Pysähtyminen

Niin siinä kävi, että ei vielä helpottanut, vaan väsähdin. Yhden päivän töissä mietin, alanko itkeä vai huutaa. Selvisin yhtenä kappaleena kotiin, mutta kotona räjähdin lapsille. Seuraavan aamuna menin työterveyteen. Sain viikon aikaa levätä.
Mies on ollut ihana. Antanut minun nukkua pitkään aamuisin ja muutenkin päästänyt minut helpolla. Viikossa saattaa tällä menolla tapahtua ihmeitä.

Olen ehtinyt taas mitettiä. Pysähtyminen on siitä hyvä asia, että tekemiset eivät tule ajatusten tielle. Olen tajunnut monta asiaa.

En ole vieläkään oikein kertaakaan itkenyt syöpää tai mitään muutakaan tänä vuonna tapahtunutta. Itku on silti kuitenkin aina kulman takana. Aina on vain väärä paikka tai aika ja nielen itkun takaisin piiloon.
Välttelen halauksia, hellyydenosoituksia ja muita tilanteita, joissa itkua olisi vaikea pidättää. Pelottaa, että sitä on sisällä niin paljon, että siitä ei tule loppua jos se kerran alkaa.

Olen edelleen automaattipilotilla. Teen mukisematta ja heti nekin kotityöt, joita inhoan. Ne, joita ennen olisin lykännyt ja toivonut, että mies hoitaa. Alku vuodesta opettelin tekemään kaiken, koska mitään ei voinut pyytää miestä tekemään eikä mitään uskaltanut jättää odottamaan parempaa hetkeä, sillä aina oli pelko, että edessä on vain huonompia hetkiä. Nyt en ole edelleenkään osannut helpottaa. Olen täristen eteenpäin pakonomaisesti puksuttava kotitalousrobotti. Ylikuumenemisriski on todellinen.

Olen hirvittävän väsynyt. Nyt un mies on jaksanut hoitaa lapset ja olen saanut nukkua, olen nukkunut heittämällä tänäänkin puoleenpäivään. Olen nukkunut muutamana yönä niin sikeästi, että minulla ei ole ollut mitään hajua siitä, että See on huutanut sängyssään ja mies on päätynyt lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Minä, joka olen tottunut heräämään siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuvan lapsen hengityksen tahti muuttuu, en kuule lapsen epätoivoista karjuntaa.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut kuitenkin myös ymmärtää, että tämä vuosi ja kaikki sen sisältämät typeryydet alkavat olla ohi. Toivon pirskahduksia puplahtaa sisältäni vähän väliä. Se kun tajua, kuinka hienosti Aalla menee päiväkodissa ja kuinka hyvin hän on jaksanut tämän syksyn. Kun illalla huomaan, etten olekaan päivän jäljiltä aivan pystyynkuollut zombi, vaan päivä on ollut murheeton ja kevyt. Se kun tajuan, miten mahtava ihminen Seestä on kuoriutumassa. Mies, joka jaksaa jumpata ja saa minut toivomaan, että flunssa jo hellittäisi ja pääsisin lenkille. Bee, jonka kanssa keskustellessa vain ihailee kuinka viisas lapsi minulla on, vaikka en ole vuoteen jaksanut sitä kunnolla kasvattaa.

Tiedän, ettei tämä ole vielä täysin ohi. Tiedän, että syöpä voi pahimmassa tapauksessa uusia nopeastikin. Silti olen jo uskaltanut ajatella, että meidän perhe selvisi tästäkin. Meidän ihana, ihmeellinen, rakkaudentäyteinen perhe on koossa ja edelleen onnellinen ja iloinen elämästä.

Havaintoja hyvästä

Juhannus sujui paremmin kuin osasin odottaa. Sain viettää lasten kanssa rauhassa koko viikonlopun mökillä. Mieskin jaksoi tulla paikalle yhdeksi yöksi. Ilma oli kaunis, seura mukavaa ja lapset hyvinkäyttäytyviä.

Enemmän kuin olisin uskaltanut pyytää.


*

Kuuntelin eilen radiosta haastattelua. En tiedä kuka haastateltava oli, joku hyvin organisoitunut ihminen.
Kuunnellessani haastattelua ymmärsin kaksi asiaa:


1) Elämä, jossa ei jatkuvasti ole suuri kriisi käynnissä, on mahdollista.

Elämässäni viimeisen 20 vuoden aikana on itseäni tai puolisoani/lapsiani kohdannut vakava sairaus viisi kertaa. Se tarkoittaa elämää mullistavaa kriisiä joka neljäs vuosi.
Huomaamattani olen ajautunut ajattelemaan, että elämä on tätä. Luuloani on vahvistanut lähiympäristö, jossa jostain syystä on tapahtunut paljon vakavia ja vaikeita asioita. Niinpä olen saanut päähäni, että kaikilla on jatkuvasti jokin arkea isompi ongelma, jonka kanssa yrittävät selvitä.

Haastattelua kuunnellesani ymmärsin, että jossain tämän oman kuplani ulkopuolella on elämää, jossa ongelmat ovat nimenomaan arjen kokoisia. On harmeja, kiirettä, stressiä, kiukuttelevia lapsia, riitoja, vatsatauteja ja flunssia, mutta kenenkään henki ei ole uhattuna. Arjen hallinta voi olla kiinni tahdonvoimasta eikä vain voimavaroista.

