeyttä itseäni kasvattajana ja luottamusta siihen että lapsistamme saattaa kasvaa kokonaisia ja hyvinvoivia aikuisia.   


*

Seetä riivaa. Huutaa yöt. Ei nälkää vaan ehkä painajaisia tai jotain. 
Mietin sitäkin, voisiko olla kyseessä eroahdistus? Sen kai pitäisi olla pinnalla tuossa iässä, mutta päivisin sitä ei mitenkään huomaa. Yöllä pitää saada olla aivan kiinni äidissä, joko tarttua pikku sormilla mistä ikinä tai napata tissi suuhun.  

Kiusallista

Tänään oli Seen 8kk neuvola. Paikalla oli uusi neuvolalääkäri. Herttainen nuori mies, joka hämmästeli Seen taitoja puhtaan ihmetyksen vallassa. Siinä kohtaa tuli tunne, että lääkäri on niin kokematon, että kaikki mikä ei mene käsikirjan mukaan, on huolestuttavaa.

Niinpä kun Seen paino ei ollut noussut käyrän mukaan, olin varma että saan puhuttelun ties ja mistä ruokaan liittyvästä. Vaan enpä saanutkaan. Lääkäri totesi, että olisi kummallista, jos tuolla aktiivisuudella ja motorisellakehityksellä käyrässä ei näkyisi notkahdusta. Pituus ja päänympärys on pysyneet käyrällä, se kertoo että kyse ei ole ravitsemuksen puutteesta.

*

Aa on viimepäivät voivotellut Been olevan kiusallinen. On kiusallista kun Bee istuu päällä. Tai kun Bee pukee Aata nopeammin. Kiusallista on myös, jos Bee ehtii varmaan juuri sen lelun, jonka Aa olisi halunut itselleen.

Hyvä näin. Olen kantanut huolta Aan kyvyttömyydestä ilmaista harmistustaan verbaalisesti. Pikku kielioppivirhe ei haittaa, enkä suostu sitä korjaamaan. Korjaan sitten joskus myöhemmin, jos vaikka vielä aikuisena kiusallisesti käyttää sanaa väärin.

*

Pojat ovat taas hoidossa. Paikalle on menossa ehkä myös serkkupoika, Aan ja Been bestis. Serkkupoika oli oksentanut viime yönä. Kerran. Aamulla oli herännyt täynnä virtaa, täysin terveenä.
Meille soitettiin ja kysyttiin, saako serkkupoika kuitenkin mennä mukaan. Lupasin, että saa. Kyllä harmittaa, jos ensi viikon hoidan kolmea oksentajaa.

Positiivisuusharjoite

Haluan olla positiivinen. Keksittyä hyviin asioihin, enkä vaipua itsesäälisynkkyyteen kun mikään ei mene niin kuin etukäteen toivoi. Koska viime viikon loppu ja tämän viikon alku eivät nyt aivan vastanneet toiveita ja tahdon koko ajan vaipua synkkyyteen, teen nyt positiivisuusharjoitteen tekstimuodossa:

Pojat pääsivät viikonlopuksi yökylään. Sitä oli odotettu ja toivottu. Pojat itseasiassa olisivat toivoneet pääsevänsä yökylään kymmeneksi yöksi. Minä tinkasin yömäärän kahteen. Perjantaina vein pojat appivanhemmille jo lounasaikaan, sillä yhtään pidempään eivät pystyneet lähtöä odottamaan.

Viikonlopun aikana pääsimme miehen kanssa ravintolaan, teatteriin, söimme kotona sinisimpukoita ja muita herkkuja, lojuimme sohvalla ja jätimme illalla olohuoneen pöydän siivoamatta. Emme käyneet hiekkalaatikolla, emme pukeneet kuravaatteita, emme kuulleet yhtään "pyyhkimään"-huutoa.

Poikien yökyläily oli sujunut hyvin. Paremmin kuin aiemmin samassa paikassa. 

Maanantaina mies jäi töistä kotiin. Ehdin hoitaa viikon ruokaostokset ja renkaiden vaihdon ilman lapsiapulaisia.Uudet talvirenkaat saimme joulupukilta etukäteislahjana.

Tänään pojat jäivät kotiin, eivätkä menneetkään tarhaan kuten olin ennalta ilmoittanut. Molemmille varmasti tarpellinen lepopäivä ja Aalle yksi mahdollisesti stressaava hoitopäivä vähemmän. 

 *huoh*
Olipa se vaikeaa. Editoida kaikki typeryys pois viime päivistä. Ette usko kuinka kauan tuon pätkän kirjoittaminen kesti. Pois piti jättää kaikenlaista:

Miehelle nousi perjantai-illalla kuume. Lojui sohvalla peiton alla palellen koomaisena kotiin päästyämme. Lauantaina napsi pillereitä niin, että pääsi mukaan teatteriin.
See suuttui hoidosta lauantaina. Kiukutteli koko illan ja yön. Olin sunnuntaiaamuna väsyneempi kuin aikoihin.

Mies oli edelleen maanantaina kipeä. Oma olokaan ei ollut hääppöinen, mutta kauppaan oi mentävä ja samalla hakemaan appivanhempien luokse unohtunut kännykkä. Sama kännykkä lopetti toimintansa muutama tunti myöhemmin.

Autosta oli puhjennut yksi renkaista. Menin rengasliikkeeseen korjauttamaan sen ja ostamaan uudet talvirenkaat. Unohdin talvirenkaiden pultit. Rengasliike unohti paikata rikkinäisen renkaan. Renkgaidenvaihtoon tuhlaantui niin paljon aikaan, etten ehtinyt syödä ennen linjastosaneerauskokousta, jossa istuin loppuillan.

Tänään aamulla Bee itki väsymystään. Kaikilla lapsilla on nuhaa ja yskää, joten päätin etteivät pojat mene tarhaan vaan jäävät päiväksi lepäämään kotiin. Peruutin tapaamisen ystävien kanssa.  
Seellä oli myös vaikea aamu. Huusi huutamistaan vaikka mitä tein. Söin oman puuroni kylmänä ja tönkkönä. *yök*

Pieniähän nämä vastoinkäymiset ovat. Mutku.
Pojat vietiin yökylään, jotta miehen kanssa ehtisimme ja jaksaisimme hetken keskittyä toisimmekin. Se olisi ollut minulle tärkeää.
Tämän päivän tapaaminen piti olla yksinäisyydestä ja väsymyksestä kärsivän pienen vauvan äidin kanssa. Vertaistuki olisi ollut varmasti hänellekin tärkeää. 

Ilman mutkua sanon, että kyllä tämä tästä. Suon itselleni pettymyksen, mutta en jää siihen rypemään. Keitän kahvit ja etsin kalenterista uuden yrityksen parisuhdeajalle ja ystävän tapaamiselle.

Eteenpäin niin kuin purkka tukassa.

Sairastumista ja paranemisvaihetta

Kaikki odotus ja jännitys palkittiin: Seellä on flunssa.

Koska olen tähän koko syksyn valmistautunut, olen valmistautumisesta jo aivan uupunut. *huoh*

Mahtava lisäys flunssa-arsenaaliin on imuriin liitettävä räkäimuri, jonka saimme lahjana. (Kiitos!) 

Vaikka hurjalta tuntuukin tunkea imuri vauvan nenään, mies itseasiassa on melko vakuuttunut että rään mukana tulee aivotkin, on toimitus huomattavasti väkivallatomampi kuin Nenä-fridan kanssa, jota siis tähän asti olemme käyttäneet. 

Olen moista vehjettä monet kerrat miettinyt, mutta aina tuominnut sen liian kalliiksi. Mieleeni tulvii ties kuinka monet flunssat menneiltä vuosilta, jolloin olisin ollut enemmän kuin kiitollinen tuosta verkottimesta. Varsinkin nyt kun olen saanut sitä kokeilla. Lohduttaudun sillä, että pojat pienenä pelkäsivät imuria. Ei olisi varmastikaan heidän kanssa kuitenkaan toiminut. 

*

Kävin tänään Aan kanssa astmapoliklinikalla. Kerroin, että on mennyt hyvin ja että viime tammikuussa tehdyn putkituksen jälkeen on päästy tosi vähillä sairasteluilla. Lääkkeitäkin on tarvittu paljon vähemmän. 

Ohjeeksi tuli aina välillä kokeilla olla vähemmillä lääkkeillä. Ja jos lääkkeen vähennys onnistuu, voi kokeilla olla kokonaan ilman. Kuulema näin paranemisvaiheessa voi olla aaltoilua, mutta tavoite tietenkin on päästä lääkkeistä kokonaan eroon.

En tiedä miten suhtautua? Varovaisen innokkaasti tietenkin, mutta uskallanko? Aalla astma on vain seurannaissairaus bronkopulmonaalisesta dysplasiasta. BPD on krooninen sairaus, josta ei parannuta. Näin ollen olin asennoitunut, että astmakaan ei paranisi. Mutta voisiko sittenkin? 

Stressaantunut?

Epäilen olevani stressaantunut.

Jotenkin sillälailla mystisesti itseltäni salaa, etten edes huomaa. Paniikkikohtauksista aiemmin kärsineelle tämä ei ole hyvä.

Luulen, että kyse on siitä, että koko syksyn olen odottanut milloin se väsymys ja sairastelukierre iskee. Sitä odotellessa en ole uskaltanut pysähtyä. Muistot kotiin uupuneena jumahtamisesta poikien vauvavuonna, ne pitävät minut liikkeellä. Pelkään, että jos pysähdyn, en jaksa enää uudestaan lähteä liikkeelle. 

Syksyn alussa tein päätöksen jaksaa. Jaksaisin lähteä kotoa harrastuksiin ja sosiaaliseen elämään. Jaksaisin järjestää lastenvahdit, jotta pääsisimme omiin menoihin. Jaksaisin olla aamusta iltaan yksin lasten kanssa, jotta mies pääsisi harrastamaan.
Ennakko odotukseni oli, että edellisten vuosien tavoin, sairastelukierre alkaa alkusyksystä ja siitä eteenpäin joudumme peruuttamaan menoja enemmän kuin mitä niihin pääsemme.
Niin ei käynytkään. Ja niinpä koko syksy on menty tukka putkella koko porukka.

Kivahan näin on ollut elää. Olen tavannut ystäviäni enemmän kuin aikoihin. Olen harrastanut. Mies pääsi vihdoin haaveilemalleen kurssille.

Stressiä ei aiheuta itsessään tämä rytmi tai elämä. Stressiä aiheuttaa pinnan alla kytevä pelko. Joka viikon alussa huomaan tekeväni mielessäni varasuunnitelma sairastumista varten. Kuulostelen jokaista lasten yskäystä ja nenänniiskausta. Tarkistan joka päivä Seen ihon näppylöitä, näyttävätkö rokonaluilta.

Nyt olen niin pitkään elänyt aina valmiina poikkeustilaan, että se alkaa jo häiritä olemista. Unohtaen asioita, tiputtelen tavaroita, valvon öitä. Öisin mietin pakolaiskriisiä, talouskriisiä, hallituskriisiä, terrorismia, imetysohjauksen puutteita, menneitä riitoja, tulevia riitoja, vanhemmuutta, lapsieni tulevaisuutta, maailman tulevaisuutta....

Viikonloppuna olin Seen kanssa reissussa, yökylässä ystäväni luona. Meitä oli paikalla viisi äitiä, See ainoana lapsena paikalla. Äitien pakoviikonloppu. Istuimme tuntitolkulla keittiössä, lipitimme viiniä/herukkamehua, leivoimme ja söimme.
Tuntui hyvältä pysähtyä.

Ensi viikonlopuksi pojat ovat menossa yökylään. Toivon, että osaan tuon ajan käyttää paikallani.
Tosin tänään Bee on yskinyt ja niiskuttanut ja Seellä oli kyljessä näppylä. Vielä en uskalla luottaa viikonloppuna todella olevan edessä lepoa. 

Isänpäivä

Olimme suunnitelleet poikien kanssa pettämättömän isänpäiväbrunssin. Croisantteja, poromunakasta, kakkua (pitkään ja huolella kaupan valmiskakuista valittu) ja keksejä. Sopivassa suhteessa valmiiksi ostettuja ja pojille kokattavaa. Pojat hoitivatkin osuutensa hienosti. Sitten tapahtui yhtä ja toista ja lopulta tarjolla oli kärähtäneitä croisantteja ja pahaa kakkua. Vuuan yli kohonnutta munakasta sai raapia uunin pohjalta.

Poikia ei tuntunut häiritsevän. Hyvä niin.

