Pysähtyminen

Niin siinä kävi, että ei vielä helpottanut, vaan väsähdin. Yhden päivän töissä mietin, alanko itkeä vai huutaa. Selvisin yhtenä kappaleena kotiin, mutta kotona räjähdin lapsille. Seuraavan aamuna menin työterveyteen. Sain viikon aikaa levätä.
Mies on ollut ihana. Antanut minun nukkua pitkään aamuisin ja muutenkin päästänyt minut helpolla. Viikossa saattaa tällä menolla tapahtua ihmeitä.

Olen ehtinyt taas mitettiä. Pysähtyminen on siitä hyvä asia, että tekemiset eivät tule ajatusten tielle. Olen tajunnut monta asiaa.

En ole vieläkään oikein kertaakaan itkenyt syöpää tai mitään muutakaan tänä vuonna tapahtunutta. Itku on silti kuitenkin aina kulman takana. Aina on vain väärä paikka tai aika ja nielen itkun takaisin piiloon.
Välttelen halauksia, hellyydenosoituksia ja muita tilanteita, joissa itkua olisi vaikea pidättää. Pelottaa, että sitä on sisällä niin paljon, että siitä ei tule loppua jos se kerran alkaa.

Olen edelleen automaattipilotilla. Teen mukisematta ja heti nekin kotityöt, joita inhoan. Ne, joita ennen olisin lykännyt ja toivonut, että mies hoitaa. Alku vuodesta opettelin tekemään kaiken, koska mitään ei voinut pyytää miestä tekemään eikä mitään uskaltanut jättää odottamaan parempaa hetkeä, sillä aina oli pelko, että edessä on vain huonompia hetkiä. Nyt en ole edelleenkään osannut helpottaa. Olen täristen eteenpäin pakonomaisesti puksuttava kotitalousrobotti. Ylikuumenemisriski on todellinen.

Olen hirvittävän väsynyt. Nyt un mies on jaksanut hoitaa lapset ja olen saanut nukkua, olen nukkunut heittämällä tänäänkin puoleenpäivään. Olen nukkunut muutamana yönä niin sikeästi, että minulla ei ole ollut mitään hajua siitä, että See on huutanut sängyssään ja mies on päätynyt lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Minä, joka olen tottunut heräämään siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuvan lapsen hengityksen tahti muuttuu, en kuule lapsen epätoivoista karjuntaa.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut kuitenkin myös ymmärtää, että tämä vuosi ja kaikki sen sisältämät typeryydet alkavat olla ohi. Toivon pirskahduksia puplahtaa sisältäni vähän väliä. Se kun tajua, kuinka hienosti Aalla menee päiväkodissa ja kuinka hyvin hän on jaksanut tämän syksyn. Kun illalla huomaan, etten olekaan päivän jäljiltä aivan pystyynkuollut zombi, vaan päivä on ollut murheeton ja kevyt. Se kun tajuan, miten mahtava ihminen Seestä on kuoriutumassa. Mies, joka jaksaa jumpata ja saa minut toivomaan, että flunssa jo hellittäisi ja pääsisin lenkille. Bee, jonka kanssa keskustellessa vain ihailee kuinka viisas lapsi minulla on, vaikka en ole vuoteen jaksanut sitä kunnolla kasvattaa.

Tiedän, ettei tämä ole vielä täysin ohi. Tiedän, että syöpä voi pahimmassa tapauksessa uusia nopeastikin. Silti olen jo uskaltanut ajatella, että meidän perhe selvisi tästäkin. Meidän ihana, ihmeellinen, rakkaudentäyteinen perhe on koossa ja edelleen onnellinen ja iloinen elämästä.

Onnellisuudesta

Meillä on aivan hiljaista.
Pojat ovat olleet yökylässä koko viikonlopun. Mies nukkuu sytostaattihoitojen jäljiltä. See puuhastelee omiaan.
Kaikki ovat taas terveitä. Syöpää lukuunottamatta.

Sairastelut jatkuivat tähän viikkoon saakka. Yskää, nuhaa, kuumetta. Viikko ja yksi päivä ehti kulua Been oksentelusta kun See, Aa ja minä aloimme oksentamaan.
Huumori oli vähissä. Ja voimat.

Viikonloppu on ollut hyvä. On olo, että taas jaksan.

*

Olen miettinyt viime aikoina paljon onnellisuutta.
Kaiken kokemamme jälkeen ja keskellä, minä olen onnellinen.

Ärsyynnyn kun jossain vihjataan onnellisuuden olevan kiinni asenteesta. Yleensä kun sillä tunnutaan tarkoittavan sitä, että kunhan vaan hymyilee niin kyllä se siitä. Asenne on positiivinen sisustustarra-aforismi, joka pitää ajatukset positiivisina ja takaa onnellisuuden.
Blaah.

Minä inhoan elämäämme juuri nyt. Minä inhoan syöpää. Minä inhoan repaleisia öitä. Minä inhoan neurologisia diganooseja, psykologisia diagnooseja, uhmaikää. Minä inhoan selkäkipuja. Minä inhoan jatkuvaa ruokakaupassa ravaamista, kokkaamista, imuroimista, pyllynpyyhkimistä, kissanhiekan putsaamista.
Juuri nyt elämässäni on hyvin vähän asioita joista nautin. 

Aforismeilla tai naamalle väkisin väännetyllä hymyllä en usko oloni paranevan. Oloni paranee kunhan tästä suosta päästään.
Ja siinä se juju nimenomaan onkin. Juuri siksi väitän kaiken tämän keskellä nytkin olevani onnellinen.

Minulla on ihana mies. Niin hyvä, etten vieläkään, 10 yhteisen vuoden jälkeen tahdo uskoa että löysin noin hyvän. Minulla on kolme ihanaa lasta. Hauskaa, älykästä, ihmeellistä. Omilla tavoillaan juuri minulle täydellisiä jokainen. Minulla on ympärillä paljon rakkaita ihmisiä ja hyviä ystäviä. Minä tiedän mitä tahdon elämälläni tehdä.

Vaikka juuri nyt en tunne oloani koko ajan aktiivisesti onnelliseksi, elämäni pohjavire on onnellinen. Juuri nyt se riittää. Siitä saan voimaa ja uskoa sen verran, että lupaan jaksaa tämänkin suon läpi. Ja koska minä tiedän että tästä selvitään, minä tiedän olevani onnellinen.