Haastateltava puhui siitä, miten pitää tiukasti kaiken organisoituna niin työssä kuin kotonakin. Kun työpöytä ja koti on siistit, on helppo pitää asiat hallinnassa. 
Väitän, että perheemme elämä ei olisi tällä hetkellä hallinnassa vaikka kotimme olisikin siistimpi. Ehkä säästäisin muutaman hetken kun tavaroita ei tarvitsisi etsiä, mutta siivoamalla en voi vaikuttaa siihen, mitä seuraavassa pet-tt-kuvassa paljastuu. Enkä siihen, miten syövän kanssa eläminen vaikuttaa lasteni mielenterveyteen. Tai omaani.

Vaikka hallitsisin täydellisesti kotimme siisteyden, oman ja perheeni ruokailut, kaupassakäynnit, liikunnat, painonhallinnan ja pyykinpesun, mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että elämämme ei tällä hetkellä ole hallinnassamme.


2) En osaa olla katkera.

Olisi varmasti ollut helppo suhtautua haastateltavaa ymmärtämättömänä typeryksenä. Kultapossukerhoilijana, joka ei ymmärrä todellisesta elämästä mitään. En suhtautunut niin. Oikeastaan vasta illalla miehelle haastattelusta kertoessa huomasin, että niin olisi voinut suhtautua. Päinvastoin, sain haastattelusta toivoa ja voimaa.

Ei näin voi iankaiken jatkua. Jos jossain on olemassa elämää ilman kriisejä, on minunkin kohdalta näiden loputtava joskus. Joskus vielä tulee se vaihe, jolloin minä saan hallita elämääni.

Hymyilin yksikseni autossa kuunnellessani tuota haastattelua. Tavallinen arki, ilman sairautta, kuolemanpelkoa tai muita valtavia mörköjä, se on mahdollista. Sitä on olemassa, joten se on mahdollista minullekin. On harhaa, että ihminen voisi itse hallita milloin moista saa elää, mutta sen olemassaolo ei ole harhaa.

Onnellisuudesta

Meillä on aivan hiljaista.
Pojat ovat olleet yökylässä koko viikonlopun. Mies nukkuu sytostaattihoitojen jäljiltä. See puuhastelee omiaan.
Kaikki ovat taas terveitä. Syöpää lukuunottamatta.

Sairastelut jatkuivat tähän viikkoon saakka. Yskää, nuhaa, kuumetta. Viikko ja yksi päivä ehti kulua Been oksentelusta kun See, Aa ja minä aloimme oksentamaan.
Huumori oli vähissä. Ja voimat.

Viikonloppu on ollut hyvä. On olo, että taas jaksan.

*

Olen miettinyt viime aikoina paljon onnellisuutta.
Kaiken kokemamme jälkeen ja keskellä, minä olen onnellinen.

Ärsyynnyn kun jossain vihjataan onnellisuuden olevan kiinni asenteesta. Yleensä kun sillä tunnutaan tarkoittavan sitä, että kunhan vaan hymyilee niin kyllä se siitä. Asenne on positiivinen sisustustarra-aforismi, joka pitää ajatukset positiivisina ja takaa onnellisuuden.
Blaah.

Minä inhoan elämäämme juuri nyt. Minä inhoan syöpää. Minä inhoan repaleisia öitä. Minä inhoan neurologisia diganooseja, psykologisia diagnooseja, uhmaikää. Minä inhoan selkäkipuja. Minä inhoan jatkuvaa ruokakaupassa ravaamista, kokkaamista, imuroimista, pyllynpyyhkimistä, kissanhiekan putsaamista.
Juuri nyt elämässäni on hyvin vähän asioita joista nautin. 

Aforismeilla tai naamalle väkisin väännetyllä hymyllä en usko oloni paranevan. Oloni paranee kunhan tästä suosta päästään.
Ja siinä se juju nimenomaan onkin. Juuri siksi väitän kaiken tämän keskellä nytkin olevani onnellinen.

Minulla on ihana mies. Niin hyvä, etten vieläkään, 10 yhteisen vuoden jälkeen tahdo uskoa että löysin noin hyvän. Minulla on kolme ihanaa lasta. Hauskaa, älykästä, ihmeellistä. Omilla tavoillaan juuri minulle täydellisiä jokainen. Minulla on ympärillä paljon rakkaita ihmisiä ja hyviä ystäviä. Minä tiedän mitä tahdon elämälläni tehdä.

Vaikka juuri nyt en tunne oloani koko ajan aktiivisesti onnelliseksi, elämäni pohjavire on onnellinen. Juuri nyt se riittää. Siitä saan voimaa ja uskoa sen verran, että lupaan jaksaa tämänkin suon läpi. Ja koska minä tiedän että tästä selvitään, minä tiedän olevani onnellinen.

Sekavia ajatuksia

Sellainen hetki, jolloin kaikki tämä tuntuu vain liian isolta ja vaikealta. Ahdistaa, niin ettei pysty selvästi kertomaan miksi. Itkettää ilman selvää syytä.

Yritän järkeillä.

Olen väsynyt. See on kipeä ja siksi valvottanut öitä.
Koska Aa ja Bee olivat kipeinä eikä tarhapäiviä ollut, hommaa on ollut kotona aamusta iltaan. Monia asioita, virastohommia yms, on jäänyt siksi hoitamatta. Tekemättömät työt vaivaavat.
Koska sytostaatit, miehestä ei ole ollut apua.
Sain lapsilta flunssan. Olo on raskas.

See nukkuu terveenä ollessaan kohtuullisen hyvin. Saan yleensä nukkua enemmän.
Terveinä pojat ovat tarhassa monta päivää viikosta. Noina päivinä ehdin hoitaa hoitamattomat.
Flunssa ei kestä ikuisuutta.

Mutta sytostaatteja en saa listalta järkeiltyä. Vähitellen ne väsyttävät miestä vain enemmän.