Olen oppinut vasta nyt omaan perheen myötä arvostamaan äitien- ja isänpäivää. 

Meillä ei kotona, siis minun lapsuudessani, isänpäivällä tai äitienpäivällä ollut juuri merkitystä. Ne huomioitiin ohimennen, jos parempaa tekemistä ei ollut. En oikein koskaan ymmärtänyt noiden päivien ideaa.

Olen iloinen, että meille päivistä on kuitenkin tullut tärkeitä. Äitien- ja isänpäivää ovat ainoat juhlapäivät, joita on luontevaa viettää ilman ulkopuolisia, ihan vaan oman perheen kesken. Juuri se tekee päivistä ihania ja erityisiä. Eikä sitä ihanuutta ja erityisyyttä pilaa palaneet croisantit eikä paha kakku. 

*

Viikonloppuna käytiin myös ravintolassa. See sai ensimmäisen oman ravintola-annoksen. Kuinka mahtavan helppoa sormiruokailevan vauvan kanssa ravintolassa onkaan! Kenenkään ei tarvitse syöttää ketään tai viihdyttää tylsistynyttä vauvaa ja kaikki saavat syödä ruokansa lämpimänä. 

Sormiruokailu on mahtava asia. Tuntuu kummalta, miksi ikinä soseista on tullut normi ja sormiruokailusta ismi. Paljon luontevammalta tuntuu antaa vauvan itse syödä kun on siihen valmis. Toki ymmärrän keskosten äitinä, että soseillekin on paikka ja aika, mutta omien kokemusten perusteella niiden soseiden tuntuisi kuulua erityistapauksiin. 

*

Eilen minulta riistettiin viimeinenkin murunen viisaudenhampaistani. Inhottava toimenpide, vaikka ei kivulias puudutuksen ansiosta ollutkaan, mutta ne äänet! Poran vinkuna ja hampaan napsahtelu. Krunts-krunts, kun hammasta kammetaan kolostaan. *yök ja puistatus*

Tänään olen yrittänyt viettää sairaspäivää. Ihan vaan lojua sohvalla ja katsoa telkkaria. Lepo kun olisi hyvästä ja auttaisi paranemaan nopeammin. 

Miten voikin houkutella ompelukone, imuri ja keittiö luokseen?! 

Sitä aina haaveilee hyvästä tekosyystä jäädä sohvalle ja olla tekemättä mitään. Tai syystä syödä loputtomasti jäätelöä. Yritin äsken syödä jäätelöä. Ei tehnyt mieli. Parin lusikallisen jälkeen vein paketin takaisin pakkaseen. 

Kelvotonta.

Joko on myöhäistä?

Viikonloppuna jutteltiin miehen kanssa vanhemmuudestamme. Siitä, ettemme tahtoisi olla niin usein niin kärttyisiä. Pitäisi useammin muistaa kehua poikia. Pitäisi olla lempeämpiä ja kärsivällisempiä. Siitä, että se on vaikeaa.
Sitten ne kertoi Helsingin Sanomissa, että ihmisen itsetunto kehittyy viiteen ikävuoteen mennessä. (juttu täällä) Tuli epätoivoinen olo.
Meillä on siis puolivuotta aikaa poikien kanssa paikata kaikki aiheuttamamme vahinko.

Vanhemmuus on julma peli. Se kestää eliniän verran, eikä ensimmäiseen kahteenkymmeneen vuoteen voi oikein olla varma, meneekö hyvin vai ihan metsään.
Omasta kulmasta tuijotellessa tuntuu, että olen aina kärttyinen, komennan ja kiellän, huudan ja motkotan.  En yhtään osaa arvioida kehunko, pussaanko, kannustanko riittävästi tasapainottamaan kaiken tiukkistelun ja kiukuttelun. Tuomion kuulen sitten vasta kun nuo ovat aikuisia. Nyt ne on vielä liian puolueellisia. Teini-iässä ovat kuitenkin katkeria ja sitä mieltä, että kenenkään muun mutsi ei oo näin tyhmä.

Ei taida olla paljon hyötyä, jos tästä eteenpäin puolivuotta syyllisyyden tuskissani ylikompensoin. Ei niin, että se edes onnistuisi.
Jos sitä yrittäisi, niin kuin aina iltaisin päättää yrittää, kehua hiukan enemmän ja halata vielä useammin. Ei se hukkaan ainakaan mene.

Puhuin viikonloppuna myös lastenpsykiatrin kanssa. Hän taas sanoi, että korvaavia kokemuksia on aikaa tarjota vielä vuosi tolkuton, että vielä ei ole mikään liian myöhäistä.
Lupaan yrittää keskittyä näihin sanoihin yön pimeinä tunteina enkä tuohon Hesarin juttuun.


*

Marraskuun alku. Joulujutu valtaavat mainokset, kauppojen hyllyt, muutaman ystäväni facebook-päivitykset ja kalenterin. Minua hikoiluttaa se, että nyt jo. Vaikka toisaalta, minulla on taas ollut kesästä asti kaapissa muutama joululahja ja joulun reseptejä olen kerännyt talteen pitkin syksyä. Joulu on sillälailla sopivasti mielessä pitkin vuotta, mutta ei se saa näkyväksi muuttua ennen joulukuuta. Ehtii stressaantumaan kun tuntuu, että ihan juuri kohta se jo on ja kaikki on kesken. Vaikka ei ole kohta eikä oikeasti mikään ole niin kovin kesken.

Päätin tänä vuonna kuitenkin yhden asian hoitaa jo marraskuussa: otan lapsista kuvan joulukorttiin. Idean korttiin olin saanut jo kesällä.

Koska tunnen lapseni, tiedän ettei kannata yrittää saada niitä samaan kuvaa. Ottaisin siis jokaisesta yksilökuvan. Koska tunnen pojat, tiedän ettei kukko käskien laula. Vaikka muuten haluavat koko ajan olla kuvattavana, niin "hei saanko ottaa susta kuvan" ovat taikasana, jolla kädet liimaantuvat kasvoille, suu vääntyy mutruun ja tuvan täyttää vinku ja kitinä.
Ajattelin, että jotenkin teen tilanteesta hauskan. Ottaisin kuvat sellaisena hetkenä kun kotona on vain yksi pojista. Ei olisi se toinen siinä sotkemassa.

Tänään päätin olevan sopiva hetki kuvata Aa.
Tänään vähän myöhemmin päätin, että riittää jos kortissa on kuva Seestä.

Normaali arki

Auto saatiin kuntoon. Vielä tarvitaan uudet talvirenkaat.
Hammas puhkesi. Ilmeisesti viereinen hammas aloitti pintaan tunkemisen heti perään.
Nukuttiin pari yötä hyvin. Sitten taas valvontiin.

Näinhän se menee. Aina on jotain hieman ylimääräistä.

Olen seurannut vierestä ystävääni, joka vuodesta toiseen toteaa, ettei ole ehtinyt soitella, kun on ollut kaikenlaista. Ja että kunhan nämä saadaan tästä alta pois, niin sitten palataan normaaliin arkeen ja tilanne rauhoittuu. Olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta. Olen miettinyt uskaltaisinko joskus mainita, että heidän normaali arki on tuo kaikenlainen. Että ehkä ei kannata odottaa sitä rauhoittumista.

Välillä huomaan itse ajattelevani samalla tavalla. Että kunhan tästä viikosta selviän, niin ensi viikko on taas tavallisen rauhallinen. Kun kalenteria selaa taaksepäin, voi todeta että ne kiireiset poikkeusviikot ovat aivan yhtä yleisiä kuin ne tavalliset rauhalliset viikot.

Ärsyynnyn kun naistenlehdissä julkkikset selittävät ymmärtäneet että elämä on tässä ja nyt ja jokaisesta päivästä pitää osata nauttia.  Välillä päivät ovat stressaavia tai muuten vaan kamalia. Ei jokaisesta päivästä vaan voi nauttia. Silti toivoisin, etten jäisi odottamaan sitä normaalia. Enemminkin haluaisin oppia huomaamaan ne poikkeuksellisen rauhalliset ja mukavat päivät, joita väkisinkin välillä arjen keskelle siunaantuu. Ja jos oikein kirjaa pitäisi, olisiko niitä kuitenkin yhtälailla kuin niitä aivan kamalia päiviä?


*

Pojilla on tänään tarhassa halloween-naamiaiset. Hiukan ärsyttää tuo halloween. Miksi ei täällä voisi juhlia sitä omaa vastaavaa, kekriä? Kerrankin molemmilta tuli hyvissäajoin pukuehdotus. Haluaisivat olla robotteja.

Näpertelin pahvilaatikosta ja foliosta kypärät. Vanhasta rikkinäisestä lakanasta tein liivit, joihin ompelin kiinni toiselle kankaalle kangastusseilla piirtelemäni mittarit, nappulat ja kyltit. Olin enemmän kuin tyytyväinen robottitehtaani tuotoksiin.

Kun tuli sovittamisen aika, Aa totesi haluavansa sittenkin spaidermään-puvun. *huoh*

Kaapista onneksi löytyi jo valmiina asu hämähäkkimiehelle. Tänään tarhaan pakattiin mukaan molemmat, jos vaikka tuuliviiri kuitenkin vielä heilahtaa. Ihan jännittää kuulla laittoi lopulta päälleen mitään.

Ehkä jo kohta

Voihan stressi! Eikä mikä tahansa stressi vaan ärsyttävä en-tahtoisi-tätä-elämääni-lainkaan autostressi. Moottorivika pisti elämäni mullin mallin vaikka olen ajatellut, ettei auto edes ole meille välttämättömyys. Eikä se kyllä olekaan. Suuri helpotus juuri nyt, kun vielä ei ole Seelle mitään istuinta pyörään, mutta ei välttämättömyys. Silti auton hajoaminen on aiheuttanut elämääni kohtuutonta vaivaa.

Kahden viikon aikana olen käynyt kolmella eri autokorjaamolla yhteensä kuusi kertaa. Se on liikaa korjaamoja ja ramppaamista.

Kaksi päivää olen viettänyt lasten kanssa odottaen minähetkenä hyvänsä autokorjaamolta soittoa että auto pitäisi mennä hakemaan. Soittoa ei tullut.
Tänään olemme valmiudessa kolmatta kertaa.

Voi kuinka toivoisin, että kukkarossa olevassa tarkastamattomassa lottokupongissa olisikin yllätys. Voisin soittaa autokorjaamolle ja kertoa soittavani ihan kohta takaisin. Sitten kolmen päivän päästä soittaisin sanoakseni, että pitäkää tunkkinne ja se rotisko.

*

Bee kysyi yllättäen, tuleeko hänestä isona nainen. Tarhakaveri, poika, oli kertonut että aikoo isona olla nainen.
Hetken mietin, miten ennen kaikki oli paremmin eikä äitinä olisi tarvinnut miettiä miten neljävuotiaalle kerrotaan trans-sukupuolisuudesta.

*

See tekee hammasta. On tehnyt sitä nyt kuusi päivää ja yötä. Tässä ajassa, jossa Raamatun mukaan oli luotu taivas, maa, valo, fauna ja floora, See on saanut aikaan hiukan verestävän nysän ikeneen.

Tämän jälkeen enää yhdeksän iisakin kirkkoa jäljellä.

*

Olen viettänyt kaksi yötä valvoen. En edes Seen suussa olevan rakennustyömaan takia, vaan ihan muuten vaan. Uni ei löydy.

Mutta ehkä jo tänään soittavat autokorjaamolta. Ehkä jo huomenna aamulla Seen suussa hohtaa valkoista. Ja ehkä jo ensi yönä nukkumatti taas ehtii luokseni ajallaan.

Eineksistä

Viikonloppu sujui ällistyttävän hyvin. Lauantaina oltiin pitkään kylässä, lapset leikkivät, juoksivat metsässä, leivottiin pullaa. Sunnuntaina pakkasin eväät ja lapset heti aamusta. Koko päivä meni ulkona kauniissa syyssäässä.

Luulen, että onnistumisen avain oli odotusten ja tavoitteiden nollaaminen. Ja einekset.

Ehkä yleisemminkin pitäisi höllätä? Vaikka en mielestäni niin kamalasti tavoitteita ja vaatimuksia asetakaan arkeemme, teenkö niin kuitenkin alitajuisesti?