Olen tottunut olemaan tiimi. Mitä vain eteen on tullut, olemme kohdanneet sen yhdessä.
Tiedän selviävän tästä kaikesta yksinkin. Tiedän, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka jäisin lasten kanssa yksin, kyllä minä pärjään.
Enemmän minua huolettaa suru ja ikävä. Jo nyt ikävöin miestä. 

Toivon, että pelkään turhaan. Ettei käykään niin, että mies nukkuu aina vain enemmän. Ettei hereillä ollessaan olekaan poissaoleva ja murheinen.

Miestä hermostuttaa kun murehdin tulevaa. Jos kaikki meneekin hyvin, olen murehtinut turhaan. Jos asiat meneekin niin kuin pelkään, joudun murehtimaan kaiken kaksi kertaa.

Sekavia ajatuksia. Eikä tällä kertaa edes kirjoittaminen saanut niitä oikenemaan.

Valmistautumista

Perjantaina alkavat sytostaattihoidot.
Olen kaksi viikkoa yrittänyt valmistautua tähän.

Valmistautuminen on monella tapaa täysin järjen vastaista. On toki monia asioita joita on ollut järkevää/välttämätöntä/tärkeää hoitaa ennen hoitojen alkua. Ne tietenkin on hoidettu.
Mutta sitten on se kaikki muu. Siivoan niin kuin muka voisin siivota kerralla koko hoitojen ajaksi kodin kuntoon. Käyn kaupassa ja ostan maitoa kuvitellen että voisin ostaa kahdeksan kuukauden maidot. Maksan kaikki laskut pois. Pesen kaikki pyykit. Että sitten voin keskittyä hoitoihin.

Eihän se niin mene.

On vaan niin avuton olo. Haluaisin tehdä jotain, jotta tämä kaikki menisi pois ja jos ei pois niin muuttuisi edes helpoksi.
Vaan ei se taida helpoksi muuttua vaikka mitä tekisin.

Raskaan viikon jälkeen

Raskas viikko takana. Neljä päivää sairaalassa tutkimuksissa oli raskasta niin tutkittavalle kuin ihan koko muullekin perheelle. Vaikka hienosti ne siellä osastolla olivat asiat hoitaneet, niin että Aa nautti olostaan siellä siinä määrin, ettei kotiin olisi tahtonut lähteä. Silti viikko vaati veronsa. Eilisen illan raivareiden veroisia en hetkeen muista nähneeni.

Emme saaneet vielä diagnoosia matkaamme. Saimme valistuneita arvauksia, mutta ei vielä mitään lopullista. Ensi viikolla menemme miehen kanssa kuulemaan "tuomion". Vaikka eihän siihen noin pitäisi suhtautua. Näin pienelle annettu diagnoosi on vain portti avun luo. Se voi muuttua tai kadota. Missään nimessä sen ei ole tarkoitus olla elinikäinen leima lapsen otsassa.

Oma olo viikon jäljiltä on sekava. On helpottavaa, kun vihdoin asioille tuli syitä ja nimiä. Ymmärryksen osaksi pääseminen tuntui ihanalta. Pelottavaa on, että enää ei ehkä olekaan sitä mahdollisuutta että kyseessä on vain "vaihe". Toisaalta, on mahtavaa, että apu saadaan jo nyt eikä vasta kun koulunkäynti ei sujukaan. Yhtäaikaa huojentavaa ja raskasta on ajatella tulevaisuutta, jossa vähän väliä lapsensa käytöstä joutuu/pystyy selittelemään.

Erityislapsi. Eihän se uusi asia ole meille, mutta se sai tällä viikolla uuden sävyn. Jotenkin vakavamman. Se mitä jossain mieleni sopukoissa olen koko ajan pelännyt ja odottanut, ihan niin kuin sitä flunssaa koko syksyn, se muuttui nyt todeksi.

Jos olisin saanut valita, olisin sitten kuitenkin mieluummin kuullut olevani vain huono kasvattaja eikä lapsessa ole mitään normaalista poikkeavaa.

*

Huomenna on nollauspäivä. Raskas työ vaatii raskaat huvit, niinhän sitä sanotaan. Hyllyllä odottaa HopLop-liput, karkkipäiväpussi kaapissa ja illaksi varattuna leffa.

Normaali arki

Auto saatiin kuntoon. Vielä tarvitaan uudet talvirenkaat.
Hammas puhkesi. Ilmeisesti viereinen hammas aloitti pintaan tunkemisen heti perään.
Nukuttiin pari yötä hyvin. Sitten taas valvontiin.

Näinhän se menee. Aina on jotain hieman ylimääräistä.

Olen seurannut vierestä ystävääni, joka vuodesta toiseen toteaa, ettei ole ehtinyt soitella, kun on ollut kaikenlaista. Ja että kunhan nämä saadaan tästä alta pois, niin sitten palataan normaaliin arkeen ja tilanne rauhoittuu. Olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta. Olen miettinyt uskaltaisinko joskus mainita, että heidän normaali arki on tuo kaikenlainen. Että ehkä ei kannata odottaa sitä rauhoittumista.

Välillä huomaan itse ajattelevani samalla tavalla. Että kunhan tästä viikosta selviän, niin ensi viikko on taas tavallisen rauhallinen. Kun kalenteria selaa taaksepäin, voi todeta että ne kiireiset poikkeusviikot ovat aivan yhtä yleisiä kuin ne tavalliset rauhalliset viikot.

Ärsyynnyn kun naistenlehdissä julkkikset selittävät ymmärtäneet että elämä on tässä ja nyt ja jokaisesta päivästä pitää osata nauttia.  Välillä päivät ovat stressaavia tai muuten vaan kamalia. Ei jokaisesta päivästä vaan voi nauttia. Silti toivoisin, etten jäisi odottamaan sitä normaalia. Enemminkin haluaisin oppia huomaamaan ne poikkeuksellisen rauhalliset ja mukavat päivät, joita väkisinkin välillä arjen keskelle siunaantuu. Ja jos oikein kirjaa pitäisi, olisiko niitä kuitenkin yhtälailla kuin niitä aivan kamalia päiviä?


*

Pojilla on tänään tarhassa halloween-naamiaiset. Hiukan ärsyttää tuo halloween. Miksi ei täällä voisi juhlia sitä omaa vastaavaa, kekriä? Kerrankin molemmilta tuli hyvissäajoin pukuehdotus. Haluaisivat olla robotteja.

Näpertelin pahvilaatikosta ja foliosta kypärät. Vanhasta rikkinäisestä lakanasta tein liivit, joihin ompelin kiinni toiselle kankaalle kangastusseilla piirtelemäni mittarit, nappulat ja kyltit. Olin enemmän kuin tyytyväinen robottitehtaani tuotoksiin.

Kun tuli sovittamisen aika, Aa totesi haluavansa sittenkin spaidermään-puvun. *huoh*

Kaapista onneksi löytyi jo valmiina asu hämähäkkimiehelle. Tänään tarhaan pakattiin mukaan molemmat, jos vaikka tuuliviiri kuitenkin vielä heilahtaa. Ihan jännittää kuulla laittoi lopulta päälleen mitään.

Eineksistä

Viikonloppu sujui ällistyttävän hyvin. Lauantaina oltiin pitkään kylässä, lapset leikkivät, juoksivat metsässä, leivottiin pullaa. Sunnuntaina pakkasin eväät ja lapset heti aamusta. Koko päivä meni ulkona kauniissa syyssäässä.

Luulen, että onnistumisen avain oli odotusten ja tavoitteiden nollaaminen. Ja einekset.

Ehkä yleisemminkin pitäisi höllätä? Vaikka en mielestäni niin kamalasti tavoitteita ja vaatimuksia asetakaan arkeemme, teenkö niin kuitenkin alitajuisesti?



Viime viikolla murehdin miehelle ettei minusta ole näille äidiksi. Ettei minulla riitä vaadittavaa määrää lempeyttä eikä pinnaa.
En yrittänyt kalastaa sääliä koska annoin poikien ylittää ruutuajan tai korotin hieman ääntäni. Kerroin tunteesta miehelle, koska todella tunsin olevani lapsilleni riittämätön. Tunne ei ollut juuri leimahtanut, vaan hiipinyt sisälle pikku hiljaa. Eikä se kadonnut miehen lohduttavien sanojen jälkeen.

Tänään ystäväni lähetti minulle linkin.
"Kokemus huonosta äitiydestä on syvä, musta ja voimat imevä. Sellaisena hetkenä ankara sisäinen ääni vakuuttaa, ettei minusta olisi koskaan pitänyt tulla äitiä, etten riitä, etten onnistu, etten pysty."

Tuo. Tuo on se tunne, jota olen viime viikkoina kantanut. Onhan tuo tunne aiemminkin ollut, mutta nyt se on erilainen. Tällä kertaa se on sisälläni lakonisen tyynesti. Ei epätoivoisia itkukohtauksia, vaan ainoastaan arkinen toteamus, etten riitä. 
Hyvä siksi, koska se ei ole vaikuttanut toimintakykyyn. Olen noussut sängystä, tehnyt aamupalan, vienyt lapset ulos, käynyt kaupassa. En ole jäänyt vessaan yksin salaa itkemään. 
Huono siksi, että näin tunne on todellisempi. Aivan kuin se jotenkin olisi nyt ääneen sanottu ja siksi totta. 

Viikonloppu sai päähäni epäilyksen pilkahduksen. Tässäkö se ratkaisu on? Jos sittenkin saattaisin jaksaa kasvattaa lapsiani? En vain pitää hengissä, vaan todella kasvattaa? Antaa lämpöä ja ymmärrystä kun sitä tarvitaan. Jaksaisin silittää ja selittää. Ymmärtää ja venyä. Olkoonkin että se tarkoittaisi eineksiä ja silittämättömiä vaatteita. 



Viime yönä näin aivan kamalaa painajaista. Se sekoittui oikeaan kipuun ja tuntui siksi kovin todelliselta. Kipu aiheutui Seestä, joka vaati saada olla tissillä koko yön. Selkä sattui huonossa asennossa ja pikku kynnet nipistelivät rintaani koko ajan. Heräsin painajaisesta Seen itkuun. Enää ei kelvannut edes tissi, kaikki oli huonosti. Kymmenen minuuttia Seen nukahtamisen jälkeen soi herätyskello ja pojat pomppasivat pystyyn. 

Jotain ehkä viikonlopusta oppineena, pyysin miestä avaamaan television. Arkena ei meillä aamulla telkkaria yleensä katsota, mutta tänään se tuntui kohtuulliselta armolta itseä kohtaan.

Maratooni

Välillä sitä toivoisi, että tuttu olis tutti, äiti olis äiti, muovailuvaha ois muovailuvaha ja vauvan kynsisakset löytyisi.

See on, niin kuin olen monet kerrat todennut, helppo. Menee ohessa, sopeutuu vaihtuviin rytmeihin ja tilanteisiin. On vähään tyytyväinen ja vähäitkuinen. Tällä kertaa vauva-arki ei juuri rajaa harrastuksiani tai muitakaan menoja, kunhan olen valmis ottamaan Seen mukaan. Sidekick oikein viimeisen päälle.

Silti tämä välillä väsyttää. 

On oltava toisen tavoitettavissa koko ajan. On jaksettava suunnitella kaikki tekeminen varautuen keskeytyksiin. Oma keho onkin ensisijaisesti jonkun toisen käytössä. 