Viime viikolla murehdin miehelle ettei minusta ole näille äidiksi. Ettei minulla riitä vaadittavaa määrää lempeyttä eikä pinnaa.
En yrittänyt kalastaa sääliä koska annoin poikien ylittää ruutuajan tai korotin hieman ääntäni. Kerroin tunteesta miehelle, koska todella tunsin olevani lapsilleni riittämätön. Tunne ei ollut juuri leimahtanut, vaan hiipinyt sisälle pikku hiljaa. Eikä se kadonnut miehen lohduttavien sanojen jälkeen.

Tänään ystäväni lähetti minulle linkin.
"Kokemus huonosta äitiydestä on syvä, musta ja voimat imevä. Sellaisena hetkenä ankara sisäinen ääni vakuuttaa, ettei minusta olisi koskaan pitänyt tulla äitiä, etten riitä, etten onnistu, etten pysty."

Tuo. Tuo on se tunne, jota olen viime viikkoina kantanut. Onhan tuo tunne aiemminkin ollut, mutta nyt se on erilainen. Tällä kertaa se on sisälläni lakonisen tyynesti. Ei epätoivoisia itkukohtauksia, vaan ainoastaan arkinen toteamus, etten riitä. 
Hyvä siksi, koska se ei ole vaikuttanut toimintakykyyn. Olen noussut sängystä, tehnyt aamupalan, vienyt lapset ulos, käynyt kaupassa. En ole jäänyt vessaan yksin salaa itkemään. 
Huono siksi, että näin tunne on todellisempi. Aivan kuin se jotenkin olisi nyt ääneen sanottu ja siksi totta. 

Viikonloppu sai päähäni epäilyksen pilkahduksen. Tässäkö se ratkaisu on? Jos sittenkin saattaisin jaksaa kasvattaa lapsiani? En vain pitää hengissä, vaan todella kasvattaa? Antaa lämpöä ja ymmärrystä kun sitä tarvitaan. Jaksaisin silittää ja selittää. Ymmärtää ja venyä. Olkoonkin että se tarkoittaisi eineksiä ja silittämättömiä vaatteita. 



Viime yönä näin aivan kamalaa painajaista. Se sekoittui oikeaan kipuun ja tuntui siksi kovin todelliselta. Kipu aiheutui Seestä, joka vaati saada olla tissillä koko yön. Selkä sattui huonossa asennossa ja pikku kynnet nipistelivät rintaani koko ajan. Heräsin painajaisesta Seen itkuun. Enää ei kelvannut edes tissi, kaikki oli huonosti. Kymmenen minuuttia Seen nukahtamisen jälkeen soi herätyskello ja pojat pomppasivat pystyyn. 

Jotain ehkä viikonlopusta oppineena, pyysin miestä avaamaan television. Arkena ei meillä aamulla telkkaria yleensä katsota, mutta tänään se tuntui kohtuulliselta armolta itseä kohtaan.

Yksilöitä

Lapset ovat yksilöitä. Kaksosetkin. Se on välillä hankalaa. Paljon yksinkertaisempaa olisi, jos voisi luoda yhden kaava ja sitä toteuttaa jokaisen kohdalla. Harmittavaisesti se ei vaan menee niin. Mikä yhdelle on hyväksi, on toisen kauhistus.

Tällä viikolla kokeiltiin pojille erillisiä tarhapäiviä. Ajatuksena taustalla oli toisaalta saada omaa aikaa äidin (ja Seen) kanssa ja toisaalta kokeilla siipiään ihan omillaan tarhassa.

Kerroin etukäteen miten viikko etenisi. Been naama kääntyi vakavaksi. "Kenen kanssa mä sit leikin?" Selitin, että tarhassa on ne kaikki muut kaverit kyllä, että pääset niiden kanssa leikkimään. "Eiku kotona!"

Kun Been tarhapäivänä tulimme, mielestäni aivan kamalan myöhään, poikaa tarhasta hakemaan, kääntyi naama taas vakavaksi. "Miks te jo tulitte?"

Aata huoletti mennä tarhaan yksin. Ei poika asiasta mitään sanonut, mutta sen näki sanomattakin.
Urheasti ukkeli aamulla tarhaan lähti. Hienosti oli päivä sujunut. Silti huojennuksen saattoi aistia kun seuraavana päivänä sai jäädä kysiisrän äidin kainaloon.

Siinä missä Bee oli kotipäivänä pitkästynyt ja tylsissään, Aa oli riemuissaan. Ei kaivannut edes leikkiä. Syliä, juttelua, hiukan kirjoja. Vasta iltapäivällä iski veljeä ikävä.

Kokemuksen perusteella vaikuttaisi hyvältä idealta viedä aina välillä vain Bee tarhaan. Bee kaipaa virikkeitä ja kavereita, Aa kaipaa äitiä.
Aata taas en tahtoisi viedä yksin tarhaan. Vaikka siinä turvallisesti voisikin opetella yksin selviytymistä, on se toisaalta Aalle selvästi stressaavaa. Ihan varmasti ehtii opetella omillaan oloa joskus myöhemminkin. Vastasyntyneenä se opetteli sitä neljä kuukautta keskolassa.

*

Mies on viikonlopun reissussa. Olen yrittänyt suunnitella tavoitteettoman viikonlopun. Kaappi on kyllästetty eineksillä, huomiselle sovittu leikkitreffit. Koti on suht siisti ja pyykkikopat lähes tyhjät. Olen henkisesti valmistautunut olemaan syyllistymättä yli tunnin päivittäisestä ruutuajasta.

Mikä voisi mennä pieleen?

Poikkeusyksilö

Sain viikonloppuna kuulla olevani poikkeuksellinen.

Vietän lapsieni kanssa ulkona enemmän aikaa kuin muut. Toisaalta, olen poikkeuksellisen epäaktiivisesti lasteni kanssa ulkona.
(Tämä ei perustunut sen suurempiin faktoihin kuin keskustelukumppanini mutuun.)

Jäin miettimään miltä arkemme näyttää ulkopuolelle?

Se, että ulkoilemme mahdollisimman paljon ja kelillä kuin kelillä, saattaa näyttää hienolta. Näytämme aktiivisilta ulkoilmaihmisiltä. Hyvä äiti, joka tarjoaa lapsilleen mahdollisuuden liikuntaan ja raittiiseen ilmaan.

Todelliset syyt ulkoiluun ei vain ole näin ylevät. Raahaan lapset ulos, koska en kestä niitä sisällä. Ulkonakin ne huutaa ja tappelee, mutta paljon vähemmän. Ja ulkona huuto ei satu korviin. Sisällä lapset saavat aikaan aina kamalan sotkun leikeillään. Ulkona siitäkään ei ole huolta. Ulkona ei tarvitse murehtia, että ne rikkoo jotain. Ulkolelut on aina tehty kestävämmäksi kuin muut lelut eikä ulkoleluissa ikinä ole paristoja tai riivaavia tuut-tuut-ääniä. Ulkona lapset voi juosta, hyppiä ja kiipeillä eikä ne loukkaa juuri ikinä. Kotona on aina joku pöydänkulma väärässä paikassa.
Ulkona See nukkuu paremmat päikkärit kuin sisällä.

Sitten se kääntöpuoli. Ulkona näytän monesti ohikulkijoista varmasti tympeältä ja välinpitämättömältä. Kelvoton äiti, joka näprää kännykkäänsä tai uppoutuu muihin puuhiin, eikä edes huomaa kun lapsi kiipeää puuhun.

Ulkona minä voin tehdä omia juttujani.
Kesällä leikkasin vanhoista vaatteista kuteita (ei tarvinnut hommasta syntyvää nöyhtää ees imuroida), virkkasin tuolinpäälisiä, kudoin sukkia.
Blogia päivitän yleensä ulkona, nytkin.
Neuvolaan tai kaiken maailman virastoihin soitan aina ulkoa. Taloyhtiön hallituksen asioita varten tuon ulos tablettitietokoneen.
Sisällä jos yritän tehdä näitä asioita, on jollain juuri sillä hetkellä maailman tärkeintä asiaa. Tai kakkahätä. Lankarullat käydään purkamassa tai vähintäänkin vähän vetäisemässä langasta niin että muutama silmukka tippuu puikolta.
Nyt alkaa olla ulkona liian kylmä käsitöille. Kylminä päivinä ulkona voi lukea kirjaa.
Sateisten päivien varalle, ja hetkien jolloin Seetä pitää hytkyttää rattaissa, kännykkään on ladattuna äänikirja.

Kerroin tämän kaiken keskustelukumppanilleni.
Muut ei kuulema tee näin. Yleisesti lasten kanssa leikitään ulkona. Tai niiden perässä kuljetaan ettei ne loukkaa tai tee jotain vaarallista. Siksi se on aika raskasta olla lasten kanssa ulkona ja paljon helpompaa sisällä.

En tiedä olenko poikkeuksellisuudessani hyvä vai huono?

Maratooni

Välillä sitä toivoisi, että tuttu olis tutti, äiti olis äiti, muovailuvaha ois muovailuvaha ja vauvan kynsisakset löytyisi.

See on, niin kuin olen monet kerrat todennut, helppo. Menee ohessa, sopeutuu vaihtuviin rytmeihin ja tilanteisiin. On vähään tyytyväinen ja vähäitkuinen. Tällä kertaa vauva-arki ei juuri rajaa harrastuksiani tai muitakaan menoja, kunhan olen valmis ottamaan Seen mukaan. Sidekick oikein viimeisen päälle.

Silti tämä välillä väsyttää. 

On oltava toisen tavoitettavissa koko ajan. On jaksettava suunnitella kaikki tekeminen varautuen keskeytyksiin. Oma keho onkin ensisijaisesti jonkun toisen käytössä. 

Ajattelen lähtökohtaisesti tutin olevan tissin korvike. Jos vauva tarvitsee tissin suuhunsa nukahtaakseen, ei äiti ole tutti. Äiti on turva. Äiti on vauvan elämän edellytys. Tissi on vauvan elämän edellytys. On vauvalta ihan järkevää kaivata tissiä. 

Omat periaatteet ja ideologiat ovat kuitenkin alisteisia arjelle. 

On öitä, jolloin tissillä roikkuva vauva on aivan sietämätön. Välillä tahtoisi nukkua ihan yksin, päättää itse missä asennossa nukkuu. Keskeyttämään yöuni, sekin houkuttelisi. 

Ymmärrys siitä, että tissin murjominen ja painelu kuuluu vauvan hommiin ja tekee hyvää maidontuotannolle, se helpottaa pikku kynsien sietämistä. Ymmärrys ei kuitenkaan poista kipua. 

Äitiys on kestävyyslaji. Maratooni. Vaatii hyvän fysiikan lisäksi henkistä kanttia ja kivun sietoa. Silloinkin kun maasto on helppo. 

Kasvatusshoppailua?

Sain neuvolasta puhelinnumeron kasvatus- ja perheneuvolaan. Kerroin, ettemmme oikein tiedä osaammeko toimia oikein kun lapsi toistuvasti raivostuu mitä pienimmistäkin asioista. Tuosta numerosta pitäisi tavoittaa ammattilainen, jolta kysyä neuvoa.

Soitin. Ensin ammattilainen toisessa päässä voivotteli. "Voi, on se varmasti hankalaa. Voih, mitä mä nyt osaisin sulle sanoa?". Lopulta sain neuvoksi rangaista lasta järjestelmällisemmin ja paremmin. "Lapsen on opittava, että lyöminen ja pureminen on väärin."
Yritin piipertää, että ei kyse ole siitä etteikö lapsi ymmärtäisi mikä on oikein ja mikä väärin. Lapselta vain puuttuu keinot hallita tunteitaan kun turhautuu. Auttaako siihen rankaiseminen?

Puhelun jälkeen olo oli hölmistynyt.
Olin soittanut, koska omat neuvot olivat loppuneet. Kun tuntui, että rankaisemme aina vaan ja olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa kaikki on vihaisia toisilleen monta kertaa päivässä. Iloinen ja onnellinen perheemme on yhden jäsenen raivokohtausten takia kireä ja raivoava ihmisjoukko. 

Vaikka järkeni sanoi, ettei puhelimessa annetussa neuvossa ollut päätä eikä häntää, tunne sanoi muuta. Olenko sittenkin väärässä? Olenko lepsu kiintymysvanhemmuusvapaakasvatushöpsöttelijäsuvakki ja jostain syystä siksi automaattisesti väärässä?

Puhelimestani löytyy tutun lastenpsykiatrin numero.
"Kuka tälläsiä ohjeita sulle on jakanut? Kuka sulle sieltä vastas?"

Nyt sain ohjeeksi jotain aivan päinvastaista. Kehotuksen miettiä raivokohtausten syytä. Ohjeita, miten puuttua noihin syihin. Kiellon rangaista lasta muuten kuin antamalla hetken ylitsevuotavaa empatiaa satutettua osapuolta kohtaan.