Ajattelen lähtökohtaisesti tutin olevan tissin korvike. Jos vauva tarvitsee tissin suuhunsa nukahtaakseen, ei äiti ole tutti. Äiti on turva. Äiti on vauvan elämän edellytys. Tissi on vauvan elämän edellytys. On vauvalta ihan järkevää kaivata tissiä. 

Omat periaatteet ja ideologiat ovat kuitenkin alisteisia arjelle. 

On öitä, jolloin tissillä roikkuva vauva on aivan sietämätön. Välillä tahtoisi nukkua ihan yksin, päättää itse missä asennossa nukkuu. Keskeyttämään yöuni, sekin houkuttelisi. 

Ymmärrys siitä, että tissin murjominen ja painelu kuuluu vauvan hommiin ja tekee hyvää maidontuotannolle, se helpottaa pikku kynsien sietämistä. Ymmärrys ei kuitenkaan poista kipua. 

Äitiys on kestävyyslaji. Maratooni. Vaatii hyvän fysiikan lisäksi henkistä kanttia ja kivun sietoa. Silloinkin kun maasto on helppo. 

Kotimatkat

Tämä viikko on mennyt kivuliaasti.
Alkuviikko sellaisen hyvän kivun kanssa. Liikunnan aiheuttaman. Innostuin maanantaina jumppaan See kantoliinassa. Kyseessä oli reisi-vatsa-peppu-jumppa. Kun sen tekee 7,5kg punnuksen kanssa, tietää tehneensä. Jos sitten vielä seuraavana päivänä ei riittävästi muka tunnu, voi lenkkeillä 7,5kg punnuksen kanssa.
Tuolista ylösnouseminen oli hetkellisesti haastavaa.

Eilen kävin viisaudenhampaanpoistossa. Itse toimitus oli puudutuksen ansiosta kivuton ja helppo. Iltaan mennessä puudutus oli hälvennyt ja kipu kova.

Leikkauksen takia en saa ponnistella. Syke ei saa nousta. Eilisen illan aikana totesin ihan vaan meidän perheen perus askarreiden olevan hieman liikaa. Niinpä en eilen enkä tänään pääse hakemaan poikia tarhasta kävellen kuten normaalisti.

Tajusin olevani pahoillani. En ollut asiaa aiemmin ajatellut, mutta nyt huomasin nauttivani noista kävelystä.
Mennessä saan kävellä yksin. See on liinalla selässä, mutta nukahtaa aina heti.
Kotimatkalla työnnän poikia polkupyörän peräkärryllä. Juttelemme kaikesta mikä nyt kenenkin mieltä askarruttaa. Tai lauletaan. Matkanvarrella olevan putkiremontin edistymistä pitää aina hetkeksi pysähtyä ihmettelemään.

Reittimme kulkee rauhallisen omakotitaloalueen läpi. Autoja siellä ei juuri kulje. Alueella on läpiajokielto. Ne autot, jotka siellä liikkuvat, ajavat rauhallisesti. Lapsia kulkee kadulla paljon, kouluun ja tarhaan.
Välillä pojat tahtovat nousta kärrystä ja tasapainotella rotvallin reunaa tai kerätä maahan tippuneen kepin tai lehden. Se sopii.
Vielä kertaakaan kotiin ei ole ollut kiire.

Aan ja Been kanssa elämä on yleensä hektistä. Yleensä vanhempien pitää olla jatkuvasti virkeinä ja skarppeina, sillä mitä vain voi tapahtua milloin vain ja kaikki tapahtuu hetkessä.
Olen monesti ihmetellyt onko elämässämme mitään, mitä todella jäisin kaipaamaan näistä vuosista?
Määrättömien halusten ja suukkojen sekä syliin nukahtavan lapsen lisäksi listalla on nyt nuo kotimatkat.

Lyhyitä viikonlopun jäljiltä

Lukitsin taas itseni ulos kotoa. Tällä kertaa mukana vain See. Onneksi sillä on aina eväät mukana ja tarjoiluvalmiina. Nälkä nimittäin iski sillä hetkellä kun ovi napsahti kiinni. Siinä sitä sitten istuttiin rappusilla, tiesi suussa, odottamassa avainta.

*

Viikonloppu oltiin mökillä. Lauantaina tehtiin sieniretki. Oli mukavaa. Löydettiin suppilovahveroita. Ne oli makoisia.

Aa oli kovin mietteliäällä päällä.
Illalla istuttiin nuotiolla. Mies ja Aa keskusteli kuolemasta.
Minä juttelin Aan kanssa imetyksestä. Aa harmitteli, että on jo niin iso, ettei voi enää syödä tissistä maitoa.

Mökki on hyvä.
Metsä on hyvä.
Nuotio on hyvä.

*

Pojat kävivät isovanhempien kanssa teatterissa katsomassa Tatu ja Patu pihalla. Se oli ollut hauska.
En oikeastaan tiedä mitä siinä tapahtui. Saavat kerrottua "ne kiipesi puuhun sillai.." ja sen jälkeen alkaa niin kova hörönauru, ettei lopusta saa selvää.

Isoja asioita, pieniä ihmisiä

Maailman tila huolettaa. Isosti ja pienesti. Tuntuu, että jotain isoa ja mullistavaa on tapahtumassa. Se jännittää. Miten kaikki sitten toimii? Toisaalta jotain isoa ja mullistavaa pitäisi tapahtua, sillä menneen tavoittelu tuntuu pelottavan toimimattomalta idealta.