Onhan se vähän kyseenalaista soitella ympäriinsä niin kauan, että saa sellaisen vastauksen mikä itselle kelpaa. Kasvatusshoppailua?

Kotimatkat

Tämä viikko on mennyt kivuliaasti.
Alkuviikko sellaisen hyvän kivun kanssa. Liikunnan aiheuttaman. Innostuin maanantaina jumppaan See kantoliinassa. Kyseessä oli reisi-vatsa-peppu-jumppa. Kun sen tekee 7,5kg punnuksen kanssa, tietää tehneensä. Jos sitten vielä seuraavana päivänä ei riittävästi muka tunnu, voi lenkkeillä 7,5kg punnuksen kanssa.
Tuolista ylösnouseminen oli hetkellisesti haastavaa.

Eilen kävin viisaudenhampaanpoistossa. Itse toimitus oli puudutuksen ansiosta kivuton ja helppo. Iltaan mennessä puudutus oli hälvennyt ja kipu kova.

Leikkauksen takia en saa ponnistella. Syke ei saa nousta. Eilisen illan aikana totesin ihan vaan meidän perheen perus askarreiden olevan hieman liikaa. Niinpä en eilen enkä tänään pääse hakemaan poikia tarhasta kävellen kuten normaalisti.

Tajusin olevani pahoillani. En ollut asiaa aiemmin ajatellut, mutta nyt huomasin nauttivani noista kävelystä.
Mennessä saan kävellä yksin. See on liinalla selässä, mutta nukahtaa aina heti.
Kotimatkalla työnnän poikia polkupyörän peräkärryllä. Juttelemme kaikesta mikä nyt kenenkin mieltä askarruttaa. Tai lauletaan. Matkanvarrella olevan putkiremontin edistymistä pitää aina hetkeksi pysähtyä ihmettelemään.

Reittimme kulkee rauhallisen omakotitaloalueen läpi. Autoja siellä ei juuri kulje. Alueella on läpiajokielto. Ne autot, jotka siellä liikkuvat, ajavat rauhallisesti. Lapsia kulkee kadulla paljon, kouluun ja tarhaan.
Välillä pojat tahtovat nousta kärrystä ja tasapainotella rotvallin reunaa tai kerätä maahan tippuneen kepin tai lehden. Se sopii.
Vielä kertaakaan kotiin ei ole ollut kiire.

Aan ja Been kanssa elämä on yleensä hektistä. Yleensä vanhempien pitää olla jatkuvasti virkeinä ja skarppeina, sillä mitä vain voi tapahtua milloin vain ja kaikki tapahtuu hetkessä.
Olen monesti ihmetellyt onko elämässämme mitään, mitä todella jäisin kaipaamaan näistä vuosista?
Määrättömien halusten ja suukkojen sekä syliin nukahtavan lapsen lisäksi listalla on nyt nuo kotimatkat.

Lyhyitä viikonlopun jäljiltä

Lukitsin taas itseni ulos kotoa. Tällä kertaa mukana vain See. Onneksi sillä on aina eväät mukana ja tarjoiluvalmiina. Nälkä nimittäin iski sillä hetkellä kun ovi napsahti kiinni. Siinä sitä sitten istuttiin rappusilla, tiesi suussa, odottamassa avainta.

*

Viikonloppu oltiin mökillä. Lauantaina tehtiin sieniretki. Oli mukavaa. Löydettiin suppilovahveroita. Ne oli makoisia.

Aa oli kovin mietteliäällä päällä.
Illalla istuttiin nuotiolla. Mies ja Aa keskusteli kuolemasta.
Minä juttelin Aan kanssa imetyksestä. Aa harmitteli, että on jo niin iso, ettei voi enää syödä tissistä maitoa.

Mökki on hyvä.
Metsä on hyvä.
Nuotio on hyvä.

*

Pojat kävivät isovanhempien kanssa teatterissa katsomassa Tatu ja Patu pihalla. Se oli ollut hauska.
En oikeastaan tiedä mitä siinä tapahtui. Saavat kerrottua "ne kiipesi puuhun sillai.." ja sen jälkeen alkaa niin kova hörönauru, ettei lopusta saa selvää.

Vauva tulee!

Söin aamulla puuroa kaikessa rauhassa keittiössä, kun olohuoneesta alkoi kuulua huuto.

"Äääääää! Äiti! Äiti! Apuaaa! Vauva tulee!"

See oppi ryömimään.
Vauhti oli heti kuin ohjuksella.

See on oppinut nyt viikon aikana ison liudan uusia taitoja. Lisäksi suuhun tungetaan vähän väliä uusia makuja.
Illat on olleet aika levottomia. See nukahtaa taas huutamalla.

Hetkellisesti epäilin, että demonit ovat vallaanneet suloisen tyttöni. Yöt roikkuu tissillä herkeämättä. Epätoivoon vaipuminen oli lähellä.

Sitten muistin faktaa: 6kk kohdalla vauvalla on usein tiheänimun kausi.

Helpotti. Kyseessä on vaihe ja tämä menee ohi.

Tieto on hyvä asia. Paljon parempi kuin luulo ja omat demonipäätelmät.

*

Lukitsin itseni tänään ulos kolmen lapsen kanssa.
Avainta lähdettiin hakemaan mieheltä töistä kahden kilometrin päästä. Onneksi See oli kantoliinassa, rattaat kun olivat lukkojen takana.

Mies polkikin vastaan, joten kävelyä ei tullutkaan aivan niin paljon. Tuossa ajassa ehdin kuitenkin jo huomaamaan, miten helpoksi liikkuminen jalan on poikien kanssa tullut.

Kun jalassa ei ole rakkoa, mieli ja keho on vielä aamuisen virkeä ja kannettavaa ei vauvan lisäksi ole, niin kävely oli mukavaa. Vauhti ei päätä huumaa, mutta me etenemme.

Tuli mieleen, että näiden kanssa voisi jo ehkä lähteä pienelle vaellukselle.

Koko kesän olemme tuskailleet poikien unien vähyyttä. Illalla riekutaan, päikkäreille ei taivuta ja aamulla herätään vaikka ja kuinka aikaisin. Krooninen väsymys tekee ukoista narisevia käkkäränkkiä.
Olen päättänyt uskoa tämänkin olevan vain vaihe.

Sunnuntaina vietimme koko päivän liikkuen. Ensin ulkoleikkejä, juoksemista, kiipeilyä, pomppimista. Ruokatauon jälkeen jatkettiin samaa sisällä liikuntasalissa. Päivän kokonaisliikunta-aika: 7h. 

Illalla pojat nukahtivat melko helposti ja aamulla nukkuivat pitkään.

En tiedä mitä ajatella.
Lopulta löytyi se määrä liikuntaa mikä saa lapseni nukkaan hyvin. *Jes*
Se määrä on työpäivän verran. *Huoh*

Vaellus vaikuttaa edelleen hyvältä idealta. *Jes*

Miten näiden käy kun joutuvat kouluun? *Huoh*

Tasapuolisuuden hengessä

Pojilla piti tänään olla tarhapäivä. Eilen soittivat tarhasta ja kertoivat lakkoilevansa. Niinpä meillä olikin kotipäivä.

Tasapuolisuuden vuoksi, olen ollut tänään laiska äiti ja antanut lasten katsoa telkkaria. Olisihan se epäreilua niitä muita lapsia kohtaan, jotka joutuvat tyytymään tänään tarhassa kasvatuksen sijaan säilyttämiseen,  että meidän lapset saisivat laadukkaita virikkeitä. Olisivat epäreilussa etulyöntiasemassa ikäluokkaansa nähden.

Ehkä kohta täytyy kuitenkin mennä ulos. Lakkokin on jo ohi.

*

See on ottanut ties minkälaisia loikkia. Ikävä kyllä, ei sitä Suomen kaipaamaan tuottavuusloikkaa. Oppi istumaan ilman tukea. Osallistui ensimmäistä kertaa koko perheen ruokailuun syöttötuolissa. Konttasi muutaman askeleen eteenpäin. *huoh*

Täysimetys otti ja loppui. 5 päivää jäi vajaaksi puolen vuoden täysimetys. Tai no, olihan siellä jo aiemmin se yksi mustikka ja kurkkukepakon jäystäminen. Kun se nyt kerran oppi istumaan, niin päästin syöttötuoliin. Ja kun se pääsi syöttötuoliin, se yritti saada kaiken pöydältä suuhunsa. Yleisen ruokarauhan nimissä annoin Seelle kurkkukeppejä. Kaikilla oli mukavaa. Päätin, että oli niin mukavaa, että tästä eteenpäin See osallistuu päivälliselle.

Tänään maistelulistalle lisätään vissy. Seen suuhun on ilmestynyt sammas.

Isoja asioita, pieniä ihmisiä

Maailman tila huolettaa. Isosti ja pienesti. Tuntuu, että jotain isoa ja mullistavaa on tapahtumassa. Se jännittää. Miten kaikki sitten toimii? Toisaalta jotain isoa ja mullistavaa pitäisi tapahtua, sillä menneen tavoittelu tuntuu pelottavan toimimattomalta idealta.

Kaiken tämän keskellä odotan kuumeisesti päivän lehteä, uutisia, Pressiklubia ja Politiikkaradiota. Saan tästä varmasti samankaltaista jännitystä kuin osa ihmisistä jääkiekon MM-turnauksesta.

Haastetta uutisten seuraamiseen tuo innokkaat ja kaikesta kiinnostuneet 4-vuotiaat. Radio on suljettava uutisten ajaksi. Puoli yhdeksän uutisia televisiosta katsoessa, on kaukosäädin pidettävä lähettyvillä vaeltavan lapsosen varalta. Aloin varomaan sanomalehden lukemista julkisesti Helsingin Sanomien julkaistua kuvan hukkukeesta pakolaislapsesta.

Olisin ehkä vähemmän varovainen, jos lapseni eivät olisi niin herkkiksiä. Villeiksi pojiksi, näillä on yllättävän herkät sielut.

Taannoin Bee sain nukkumaan mennessä valtavan itkukohtauksen. Sellaisen, jonka seasta on mahdotonta kertoa miksi itkee. Pitkän rauhoittelun jälkeen selvisi, että syy oli iltasatu. 

Olimme lukeneet Heinähattu, Vilttitossu ja vauva. Luku oli loppunut siihen, että Vilttitossu ja vauva jäivät kahden ulos keskellä yötä.

Oli luettava seuraava luku. 

Olemme kesän aikana käsitelleet paljon kuolemaan. Sitä mitä se on ja miten ja miksi kuollaan. Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen auttoi. "Kun kuolee, pistää silmät kiinni ja sydän lakkaa lyömistä", linjasi Aa eräänä päivänä. Perään tosin kysyi "Onko isomummo kuollut?". Isomummo on 93-vuotias, mutta hengissä. 

En ole vielä valmis keskustelemaan siitä, että joskus lapsiakin kuolee. Olen tähän mennessä kertonut ympäripyöreästi, että jotkut elävät kauemmin ja jotkut lyhyemmän aikaa. Kuolee, kun on elänyt oman aikansa.

En ole valmis keskustelemaan sodasta. Tai siitä, miksi joidenkin on paettava kotoaan. Tai miksi jotkut eivät halua auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. 

Hallitukseen liittyvät uutiset tuntuvat turvallisemmilta. Niistä välillä intoutui keskustelemaan aikuisten kesken lasten kuullen. Jälkikäteen sekin huolettaa. Miltä nämä asiat kuulostavat 4-vuotiaan korvin? 

*

Lapset kuuntelevat Ipanapaa ja minua mietityttää kasvuhormoonit. 

Kotimatka

Kävin tänään hakemassa pojat tarhasta. See kantoliinassa selässä niin kuin aina. Mies vie pojat aamulla työmatkallaan polkupyörän peräkärryllä. Minä työnnän kärryn kotiin.
Tänään vaan mies olikin vienyt pojat autolla. Kyllä minä sen tiesin, en vain muistanut. En ollut ottanut Seelle rattaita tai itselleni bussikorttia. Pitäisi siis kävellä kotiin. Matkaa on kaksi kilometriä.

Eihän se paljon ole. Pojat kyllä jaksaa sen kävellä. Tänään vaan olivat jo olleet retkellä ja kävelleet aika moisen matkan sen takia. Lisäksi perjantaina pitää tietenkin ottaa kotiin varavaatteet ja muut. Omassa kengässä tunsin rakon alun, mutta ei se niin pahalta tuntunut.
Kiristin kantoliinaan, keräsin kamppeet ja lähdin kahden taaperon kanssa taapertamaan.