Kaiken tämän keskellä odotan kuumeisesti päivän lehteä, uutisia, Pressiklubia ja Politiikkaradiota. Saan tästä varmasti samankaltaista jännitystä kuin osa ihmisistä jääkiekon MM-turnauksesta.

Haastetta uutisten seuraamiseen tuo innokkaat ja kaikesta kiinnostuneet 4-vuotiaat. Radio on suljettava uutisten ajaksi. Puoli yhdeksän uutisia televisiosta katsoessa, on kaukosäädin pidettävä lähettyvillä vaeltavan lapsosen varalta. Aloin varomaan sanomalehden lukemista julkisesti Helsingin Sanomien julkaistua kuvan hukkukeesta pakolaislapsesta.

Olisin ehkä vähemmän varovainen, jos lapseni eivät olisi niin herkkiksiä. Villeiksi pojiksi, näillä on yllättävän herkät sielut.

Taannoin Bee sain nukkumaan mennessä valtavan itkukohtauksen. Sellaisen, jonka seasta on mahdotonta kertoa miksi itkee. Pitkän rauhoittelun jälkeen selvisi, että syy oli iltasatu. 

Olimme lukeneet Heinähattu, Vilttitossu ja vauva. Luku oli loppunut siihen, että Vilttitossu ja vauva jäivät kahden ulos keskellä yötä.

Oli luettava seuraava luku. 

Olemme kesän aikana käsitelleet paljon kuolemaan. Sitä mitä se on ja miten ja miksi kuollaan. Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen auttoi. "Kun kuolee, pistää silmät kiinni ja sydän lakkaa lyömistä", linjasi Aa eräänä päivänä. Perään tosin kysyi "Onko isomummo kuollut?". Isomummo on 93-vuotias, mutta hengissä. 

En ole vielä valmis keskustelemaan siitä, että joskus lapsiakin kuolee. Olen tähän mennessä kertonut ympäripyöreästi, että jotkut elävät kauemmin ja jotkut lyhyemmän aikaa. Kuolee, kun on elänyt oman aikansa.

En ole valmis keskustelemaan sodasta. Tai siitä, miksi joidenkin on paettava kotoaan. Tai miksi jotkut eivät halua auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. 

Hallitukseen liittyvät uutiset tuntuvat turvallisemmilta. Niistä välillä intoutui keskustelemaan aikuisten kesken lasten kuullen. Jälkikäteen sekin huolettaa. Miltä nämä asiat kuulostavat 4-vuotiaan korvin? 

*

Lapset kuuntelevat Ipanapaa ja minua mietityttää kasvuhormoonit. 

Väsymyksestä

Oikeastaan koko kesän, ehkä vähän loppu keväästäkin, pojat ovat nukkuneet liian vähän. Jotta jaksaisivat läpi päivän ilman väsykiukutteluja, tarvitsevat noin puolet vuorokaudesta unta. Yhdet liian lyhyet yöunet eivät venettä kaada, mutta näin monen kuukauden univajeen kanssa alkaa elo olla sietämätöntä.

Bee on täynnä naarmuja. Aa ei kestä kun asiat ei mene niin kuin hän tahtoisi. Väsyneenä Aa käyttää tilanteissa ratkaisukeinona kynsiä ja hampaita. Bee taas itkee pienimmästäkin vastoinkäymisestä.

Kesälomalla lyhensivät unia riehumalla päikkäreiden ajan ja kukkumalla iltamyöhään. Nyt, arjen alettua, ajattelin että tilannehan ratkeaa itsestään kun aamuja on pakko aikaistaa. Olin väärässä. Aamut aikaistuivat jostain syystä enemmän kuin oli tarkoitus. Nyt pojat heräävät kuudelta. Käsittämätöntä! Eivät edes vauvoina heränneet näin aikaisin. 

Eilen retuutin väsyneitä, löntystäviä taaperoita pitkin metsiä ja leikkipuistoja. Tehtiin kaikkea mikä yleensä on poikien mielestä parasta. Käyttäyivät kuin pahaisetkin teinit. Narinaa, valitusta, lojumista, velttoilua. Nukahtivat illalla kyllä helposti, mutta silti heräsivät taas tänään kuudelta.

Ja jos heräisivätkin virkeinä ja levänneinä, mutta ei. Ovat heti herättyään haukottelevia ja väsymyksestä joko lojuvia tai ylikierroksilla.

Tänään illalla pojilla on jumppa. 12 tuntia heräämisen jälkeen. Pelottaa, miten siinä käy.

*

Minä en jaksa nousta sohvalta seisomaan See sylissä.

Kävin eilen jumpassa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.
Päätin tehdä kaiken täysillä. Teinkin. Jos ohjaaja ehdotti, että jossain kohtaa voi tehdä halutessaan hypyn, minähän hyppäsin.
Kotiin päästyäni jalat olivat kuin hyytelöä. Silti päätin lähteä vielä lasten kanssa metsään kävelylle. Seen otin kantoliinaan.
Illalla jo ymmärsin, että tästä päivästä on tulossa vaikea.

Mieli on kyllä eilisten liikkumisten jäljiltä virkeä. Jalat vaan ovat totaalisen uupuneet.

*

Mietin ääneen miehelle eräänä iltana, että tämä hetki on todennäköisesti meille vanhempina fyysisesti raskain mitä tuleman pitää. Että tästä eteenpäin aina helpottaa. Pojat oppivat koko ajan itsenäisemmiksi ja vauvakin hitaasti perässä.
Saan iloa ja toivoa ajatuksesta, että tästä eteenpäin meillä tulee aina olemaan hieman enemmän aikaa omiin juttuihin kuin aiemmin.