Korttelin verran kuljettuamme kaikki kolme lasta itki. Yksi, koska ei saanut ylittää tietä omanpäin. Toinen, koska väsyttää. Selässä olevan itkun syytä en tiennyt.
Kahden ensimmäisen itkut saatiin lakkaamaan keskustelemalla. Selässä olevan itku vain yltyi.

Puolessa välissä matkaa oli pysähdyttävä, Seen itku kun tuntui vain yltyvän. Laskin tavarat käsistäni ja kurottelin niillä Seetä selästä. Johan selvisi itkun syy: kiristäessäni sidontaa, olin onnistunut sujauttamaan peppupussin paikoiltaan. Lapsiparka kyyhötti selässä kertakaikkiaan epäergonomisesti ja varmasti epämukavasti.

Sidoin Seen uudestaan, nyt etupuolelle. En ole paljoakaan käyttänyt etusidontoja kudotun liinan kanssa. Lähinnä tuplaristiä, joka tehdään ennen kuin vauva laitetaan liinaan. En voinut lasta maahan laskea, sillä seisoimme autotien laidalla. Niinpä yritin kovin muistella, miten se vauva eteen saatiinkaan. Ei se paras sidonta ollut, mutta kelpasi.

Matka jatkui. Hetken matkan päässä oli autotiessä kuoppa putkityöt takia. Sitä piti pysähtyä ihmettelemään, aivan niin kuin kaikkina muinakin päivinä. Eilisestä työ oli selvästi edennyt: kuoppaan oli ilmestynyt kaksi lapiota.

Käveltiin hiukan eteenpäin. Aalle tuli jano. Pysähdyttiin kaivamaan repusta retkieväistä juomapulloja.

Loppumatka taittui pysähdyksittä. Minun oli pakko klenkata, rakko oli hiertynyt kivuliaaksi.

Kolmen lapsen, tavarakasan ja rakon kanssa kilometrivauhtini on 2km/h.

*

Vammaistukihakemus on taas tehty. Vaikka siinä onkin jo oppinut aika taitavaksi, on se silti edelleen yhtä tuskaisaa hommaa.
Nyt jäädään jännittämään mitä Kelan lottokone tällä kertaa meille arpoo päätökseksi.

Väsymyksestä

Oikeastaan koko kesän, ehkä vähän loppu keväästäkin, pojat ovat nukkuneet liian vähän. Jotta jaksaisivat läpi päivän ilman väsykiukutteluja, tarvitsevat noin puolet vuorokaudesta unta. Yhdet liian lyhyet yöunet eivät venettä kaada, mutta näin monen kuukauden univajeen kanssa alkaa elo olla sietämätöntä.

Bee on täynnä naarmuja. Aa ei kestä kun asiat ei mene niin kuin hän tahtoisi. Väsyneenä Aa käyttää tilanteissa ratkaisukeinona kynsiä ja hampaita. Bee taas itkee pienimmästäkin vastoinkäymisestä.

Kesälomalla lyhensivät unia riehumalla päikkäreiden ajan ja kukkumalla iltamyöhään. Nyt, arjen alettua, ajattelin että tilannehan ratkeaa itsestään kun aamuja on pakko aikaistaa. Olin väärässä. Aamut aikaistuivat jostain syystä enemmän kuin oli tarkoitus. Nyt pojat heräävät kuudelta. Käsittämätöntä! Eivät edes vauvoina heränneet näin aikaisin. 

Eilen retuutin väsyneitä, löntystäviä taaperoita pitkin metsiä ja leikkipuistoja. Tehtiin kaikkea mikä yleensä on poikien mielestä parasta. Käyttäyivät kuin pahaisetkin teinit. Narinaa, valitusta, lojumista, velttoilua. Nukahtivat illalla kyllä helposti, mutta silti heräsivät taas tänään kuudelta.

Ja jos heräisivätkin virkeinä ja levänneinä, mutta ei. Ovat heti herättyään haukottelevia ja väsymyksestä joko lojuvia tai ylikierroksilla.

Tänään illalla pojilla on jumppa. 12 tuntia heräämisen jälkeen. Pelottaa, miten siinä käy.

*

Minä en jaksa nousta sohvalta seisomaan See sylissä.

Kävin eilen jumpassa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.
Päätin tehdä kaiken täysillä. Teinkin. Jos ohjaaja ehdotti, että jossain kohtaa voi tehdä halutessaan hypyn, minähän hyppäsin.
Kotiin päästyäni jalat olivat kuin hyytelöä. Silti päätin lähteä vielä lasten kanssa metsään kävelylle. Seen otin kantoliinaan.
Illalla jo ymmärsin, että tästä päivästä on tulossa vaikea.

Mieli on kyllä eilisten liikkumisten jäljiltä virkeä. Jalat vaan ovat totaalisen uupuneet.

*

Mietin ääneen miehelle eräänä iltana, että tämä hetki on todennäköisesti meille vanhempina fyysisesti raskain mitä tuleman pitää. Että tästä eteenpäin aina helpottaa. Pojat oppivat koko ajan itsenäisemmiksi ja vauvakin hitaasti perässä.
Saan iloa ja toivoa ajatuksesta, että tästä eteenpäin meillä tulee aina olemaan hieman enemmän aikaa omiin juttuihin kuin aiemmin.

Mietin, että jos nyt en ole tämän väsyneempi, niin lähtökohtaisesti ei tarvitse pelätä, että niin kävisikään. Tietenkin tulee jaksoja, jolloin väsähtää: talven sairasteluputket, työstressi, muut elämän mukana tulevat harmit.
Mutta sellaista pienten ihmistenalkujen vanhempien elämän perusrasitusta ei ole tulossa tätä enempää. Enää ei tarvitse pelätä, että kenellekään puhkeaisi koliikki.

Totesin miehelle, että jos nyt jaksan käyttää hammaslankaa ja pestä hampaat kunnolla, joka ilta, niin jaksan varmasti tästä eteenpäinkin.

Mies naurahti. Ei ole onnellisuuden rima kovin korkealla, jos se riittää, että jaksaa pestä hampaat.

*

Ps. Uusi hammastahnani maistuu piparitaikinalta. Se on outoa. Tuoteselosteen mukaan makuna on raikas minttu.

Tarha

Pojat palasivat tällä viikolla tarhaan. Hoitopäiviä on 11 kuukaudessa. Meidän kaikkien kannalta osa-aikahoito on hyvä ratkaisu. Bee on kesäkuusta asti kysynyt lähes päivittäin, joko pääsisi. Aa ei aivan yhtä innoissaan ollut etukäteen, mutta kun ensimmäinen tarhapäivä vihdoin koitti, lähti poika innosta puhkuen kavereita moikkaamaan.

Minä, olkoonkin että sieltä kesäkuusta asti olen tarhan alkua Been kanssa odottanut, en ollut aivan yhtä riemuissaan. Intoni sammutti hoitajan kanssa viime viikolla käyty puhelu.

Viimeevuotisesta henkilökunnasta ryhmässä on jäljellä yksi. Henkilökuntaa on vähennetty. Viime vuonna ryhmässä toimi erityislastentarhaopettaja,  lastentarhanopettaja ja kaksi lastenhoitajaa. Nyt jäljellä oli lastentarhanopettaja, yksi lastenhoitaja ja avustaja. 

Lapsiakin oli siirretty ryhmissä sinne ja tänne. 

Puhelun jälkeen olin raivoissani. Pojat on sijoitettu tuohon tarhaan, jotta heidän mahdollisten erityistarpeet voidaan ottaa huomioon. Pysyvyys on päiväkotiuran alussa nostettu esiin merkittävänä tekijänä. Pysyvyys on taattava näille lapsille, joiden perusturvallisuutta on vauvana horjutettu aivan liikaa. 

Ensimmäinen tarhavuosi oli ihana. Ihana ryhmä, ihanat hoitajat. Pojat olivat innokkaimmat tarhalaiset, joita on tavattu.

Ensimmäisen vuoden jälkeen, lastentarhanopettajan ja kelton suosituksesta, pojat siirrettiin pienryhmään. Ryhmässä olisi enemmän aikuisia, vähemmän lapsia ja osan lapsista ollessa erityistarpeisia, ryhmä pyritään pitämään muuttumattomana, koko lapsen päiväkotiuran. 

Heti syksyn alussa yksi hoitajista jäi pitkälle sairaslomalle. Sijaista ei ollut lupa palkata. Liian vähällä henkilökunnalla ja hyvin haastavan ryhmän kanssa homma ei oikein toiminut. Parissa kuukaudessa raja tuli vastaan ja teimme kirjallisen valituksen. Tein selväksi, jos tilanne ei nopeasti parane, otan lapseni pois tarhassa. Liian usein hain lapseni tarhassa vertavuotavina tai kengänjälki kasvoissa. Aan silmälasit oli korjautettu ties kuinka monta kertaa. 

Tilanne parani, sairaslomalaisen tilalle tuli uusi työntekijä. 

Keväällä toinen lastenhoitaja jäi pitkälle sairaslomalle. Hänelle onneksi sijainen palkattiin heti. 

Pysyvyydestä toisen tarhavuoden kohdalla ei voida puhua.

Mietimme koko kevään, mitä teemme kun jään vauvan kanssa kotiin. Pitkien keskusteluiden jälkeen, päätimme että pojat pysyvät tarhassa osa-aikaisina. Pysyvyyden takia. Saimme keväällä jo kuulla, että erityislastentarhaopettajan virka ryhmässä lakkautetaan. Ryhmään jäisi kuitenkin muu tuttu henkilökunta. Lisäksi meille kerrottiin ryhmään tulevan myös avustaja. 

Kun kuulin, että avustajalla oli korvattu toinen lastenhoitajista ja että opettajakin on ryhmästä vaihdettu, hetken jo olin ottamassa pojat pois tarhasta kokonaan. 

Hiukan rauhoituttuani ja olemattomia vaihtoehtoja tutkailtuani, päätimme kuitenkin antaa tarhalle mahdollisuuden. Jos vaikka tämä olisi nyt se pysyvä ryhmä ja henkilökunta, joka viettäisi poikien kanssa vielä sen viimeisenkin päiväkotivuoden ennen eskaria?

5kk neuvola

Ennen lomaa kävimme Seen 4kk neuvolassa. Siis se käynti, jolloi lääkäri määräsi perunaa kun kasvu oli kelvotonta. Se kerta kun kieltäydyin tottelemasta ja totesin jatkavani täysimetystä.

Pari viikkoa sen jälkeen kävimme kasvukontrollista. Oma ihana terveydenhoitaja oli palannut lomilta. See oli kahdessa viikossa kasvanut 4cm.
Ihmeellistä, miten tuntuvat aina välttelevän sanaa mittavirhe. Sitä ei ilmeisesti uskalla tunnustaa vaikka läyrö sitä ilmiselvästi vihjaisi.

Eilen käytiin 5kk neuvolassa. Oma ihana terveydenhoitaja totesi, että ei epäilystäkään etteikö rintamaito riittäisi Seelle aivan mainiosti. Kuukaudessa painoa tullut enemmän kuin suositus, pituutta samoin. Lisäksi lapsi on oppinut liikkumaan ja nousemaan konttaus- sekä karhukävelyasentoon.
Täysimetyksellä siis jatketaan vielä.

Kuukauden ajan olen miettinyt näitä ruokajuttuja paljon. Huomaan haaveilevani Seen kanssa sormiruokailusta. Jotenkin ajatus soseista on vaikea.

Keittiöpsykologisoin asiaa:
Poikien kansaa kiinteiden aloittaminen oli kamalaa ja stressaavaa. Kuukausi lasketunajan jälkeen aloitettiin. Siitä kuukauden päästä syötiin jo lihaa. Määrät ja kelloajat olivat tarkat. Neuvolan oppaassa kerrotut rauhalliset ruokahetket olivat niin kaukana meidän todellisuudesta, että ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Syöminen ja syöttäminen oli niin vauvoille kuin vanhemmille stressaavaa ja pelottavaa. Itkua, huutoa, pakottamista, tukehtumista...

Onko se ihme, etten innosta puhkuen ole työntämässä lusikkaa Seen suuhun? Ymmärrän kyllä, että nyt tilanne on aivan eri. Ymmärrän senkin, että kun Seen kanssa touhuun ryhdyn, monet unohtuneet muistot pyrkivät pintaan. Ehkä sormiruokailu on niin erilaista, että niitä muistoja ei niin montaa mielen syövereistä pintaan pääsisi pompsahtamaan?