Mietin, että jos nyt en ole tämän väsyneempi, niin lähtökohtaisesti ei tarvitse pelätä, että niin kävisikään. Tietenkin tulee jaksoja, jolloin väsähtää: talven sairasteluputket, työstressi, muut elämän mukana tulevat harmit.
Mutta sellaista pienten ihmistenalkujen vanhempien elämän perusrasitusta ei ole tulossa tätä enempää. Enää ei tarvitse pelätä, että kenellekään puhkeaisi koliikki.

Totesin miehelle, että jos nyt jaksan käyttää hammaslankaa ja pestä hampaat kunnolla, joka ilta, niin jaksan varmasti tästä eteenpäinkin.

Mies naurahti. Ei ole onnellisuuden rima kovin korkealla, jos se riittää, että jaksaa pestä hampaat.

*

Ps. Uusi hammastahnani maistuu piparitaikinalta. Se on outoa. Tuoteselosteen mukaan makuna on raikas minttu.

Nimittelyä

Bee haluaisi mennä kylään kaikkien naapureiden luo, että tuntisi ne sitten. Tärkeää on myös tietää jokaisen puistoleikkikaverin, myyjän, kirjastontädin ja vastaantulijan nimi. Kadehdittavan luontevasti poika aloittaa keskustelun milloin kenenkin kanssa, kysymällä ensin nimeä ja siirtymällä sen jälkeen itse asiaan.

Koskakohan tuo taito kitkeytyy pois? Voi kun ei kitkeytyisi ollenkaan.
On ihan hölmöä, miten tähän kulttuuriin, jossa elän, ei kuulu esittäytyminen. Tunnen liudan ihmisiä, joiden nimiä en kuitenkaan tiedä, vaikka saatan tavata heitä päivittäin. Naapureita, puistoäitejä, jumpparyhmäläisiä, lähikaupanmyyjiä. Pahimmillaan työkavereita tai työharjoittelijoita. Osan elämistä tiedän hämmästyttävän paljon, edelleen tietämättä nimeä. 

Olen yrittänyt keskittyä siihen, että esittäytyisin ja kysyisin keskustelukumppanini nimeä, jos juttelussa päästään muuten henkilökohtaisuuksiin. Se on kuitenkin vaikeaa. On vaikea löytää se oikea hetki ja sopiva kohta keskustelussa. Sellaista luontevaa kohtaa ei tunnu olevan. Ei ennen kuin päästään niin pitkälle, että vaihdetaan puhelinnumeroita. Siinä vaiheessa asiaan kuuuluu molemmin puolinen punastelu ja vaivautunut hihittely kun asiaa ei pääse pakoon. 

Alakerrassamme asuu kaksosmummi. Lapsenlapset ovat jo nuoria aikuisia. Ehkä siksi tämä naapuri kovin mielellään juttelee meidän pojille ja minulle.
Erään kerran tulimme samalla bussilla kotiin, joten kävelimme yhtämatkaa pysäkiltä kotiin. Jossain kohtaa mummi esittäytyi, kertoi etunimensä. Bee tarttui nimeen, sillä se oli sama kuin poikien tädillä. Juttu ajautui sivuraiteille. Hävetti ja harmitti kun kotiin päästyämme ymmärsin, ettem ollut omaa nimeäni alakerran rouvalle kertonut. 

Kaipaan teitittelykulttuuria. Vaikka se ei voimissaan olekaan, turvaudun siihen usein. Taloyhtiönhallituksen puheenjohtajana on turvallisempaa nimitellä herra Niemiseksi tai rouva Jääskeläiseksi kuin sinutella. Yleensä sinun kaupat on tehty nopeasti herrojen ja rouvien taholta.

Olen ajatellut opettaa lapseni herroittelemaan ja rouvittelemaan. Joissain tilanteissa ehkä tädittelemään, mutta mieluummin ei. Olen myös päättänyt rohkaista lapsiani esittäytymään, niin kuin he hyvin mielellään tekevätkin, ja kyselemään ihmisiltä heidän nimiä.

Minun sukupolveni taitaa olla ensimmäisiä Suomessa, joille halaaminen on luonteva tapa tervehtiä ystävää. Ehkä lasteni sukupolvi jopa tietää ystäviensä nimet.

Kasvuhormooni vaiko eikö?

Meidän pitäisi miehen kanssa tehdä päätös: aloittaako Aalle kasvuhormoonihoito vaiko eikö? 

Aan kasvu ei vieläkään ole ollut toivotunlaista. Hetkellisiä saavutuskasvupyrähdyksiä on ollut, mutta myös kasvun pysähtymisiä ja painonlaskuja. Kun Aa täytti neljä, tutkittiin hänet aiempaa tarkemmin huonon kasvun syyn löytymiseksi. Syytä ei löytynyt. Tai siis sellaista selkeää tutkimuksilla todennettavissa olevaa syytä. Kasvuhormoonia erityyy normaalisti ja muutkin arvot olivat kohdillaan. Käden röntgenkuvakin oli niin kuin pitäisikin.

Johtopäätöksenä tutkimuksistä pidättäydyttiin samassa ajatuksessa kuin aiemminkin. Aa kuluttaa hengitykseen niin paljon energiaa, ettei epäolennaisuuksiin, kuten kasvuun, jää riittävästi. Tätä puoltaa tutkimustulosten ainoa normaalista poikkeava löydös. Joku hemoglobiinin muoto oli väärällä tasolla, joka tarkoittaa sitä ettei happi imeydy kunnolla. Että jos vajaavaisen keuhkokapasiteetin takia Aa joutuu jo tekemään muita enemmän hengityksen eteen töitä, niin se vähä happi ei edes kunnolla imeydy. Työtä on taas vaan lisää.