24 päivää aikaa paeta asiaa.

Lomalta paluu

Loma loppui. Ukko palasi tänään töihin. Just tänä aamuna, Seen yöllisten huuto- ja jumppakohtausten jäljiltä, tuntuu että vielä olisi voinut hetken lomailla.

Todellisuudessa loma oli hyvä, tehokas ja riittävä.
Sunnuntaina, kun ajelimme Suomen halki mökiltä kotiin, mietin kuinka kivaa on olla näin perheen kesken. Olin juuri vaihtanut Aan kanssa paikkoja, koska See oli saanut tarpeekseen autoilusta. Silloin muistin kuinka väsynyt ja tympiintynyt olin ollut vain pari viikkoa aiemmin. Muistin kuinka ärsyyntynyt olin poikiin koko ajan. Nyt tuntui kovin kovin kaukaiselta se, etten saisi iloa lapsistani tai jaksaisi innostua heistä.

Kuinka huojentavaa todeta, että kyse todella oli vain väsymyksestä.

*

Alkuloman ajan vieraanamme oli ystäviä ulkomailta. Laskimme, että olemme tunteneet toisemme nyt 11 vuotta. Noiden vuosien aikana olemme tavanneet ainakin 13 kertaa. Saavutus on mielestä uskomattoman hieno.

Tuntuu onnekkaalta, että olemme onnistuneet luomaan ystävyyden 2000 kilometrin etäisyydellä. Vuosikymmenen aikana elämäntilanteemme ovat muuttuneet ja me ihmisinä olemme muuttuneet vuosien mukana. Näiden ihmisten kanssa sillä ei tunnu olevan merkitystä. Kun tutustuimme, olimme villejä ja vapaita ja meno oli sen mukaista. Nyt olemme vakiintuneita pienten lasten vanhempia. Yhteinen loma oli nyt hyvin erilainen kuin kymmenen vuotta sitten. Silti joka kerta tavatessa tuntuu kuin välissä ei erossa olisi oltukaan.

*

Mies mursi lomalla jalkansa. Tai no, varpaansa. Kuitenkin niin pahasti, että kepit tarvitsi kävelyyn.

Tyhmä vamma. Haittaa vapaa-aikaa, muttei työtä. Itseasiassa töissä jalka saa enemmän lepoa kuin kotona.

*

Ilmoitin pojat satujumppaan. (Sellaiseen, jossa tytöt ja pojat ovat yhdessä.) Lisäksi Aalla alkaa fysioterapia.

Minulle, aivan yllätyksenä itsellenikin, ostin jumppakortin. Sellaisen halvan, jolla pääsee kuntojumppaan ja reisi-peppu-vatsa-jumppaan koulun liikuntasaliin. Ei punttisalia tai personal treineriä eikä rajatonta pääsyä spa-osastolle.

Ukolle kun vielä löytyisi joku hyvä urheiluhomma. Ja ehjä varvas.

Lomalla

Näin lomalla sen taas tajuaa. Äiti on äiti. Aina. Lomalla äiti herää aikaisin ihan niin kuin joka päivä. Joka päivä ulos on mentävä, satoi tai paistoi. Pyllyt on pyyhittävä, aamupuuro keitettävä. Kyselyikäinen ei lomaile kyselemisestä. Imeväinen tarvitsee maitoa lomallakin.

On tietenkin helpompaa kun on joku jonka kanssa jakaa vastuu. Mies saa osansa kysymyksistä ja kiukutteluista. Pyyhkii pyllyjä, tekee ruokaa. Välillä mies aamuisin herää ihan vaan, että saisin jäädä rauhassa vielä hetkeksi imettämään Seetä sänkyyn.

Sekin helpottaa, että on ystäviä, joilla on lapsia ja joiden kanssa voi lähteä yhdessä mökkeilemään. Vaikka mökkeily ei samanlaista olekaan kuin ennen lapsia, se aikuinen juttukaveri on lähellä. Juttukaveri, joka ymmärtää vanhemmuuden tuskat ja ilot, mutta jonka kanssa voi välillä muistella villejä nuoruusvuosia, puhua politiikkaa, keskustella musiikista tai vaan höpötellä niitä näitä. Välillä on kiva, että se on joku muu kuin tuo ukkokulta.

Olemme mökkeilemässä meren äärellä. On mahtavaa herätä aamulla, astua ulos ja tuntea merituuli iholla. Se rauhoittaa. Ei toki riittävästi, etten hermostuisi lapsiini kymmeniä kertoja päivässä, mutta ehkä niitä kertoja muutama vähemmän on kuin kaupungissa.

Loma ei muuttanut meitä taikaiskusta seesteiseksi ja idyliseksi hymyilevien vappupallojen perheeksi. Välillä pojat tappelevat, See kitisee, minä hermostun ja mies murisee. Silti tämä on ihanaa. Kaikista loputtomista pyllynpyyhkimisistä huolimatta nautin lapsistani ja perheestämme enemmän kuin hetkeen muistan. Ja loma on vasta alussa.

Lomia ja imetystä

Keskiviikkona olin Seen kanssa neuvolassa. Kesälomien takia paikalla oli sijainen sekä terveydenhoitajalle että lääkärille. Harmitti. Meillä on hyvä terveydenhoitaja ja olisin halunnut juuri hänelle jutella. Olisin halunnut kertoa hänelle, että väsyttää ja että pojat imevät tällä hetkellä minut aivan kuiviin. Sijaiselle en halunut näitä kertoa.
Hyvät ja pitkät hoitosuhteet. Omalääkärit ja vaihtumaton neuvolahenkilökunta. Ei taas niitä juttuja, joista pitäisi säästää.

Aivan ensimmäiseksi lääkäri kysyi, olemmeko jo aloittaneet kiinteät. Emme ole, täysimetyksellä mennään. On kuulema ok, jos kasvu on hyvää.

Seuraavaksi kysyi nukkumisesta. Kerroin Seen nukkuneen hyvin lähes poikkeuksetta, mutta nyt neljän kuukauden kohdalla öiden muuttuneen välillä levottomiksi.
Lääkäri totesi, että kiinteiden aloittaminen sitten auttaa, jos äitiä alkaa väsyttää.

See ei ollut kasvanut kunnolla. Painoa oli kuukaudessa tullut vain 400g ja pituutta vielä heikommin. Lääkäri aloitti selittämään kuinka nyt on tärkeää aloittaa kiinteät. Olin jo etukäteen valmistautunut tähän keskusteluun. Minulla ei itsessään ole mitään kiinteitä vastaan eikä minulla ole pakkomielteisiä rajoja täysimetyksen suhteen. Helppouden takia olen kuitenkin päättänyt jatkaa täysimetyksellä vielä miehen kesäloman ajan. Seuraavat kolme viikkoa olemme mökeillä ja pöpeliköissä. En tahdo moisissa olosuhteissa miettiä ja jännätä iskeekö Seellä vatsakipuja uusista mauista.

Olin myös ottanut selvää oikeuksistani. Kerroin lääkärille, että tahdon ensin yrittää imetyksen tehostamista. Niin kauan kun viralliset suositukset kehottavat kuuden kuukauden täysimetyksen, tämän olisi pitänyt olla myös lääkärin ensimmäinen ehdotus. Sanoin, etten suostu olemaan huolissani lapsesta, joka on juuri kääntynyt mahalleen, kaksi kuukautta etuajassa. Kyse ei voi olla siitä, ettei lapsi saa riittävästi ravinteita. Tyttö on iloinen, aktiivinen ja yleisesti ottaen tyytyväinen vauva.
Lääkäri kuunteli puolustuspuheeni. Sain luvan kokeilla tehostamista. Eipä kyllä olisi voinut kieltääkään. Kolmen viikon päästä oleva seuraava neuvolakäynti olisi kuitenkin liian pitkän ajan päästä, joten määräsi puntarikäynnin kahden viikon päähän.
Lähdin neuvolasta varmana asiastani.

Koska imetysohjausta ei neuvolasta tarjottu, aloin itse etsiä tietoa imetyksen tehostamisesta. Varmuuteni alkoi karista,  kun kaikki ohjeet tuntuivat liittyvän maidon määrän riittämättömyyteen. Siitä ei ole kyse. Maitoa tulee suihkuamalla ja sitä riittää luovutettavaksikin. Hetken google-panikoituani päätin kysyä asiaa tukiäidiltä.

Ensimmäisenä tukiäiti tahtoi tietää oliko mittaaja sama kuin aiemmin. Vauvojen mittaaminen on kuulema laji, jossa mittaajalla on iso merkitys. Käski rauhassa odottaa, että oma terveydenhoitaja palaa lomilla.
Sain varmistusta siihen, että päätökseni on varmasti hyvä. Äidinmaito sisältää energiaa merkittävästi enemmän kuin ne vähäiset määrät kiinteitä, joita pystyisin lapselle kahdessa viikossa antamaan. On aivan normaalia, että kasvu hidastuu kausina jolloin motoriset taidot edistyy vauhdilla. Kasvuseulan  mukaan Seen kasvu on aivan kelvollista. Ehkä lääkärillä oli käytössä vanhat kasvukäyrät? Jos kuitenkin tahtoisin yrittää tehostaa imetystä, sain ohjeet kuinka yrittää huijata lasta, joka on kiinnostunut ympäristöstään aivan liikaa malttaakseen imeä kovinkaan kauaa.

Täysimetyksellä siis jatkamme.

*

Vein tänään viimeisen erän luovutusmaidon sairaalaan.
Olen iloinen, että päätin jaksaa luovuttaa. Se ei ollut hankalaa. Jollekin se saattoi olla elintärkeää.

Maitorahoilla päätin tehdä jotain hyvää. Maksoin Imetyksen tuki ry:n jäsenmaksun.


*

Miehen kolmen viikon loma alkaa tänään.
Ensi viikolla saamme kauan kaivattuja vieraita ulkomailta. Heidän kanssaan mökkeillään ja turisteillaan ensimmäiset viikot. Viimeiseksi viikoksi lähdemme mökille toiselle reunalle Suomea.

Olen päättänyt nauttia vaikka kaikki kolme lasta olisivat kuumeessa, uhmiksia ja päivystyksessä tapaturmien takia.

Nimittelyä

Bee haluaisi mennä kylään kaikkien naapureiden luo, että tuntisi ne sitten. Tärkeää on myös tietää jokaisen puistoleikkikaverin, myyjän, kirjastontädin ja vastaantulijan nimi. Kadehdittavan luontevasti poika aloittaa keskustelun milloin kenenkin kanssa, kysymällä ensin nimeä ja siirtymällä sen jälkeen itse asiaan.

Koskakohan tuo taito kitkeytyy pois? Voi kun ei kitkeytyisi ollenkaan.
On ihan hölmöä, miten tähän kulttuuriin, jossa elän, ei kuulu esittäytyminen. Tunnen liudan ihmisiä, joiden nimiä en kuitenkaan tiedä, vaikka saatan tavata heitä päivittäin. Naapureita, puistoäitejä, jumpparyhmäläisiä, lähikaupanmyyjiä. Pahimmillaan työkavereita tai työharjoittelijoita. Osan elämistä tiedän hämmästyttävän paljon, edelleen tietämättä nimeä. 

Olen yrittänyt keskittyä siihen, että esittäytyisin ja kysyisin keskustelukumppanini nimeä, jos juttelussa päästään muuten henkilökohtaisuuksiin. Se on kuitenkin vaikeaa. On vaikea löytää se oikea hetki ja sopiva kohta keskustelussa. Sellaista luontevaa kohtaa ei tunnu olevan. Ei ennen kuin päästään niin pitkälle, että vaihdetaan puhelinnumeroita. Siinä vaiheessa asiaan kuuuluu molemmin puolinen punastelu ja vaivautunut hihittely kun asiaa ei pääse pakoon. 

Alakerrassamme asuu kaksosmummi. Lapsenlapset ovat jo nuoria aikuisia. Ehkä siksi tämä naapuri kovin mielellään juttelee meidän pojille ja minulle.
Erään kerran tulimme samalla bussilla kotiin, joten kävelimme yhtämatkaa pysäkiltä kotiin. Jossain kohtaa mummi esittäytyi, kertoi etunimensä. Bee tarttui nimeen, sillä se oli sama kuin poikien tädillä. Juttu ajautui sivuraiteille. Hävetti ja harmitti kun kotiin päästyämme ymmärsin, ettem ollut omaa nimeäni alakerran rouvalle kertonut. 

Kaipaan teitittelykulttuuria. Vaikka se ei voimissaan olekaan, turvaudun siihen usein. Taloyhtiönhallituksen puheenjohtajana on turvallisempaa nimitellä herra Niemiseksi tai rouva Jääskeläiseksi kuin sinutella. Yleensä sinun kaupat on tehty nopeasti herrojen ja rouvien taholta.

Olen ajatellut opettaa lapseni herroittelemaan ja rouvittelemaan. Joissain tilanteissa ehkä tädittelemään, mutta mieluummin ei. Olen myös päättänyt rohkaista lapsiani esittäytymään, niin kuin he hyvin mielellään tekevätkin, ja kyselemään ihmisiltä heidän nimiä.

Minun sukupolveni taitaa olla ensimmäisiä Suomessa, joille halaaminen on luonteva tapa tervehtiä ystävää. Ehkä lasteni sukupolvi jopa tietää ystäviensä nimet.

Kolmen kanssa kotona

Pojat kävivät tarhassa Seen syntymän jälkeen vielä pari kuukautta. Käytimme subjektiivista päivähoito-oikeuttamme, enkä koe lainkaan syyllisyyttä. Miksi pitäisikään? Ehdottoman mainio ratkaisu. En tiedä miten olisi käynyt maidonnostatuksen ja imetyksen, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Pojat saivat pitää rutiininsa (tässä talossa ne ovat kaiken kasassa pitävä voima, elämän ehto) ja minä pystyin toimimaan Seen kanssa vauvantahtisesti. See saattoi olla tissillä tuntikausia useampaan kertaan päivässä. Ensimmäisen tiheänimunkauden kohdalla See asui rinnalla 18 tuntia putkeen. En kertakaikkiaan ymmärrä miten tämä olisi onnistunut, jos kotona olisi hoidettavana ollut vielä kaksi vilkasta nelivuotiasta. 

Olisiko ollut oikein vaatia nelivuotiaita ymmärtämään miksi he eivät pääse ulos leikkimään? (Tuolloin satoi vuoroin lunta,  loskaa tai vettä, ulkonaimettäminen ei ollut vaihtoehto.) Vai olisiko vauvan pitänyt heti oppia maailman tavat ja itkien odottaa ymmärtämättä miksi äiti ei tule vaikka pyytää? Kumman olisi pitänyt ymmärtää miksi ruokaa ei vielä saa, vaikka on jo aivan kamala nälkä, vauvan vai taaperon?

Kenen voitto olisi ollut muutamassa viikossa uuvahtanut äiti, masentunut omasta ja maidon riittämättömyydestä? Tilastoihin olisi saatu varmasti lisättyä jälleen yksi alle kaksi kuukautta kestänyt täysimetys, kun maito ei vain tunnu riittävän. Ja vaikka meillä tukiverkko onkin, moniin verrattuna ruhtinaallisesti, olisin jo varmasti aikaa sitten soittanut itkien neuvolaan saadakseni perheemme jälleen lastensuojelun ennaltaehkäisevän avun piiriin.

Elo kolmen lapsen äitinä alkoi siis mukavasti. Niin mukavasti, että välillä tunsin oloni melkein syylliseksi. Niinä päivinä kun Aa ja Bee olivat tarhassa ja sain viettää päivän pelkän Seen kanssa, kaikki tuntui liian helpolta. Niinäkin päivinä, joina Aa ja Bee olivat kotona, tuntui kaikki sujuvan. Minulla oli enemmän energiaa kuin aikoihin. Vauva tuntui aina sopivasti harhauttavan ajatukset pois poikien hölmöilyistä, joten hermotkin pysyivät paremmin kasassa. 

Niinpä sitten päätin, että pojat jäävät kotiin. 

Mutta tiedättekö, satunnainen päivä kerran tai kaksi viikossa, ei ole sama kuin ihan koko ajan? 

Kun kolmea lasta ja kotia hoitaa ihan koko ajan, energia määrät vähenee. Kun lapset tuijottavat vain toistensa naamoja ihan koko ajan, riitojen määrä kasvaa. Kun äiti hoitaa vauvaa taaperon näkökulmasta ihan koko ajan, niin se vauva muuttuu vähän ärsyttäväksi. Ja onhan se testattava uudestaan ja uudestaan, että mitä kaikkea voikaan tehdä, kun äidillä ei riitä kädet, silmät ja aika. 

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kuukausi takana ja toinen vielä edessä ennen miehen kesälomaa. Ihan jännittää selvitäänkö sinne asti selväjärkisinä. 

Tunnelma vaihtelee hilpeästä helvetilliseen sekunneissa. Väsymyksen taso liikkuu nuutuneen ja zombin välimaastossa. Koti on jatkuvasti kuin pommin jäljiltä, tiskikone koko ajan täynnä ja maitoa on jääkaapissa aina liian vähän.

 Niinpä. Meidät löytää pihalta.

Läheltäpitejä

Pääsin viikonloppuna mustikkametsään. Sieltä se mielenrauhaa löytyi lymyilemästä.
Sunnuntaina mies antoi minun nukkua pitkään. Sekin auttoi.
En väitä, että olisin täynnä intoa ja tarmoa aloittamassa tätä viikkoa, mutta vähemmän epätoivoisena ja vähintäänkin levollisempana. Enää viikko miehen loman alkuun.

*

Eilen leivoimme, poikien toivomuksesta. Teimme banaani-suklaakakun. Sadepäivän ilostukseksi ajattelimme illalla katsoa yhdessä elokuvan, syödä kakkua ja juoda mansikkaherkkujuomaa. Suunnitelma muuttui yllättäen. Leffan tilalle tuli huutoa, itkua ja pitkiä keskusteluja pikkusiskon kohtelusta.

Seen synnyttyä pojat olivat pitkään aina hyvin kauniisti ja hienosti pikkusiskon lähettyvillä. Halailivat ja pussailivat, mutta aina kauniisti. Hiukan alkuun piti opetella miten vauvaa saa pitää sylissä, mutta nopeasti senkin ymmärsivät, että omin nokkineen ei moista tehdä.
Näin meni hetken aikaa.

Juhannuksen tienoilla alkoi tapahtua. Bee löytyi sohvan päältä roikottamassa Seetä käsissään. Aa oli kuljettanut Seen sohvan reunalta sohvan keskelle ja vieläpä niin että Seen käsi oli taittunut selän alle. Kokeiltiin onko pikkusisko legoauton kestävä tai tykkäkö sisko kun sitä heilutellaan. Ei tykännyt. 

Siirryttiin aikakauteen, jolloin otin Seen mukaani aivan kaikkialle pieneksi hetkeksikin poistuessani. Seen mielestä meillä on tosi pelottava vessa.

Pikku hiljaa kun läheltäpitejä ei tullut, uskalsin hiukan taas kokeilla rajoja. Laiskuuttani kai. Tuntuu niin hölmöltä nähdä kamalasti vaivaa vauvan asetteluun sitteri tai kantoliinassa, jotta voi siirtää pyykit pesukoneesta kuivatusrumpuun tai käydä pissalla.
Hetken aikaa kaikki sujui hyvin.

Eilen valmistelimme leffailtaa. Pojat siivosivat leluja pois sohvalta. Lähdin miehen kanssa hakemaan kakkua ja juomaa keittiöstä. Olimme olleet olohuoneesta pois ehkä kaksi minuuttia kun kuulin vaimeaa vauvan itkua. Olohuone on aivan keittiön vieressä, ei itkun pitäisi kuulua noin vaimeana? Juoksin olohuoneeseen.
Bee oli nostanut Seen päälle ison lattiatyynyn ja makasi itse tyynyn päällä.

Humps vaan, palasimme takaisin aikakauteen, jossa See ei ole hetkeäkään minulta näkymättömissä.

*

Hetki sitten Aan fysioterapeutti soitti. Kertoi, että olisi ollut kontrolliaika viime perjantaina.
Äsken löysin eilen pestyt pyykit pyykkikoneesta.

Olisikohan pitänyt nukkua toinenkin yö pitkään?

Tahtilajit

Miten tämä on taas valahtanut tällaiseksi? Kaksi kuukautta sitten olin täynnä tarmoa. Nyt yritän selvitä läpi päivistä. Mietin jo edellisenä iltana, miten saisin seuraavan päivän kulumaan mahdollisimman nopeasti ohi. Pelkään tulevaa päivää ja valmistaudun pahimpaan. Päivät seuraavat toisiaan tasaisen harmaana mössönä. Tästä piti tulla kivoin kesä.

Välillä yritän keksiä jotain erilaista ja mukavaa, mutta kaikki suunnitelmat muuttuvat mahdottomuuksiksi jo ennen kuin ovat edes syntyneet. Yleensä ajatus torpeedoituu kun tajuan arkemme realiteetit. Maauimalaan tai rannalle ei mennä, koska yksin kolmen kanssa se on liian vaarallista. Retkelle sinne tai tuonne ei tule lähdettyä, koska aika ei oikein riitä, sillä kotiin on tultava ajoissa että ehtii tehdä ruokaa. Teatterimuskari, satuseikkailu, tuo, tämä ja se jäävät väliin, koska kahden vilkkaan vaahtiminen ja ohjaaminen ei onnistu imettäessä.

Niinpä me olemme kotona. Välillä pihalla, joskus puistossa, mutta lähellä kotia kuitenkin. Päivien perussävellaji määrittyy heti poikien herättyä.
Välillä se on laahaavan hidas. Silloin kaikki on tahmeaa ja pitkäveteistä. Kukaan ei jaksa leikkiä eikä tehdä mitään muutakaan. Poikien jatkuvat tappelut ovat väsymyksen mukanaan tuomaa joustamattomuuden puutetta.
Toisina päivinä se on hektinen, kiivas ja äänekäs. Nämä päivät täytyy riehumisesta, reuhumisesta, naurun räkätyksestä ja tappeluissa. Kaikki tapahtuu nopeaan ja päivässä on liikaa aikaa. Tuntuu siltä kuin joku olisi päästänyt oravalauman kotiimme ja vaihtanut kaikki valot stroboiksi.
Hyvinä päivinä tahti on reipas ja duurivoittoinen. Niinä päivinä meillä voi tavata välillä oktonautteja, välillä talonrakentajia ja joskus urheita palomiehiä. Leikeissä on juoni ja legolaatikosta löytyy molemmille sopiva ukkeli taikka auto. Riidat, joita niinäkin päivinä riittää, ovat lyhyitä ja ohimeneviä.

Hyvinä päivinä voisi kivat tekemiset onnistua. Vaikka retki kirjastoon tai torille. Tai voisi vaikka leipoa. Muut päivät vaan ovat vieneet uskoni hyviin päiviin. Niinpä hyvinkin päivinä pelkään koko ajan tahtilajin muuttuvan. Ja koska etukäteen en ikinä voi tietää milloin ehkä saattaisi olla hyvä päivä, en uskalla millekään päivälle suunnitella mitään.

Sitä luulisi, että tämän hullunkurisen orkesterin tahtipuikkoa heiluttaisi kapellimestarina äiti. Mutta ei se niin ole. Täällä jokainen keksii itse omat rytminsä. Kapellimestari tuntee olonsa epäonnistuneeksi ja lannistuneeksi. Jokainen julkinen esiintyminen hävettää.

Tänään on selvästi hyvä päivä. Yritän keksiä nopeasti jotain, millä pitää tämä tahti. Kehuin poikia hienosta leikistä. Halasin, pussasin ja silitin. Laitoin facebookkiin leikkiseuranhakuilmoituksen. Nyt lähden kokoamaan palapeliä.

Omanpäänlogiikka

See saavutti neljän kuukauden iän. Aiemmin niin helppo, tyytyväinen ja hyvin nukkuva prinsessa on nyt kaikkea muuta.

 
Päivisin on tyytyväinen lähinnä kantoliinassa. Siinäpä sitten viettääkin ison osan vuorokaudesta. Ei juuri lattialla harjoitella kääntymisiä, mutta joutaahan tuota.
Iltojen tunnarina päässä soi Apulannan Koneeseen kadonneen kertosäe: "vauva nukahtaa huutamalla, alastomana peiton alla, miten kauan sitä kestää, sitä ei voi tietää..."
Öisin ei enää huomauteta hennolla ynähdyksellä nälästä, vaan vaativalla karjumisella tai hysteerisellä kiljumisella.

Viime yön kaava oli tämä: *lupsauta tissistä n.4 kertaa, irrota imuote ja heiluta tovi päätä edestakaisin, nappaa uusi ote tissistä (jos nänniä ei heti löydy, aloita raivokas huutaminen)*. Toista * - * läpi yön.

Nyt äitiä väsyttää.