Olemme kyselleet ympäriltämme kokemuksia. Muilta vanhemmilta oman päätöksensä perusteita. Lääkäreiltä ja hoitajilta sivuvaikutuksista ja tehokkuudesta. Lyhyiltä miehiltä lyhyenä elämisestä. Kasvuhormoonihoitoa saaneilta omaa kokemustaan.

Enemmistö vanhemmista ja kasvuhormoonihoidon itse kokeneista puoltaa hoidon aloitusta.
Vielä emme ole saaneet kielteisen kannan perusteita kunnolla kuulla, mutta tiedämme jo mistä ne löytyvät. Kunhan löytyisi hetki haastatella.

Lyhyet miehet ovat yllättävän sinut lyhyytensä kanssa. Ilmeisesti lapsuudessa on helpostikin hetkiä, jolloin antaisi mitä vaan, että olisi normaalipituinen. Silti aikuisena tuntuvat oppineen elämään asian kanssa. Osa jopa näkee lyhyen pituuden etuna.

Lääkäreiltä ja hoitajiltakaan ei selvää vastausta saa. Sivuvaikutuksia ei juuri ole ja hoidon voidaan sanoa olevan täysin turvallinen. Toisaalta kyseessä on fyysiselle terveydelle merkityksetön ylimääräinen hormooni.

Ainoa, mitä miehen kanssa olemme päättäneet on, että hoitoa ei aloiteta, jos kumpi vaan meistä sitä vastustaa. Tästä ei ole syytä tehdä meidän välejämme hiertävää asiaa. Emme myöskään tahdo pakottaa toisiamme piikittämään päivittäin lasta vastentahtoisesti.

Tällä hetkellä taidamme molemmat olla kallistumassa aloittamisen puolelle. Aalla on jo yhtä jos toistakin, joka hänet erottaa massasta. Kuitenkin niin vähän, että hän varmasti päätyy aivan tavallisen koulun tavalliselle luokalle. Kun jo nyt Aa valikoituu helposti silmätikuksi ja kiusan kohteeksi, olisiko hoito jotain minkä voisimme hänelle antaa tasoitukseksi?
Toisaalta, Aalla on jo kaikenmoista. Astmalääkeiden hengittelyn, hengitysharjoittelun ja tippahoidon lisäksi vielä piikittäminen päivittäin? Tuntuu paljolta.

Onneksi päätöksellä ei ole kiire. Tätä ehtii vielä rauhassa pohtia.

Äitikoulua vailla

Alkaa usko loppua. Oon ollut aina sitä mieltä, että ei alle kouluikäiset tarvi harrastuksia tai muutenkaan mitään ihmeitä elämäänsä. Aikaa leikkiä, säännölliset ruoka- ja unirytmit. Näillä on meillä menty.

Nyt en enää tiedä. Päivästä toiseen poikien leikit on ihan järkyttävää riekkumista. Ei ne ole leikkejä. Yleensä keksitään joku typerä hokema ja sen siivittäminä juoksennellaan ympäri, riuhdotaan toisiaan, painitaan ja räkätetään, kunnes jommalla kummalla menee hermot. Sitten lyödään, purraan, tapellaan ja parutaan.

Olen yrittänyt ohjata muuhun leikkiin, keskeyttänyt ja pyytänyt vaikka lukemaan hetkeksi kirjaa, holdannut, komentanut, määrännyt eri huoneisiin leikkimään, kieltänyt, rangaissut takavariloimalla leluja.... Kokeillut kaikki keksimäni keinot, hyvät, huonot ja kelvottomat. Aina vaan sama meno jatkuu.

Tänään on ollut taas ihan järkyttävä päivä. Totesin heti aamusta, ettei edes kannata yrittää poikien syödä samaan aikaan. Otin eriaikaa aamupuurolle. Jotenkin kestin kuunnella riehuleikkejä sen hetken kun hoidin vauvan ja söin itse. Ajattelin että ulkoilu auttaa.

Ulkona jouduin kieltämään pyöräilyn, koska kilpaa ajaminen johti puremiseen. Liukumäessä tuuppivat, repivät ja tönivät. Keinuissa sama homma. Hiekkalaatikolla paiskoivat leluja ja heittivät toisiaan hiekalla.

Siinä kun riisuin poikien vaatteita, jotta saadaan hiekat pois ulkona eikä kotona eteisen lattialle tai sohvalle, tuli taas itku.
Olenko mä oikeasti näin kelvoton äiti?

Luulen, että kyse on tylsistymisestä. Muuta en keksi. Samat naamat, lelut ja nurkat päivästä toiseen. Ikuisen flunssan kourissa ei leikkitreffejäkään paljon järjestellä. Näiden ja kodin lisäksi hoidettavana vauva, enkä jaksa yhtään enempää järjestää ohjattua toimintaa. Varsinkin kun en usko, että se on äidin tehtävä.

Mutta olenko ihan väärässä tässä? Onko se äidin tehtävä? Pitääkö äidin järjestää askartelutuokioita? Onko jaksettava raahata tämä revohka retkille ympäri kylää?
Kun kyseessä on vilkkaitakin vikkelämmät kaksoset, yleensä kaikki yhdessä tekeminen on vaan tosi kaaottista. Meillä kokataan ja leivotaan yhdessä aina välillä. Meillä pelataan paljon ja luetaan paljon kirjoja yhdessä. Koko perheen voimin ulkoillaan. Eikö se riitä?

Siinä hiekkalaatikon reunalla kyyneleitäni pyyhkiessä ajattelin soittaa neuvolaan. Ehkä me tarvittaisiin jotain apua. Mutta neuvolan soittoaika oli jo mennyt.
Ja mitäpä apua sieltä löytyisi? Huostaanotto? Tuskin niillä mitään äitikouluakaan on. Sellasta tässä tarvittais.