En millään jaksaisi koko ajan kasvattaa. Erityisesti tänään, mutta noin yleisemminkin. Vaikea uskoa, että olen pitkään työskennellyt koulussa ja harrastanut aktiivisesti partiota.

En jaksaisi vastata kaikkiin kinkkisiin maailmanihmettelyihin. "Miksi sateessa kastuu?" Tai korjata vääriä johtopäätelmiä. "Äiti, ulkona on pimeää, nyt on syksy." Tai toimia erotuomarina riidoissa ja tappeluissa. "Äiti, me löimme ja potkimme ja teimme kaikkea typerää. Nyt meitä itkettää."

Molemmilla pojilla on oma erityisalansa äidin uuvuttamiaessa.
Been on moottoriturpaus. Puhetulva ja kyseleminen on tauotonta. Aan taas on hoksottimien hitaus ja jonkunlainen kummallinen omanpäänlogiikka.

Tänään, kun seitsemältä heräämisestä huolimatta en ollut saanut aamupalaa vielä klo10, parahdin Beelle etten millään jaksaisi koko ajan vastata ja kasvattaa. "Mutta kun minulla on niin paljon asiaa."
Halasin ja kehuin sen olevan hyvä, että pohtii ja kyselee. Sillälailla oppii ja tulee viisaaksi. Mutta silti äiti kaipaisi nyt edes pientä hetkeä syödä rauhassa.
Lähestulkoon se minulle lopulta sallitiinkin. Aamupalaa häiritsi vain See ja sille on vaikea olla siitä vihainen.

Kasvatusuupumuksessani päätin päästä helpolla ja siivota. See nukahtaa aina kun imurin laittaa päälle. Aan ja Been voisin hyvällä omallatunnolla istuttaa telkkarin eteen katsomaan Pikku kakkosta.

Siinä imurin kanssa heilutessa tajusin itsellänikin kummallisen omanpäänlogiikan:
Sätin itseäni toistuvasti huonoksi äidiksi, kun en jaksa/ehdi siivota. Laiskuutta ja leväperäisyyttä. Mutta kun siivoan, teen sen ollessani aivan totaalisen uupunut olemaan hyvä äiti ja kasvattaja, päästäkseni helpolla.

Johtopäätös:
1) jostain syystä koen hyväksyttävämmäksi laiminlyödä väsymyksessä lapset, jos peitän sen siivousahkeruudella
2) ehkä ihan oikeasti pidän arvokkaampana lasten kanssa vietettyä aikaa kuin kodin siisteyttä
3) siivoaminen on melko aivotonta puuhaa

On kiva, että meillä on taas hetken siistiä. Varsinkin kun makuuhuoneeseemme kuljetaan eteisen läpi, jolloin jalanpohjissa tulee aina kuljettaneeksi sänkyyn tuliaisia hiekkalaatikolta. On silti kivempi ymmärtää miksi meillä monestikaan ei ole kovin siistiä.
Haluan uskoa, että lasteni työpaikoilla joku vielä kehuu kuinka viisas ja hyvätapainen Aa/Bee on, eikä kukaan mieti että tuon lapsuudenkoti mahtoi olla sekainen.

Perjantain kootut

Tällä viikolla on ollut yksi kamala päivä, yksi hyvä päivä, yksi hyvin raskas päivä ja yksi puoliksi hyvä päivä. Vielä kolme päivää jäljellä. Vähän jännittää, mille kannalle vaaka kallistuu.

*

Pääsimme vihdoin leikkitreffeille. Varoitin kyllä ystävääni etukäteen, että en onnistu pitämään lapsiani kurissa ja käyttäytyvät jatkuvasti todella huonosti. Haluaako, joku oikeasti nähdä meitä ja altistaa omat lapset näille vaikutteille.
Halusi se.

Onneksi halusi. Lasten leikit sujuivat hienosti. Aan, Been ja minun mielialat kohenivat selvästi ja jotenkin koko loppu päivä sujui kevyesti.

*

Päätin löytää pojille syksyksi urheiluharrastuksen. "Tunnin ohjattu riehuminen" kuten ystäväni asian ilmaisi. Kyseisellä hakusanalla googlesta ei tosin löydy mitään.

Näin sitä takit vaan kääntyy kuin Soinilla ikään. Hetken aikaa sitten olin vielä vakaasti sitä mieltä, ettei alle kouluikäinen mitään harrastuksia tarvi.

Onkohan tässäkään kyse lapsen tarpeista vai ehkä äidin?

*

Tänään pitäisi lähteä mökille. Siellä on mustikat jo kypsyneet ja niitä on luulema aivan hurjasti.

Vaan eipä tämä hyvältä näytä. Sataa. Sadetta on luvattu myös läpi viikonlopun. Ja vaikka en kelien yleensä anna estää mitään, niin märässä metsässä mustikoiden metsästys on vaan kertakaikkisen keljua.

Kasvuhormooni vaiko eikö?

Meidän pitäisi miehen kanssa tehdä päätös: aloittaako Aalle kasvuhormoonihoito vaiko eikö? 

Aan kasvu ei vieläkään ole ollut toivotunlaista. Hetkellisiä saavutuskasvupyrähdyksiä on ollut, mutta myös kasvun pysähtymisiä ja painonlaskuja. Kun Aa täytti neljä, tutkittiin hänet aiempaa tarkemmin huonon kasvun syyn löytymiseksi. Syytä ei löytynyt. Tai siis sellaista selkeää tutkimuksilla todennettavissa olevaa syytä. Kasvuhormoonia erityyy normaalisti ja muutkin arvot olivat kohdillaan. Käden röntgenkuvakin oli niin kuin pitäisikin.

Johtopäätöksenä tutkimuksistä pidättäydyttiin samassa ajatuksessa kuin aiemminkin. Aa kuluttaa hengitykseen niin paljon energiaa, ettei epäolennaisuuksiin, kuten kasvuun, jää riittävästi. Tätä puoltaa tutkimustulosten ainoa normaalista poikkeava löydös. Joku hemoglobiinin muoto oli väärällä tasolla, joka tarkoittaa sitä ettei happi imeydy kunnolla. Että jos vajaavaisen keuhkokapasiteetin takia Aa joutuu jo tekemään muita enemmän hengityksen eteen töitä, niin se vähä happi ei edes kunnolla imeydy. Työtä on taas vaan lisää.

Olemme kyselleet ympäriltämme kokemuksia. Muilta vanhemmilta oman päätöksensä perusteita. Lääkäreiltä ja hoitajilta sivuvaikutuksista ja tehokkuudesta. Lyhyiltä miehiltä lyhyenä elämisestä. Kasvuhormoonihoitoa saaneilta omaa kokemustaan.

Enemmistö vanhemmista ja kasvuhormoonihoidon itse kokeneista puoltaa hoidon aloitusta.
Vielä emme ole saaneet kielteisen kannan perusteita kunnolla kuulla, mutta tiedämme jo mistä ne löytyvät. Kunhan löytyisi hetki haastatella.

Lyhyet miehet ovat yllättävän sinut lyhyytensä kanssa. Ilmeisesti lapsuudessa on helpostikin hetkiä, jolloin antaisi mitä vaan, että olisi normaalipituinen. Silti aikuisena tuntuvat oppineen elämään asian kanssa. Osa jopa näkee lyhyen pituuden etuna.

Lääkäreiltä ja hoitajiltakaan ei selvää vastausta saa. Sivuvaikutuksia ei juuri ole ja hoidon voidaan sanoa olevan täysin turvallinen. Toisaalta kyseessä on fyysiselle terveydelle merkityksetön ylimääräinen hormooni.

Ainoa, mitä miehen kanssa olemme päättäneet on, että hoitoa ei aloiteta, jos kumpi vaan meistä sitä vastustaa. Tästä ei ole syytä tehdä meidän välejämme hiertävää asiaa. Emme myöskään tahdo pakottaa toisiamme piikittämään päivittäin lasta vastentahtoisesti.

Tällä hetkellä taidamme molemmat olla kallistumassa aloittamisen puolelle. Aalla on jo yhtä jos toistakin, joka hänet erottaa massasta. Kuitenkin niin vähän, että hän varmasti päätyy aivan tavallisen koulun tavalliselle luokalle. Kun jo nyt Aa valikoituu helposti silmätikuksi ja kiusan kohteeksi, olisiko hoito jotain minkä voisimme hänelle antaa tasoitukseksi?
Toisaalta, Aalla on jo kaikenmoista. Astmalääkeiden hengittelyn, hengitysharjoittelun ja tippahoidon lisäksi vielä piikittäminen päivittäin? Tuntuu paljolta.

Onneksi päätöksellä ei ole kiire. Tätä ehtii vielä rauhassa pohtia.

Silitys ja haliminen auttaa

Pojat olivat toisen viikonlopun öistä yökylässä. Rehellisyyden nimissä on todettava, että toinen yö ei olisi ollut liikaa. Minulle. Pojille ehkä ja yökyläpaikan isäntäperheelle.

Viime kirjoituksen jälkeen päätin erottaa pojat leikkimään eri huoneisiin. Korostamalla korostin, että kyseessä ei ole rangaistus vaan mahdollisuus hetken olla ihan omassa rauhassa.

Aalle homma toimi. Tapansa mukaan Aa haki kaapista palapelit ja keskittyi niihin hyvän tovin.

Beellä oli vapaampi tulkinta "omasta rauhasta". Kaikki toiminta keskittyi mahdollisimman kovan äänen tuottamiseen. Kun muuta ei enää keksinyt, alkoi ihan vaan huutamaan. Ei siis niin, että olisi huutanut leikkiensä selostuksia, vaan silkkaa suoraa huutoa "aaaaaääääaaaööaaaa".

Testi todisti epäilymme. Poikien leikkeissä vallitseva kaaos on tällä hetkellä lähtöisin Beestä.

Jostain syystä Bee on jatkuvasti levoton. Koko olemus huokuu hermostuneisuutta. Bee ei pysty kekittymään mihinkään: ei sisä- eikä ulkoleikkeihin, ei kirjoihin, ei telkkariin, ei syömiseen, ei pelaamiseen. Kaikki on vaikeaa. Eikä tämä ole kivaa meistä kellekään, vähiten varmasti Beelle itselleen.
Se mistä tämä levottomuus ja hermostuneisuus kumpuaa, sitä emme ole vielä ratkaisseet. Hyviä arvauksia on (See), mutta ei muuta.

Minulla on tapana merkata puhelimeen muistiin hyviä lukuvinkkejä. Joskus aikaa sitten töissä näpyttelin muistiin Ross W. Greenin Tulistuva lapsi -kirjan. Päätin lainata sen kesälukemiseksi.

Löysin kirjasta Aan. Aa ei ole se hurjin tapaus, mutta kuuluu ehdottomasti noiden lasten joukkoon, josta kirjassa puhutaan.
Löysin sieltä myös itseni. Niiden esimerkki vanhempien joukosta, jotka yrittävät kaikkensa ja turhautuvat kun mikäön ei tunnu vaikuttavan lasten käytökseen. Tunnistin itseni kaikista niistä kertomuksista, joissa kerrottiin mitä vanhemmat olivat paremman tiedon puutteessa tehneet, kykenemättä auttamaan lastaan.
Löysin sieltä myös ainakin soveltaen neuvoja Been levottomuuteen.

En ole kirjassa vielä kovin pitkällä ja vaikka en sitä omien lapsieni takia aloittanutkaan lukemaan, olen saanut siitä apua arkeemme jo paljon.
Uskon nimittäin ajatukseen, jota kirjailija viljelee: lapsi käyttäytyy hyvin, jos hän osaa.
Uskon kirjailijan tavoin, että lapseni tietävät jo mikä on oikein ja mikä väärin. He eivät tarvitse palkintoja osoittamaan oikeaa tai rangastuksia kertomaan mikä on väärin. He tarvitsevat apua oman olon, tunteiden ja turhautuneisuuden hallitsemiseen.

Tänään, kun jo heti herättyään Bee oli jo aivan tärisevä ja hermostuneena riekkui ympäriinsä, otin pojan holdattavaksi. Kun poika oli rauhoittunut, jäimme sylikkäin juttelemaan. Kerroin olevani pahoillani, että hänellä on koko ajan niin levoton olo. Kerroin, että olemme iskän kanssa kovasti miettineet, miten voisimme Beetä auttaa olemaan vähemmän levoton. Pyysin, että poika tulisi kertomaan, jos hän keksisi, mikä voisi auttaa.

Hetken kuluttua Bee kuiskasi korvaani: "Silitys ja haliminen auttaa".