Pysähtyminen

Niin siinä kävi, että ei vielä helpottanut, vaan väsähdin. Yhden päivän töissä mietin, alanko itkeä vai huutaa. Selvisin yhtenä kappaleena kotiin, mutta kotona räjähdin lapsille. Seuraavan aamuna menin työterveyteen. Sain viikon aikaa levätä.
Mies on ollut ihana. Antanut minun nukkua pitkään aamuisin ja muutenkin päästänyt minut helpolla. Viikossa saattaa tällä menolla tapahtua ihmeitä.

Olen ehtinyt taas mitettiä. Pysähtyminen on siitä hyvä asia, että tekemiset eivät tule ajatusten tielle. Olen tajunnut monta asiaa.

En ole vieläkään oikein kertaakaan itkenyt syöpää tai mitään muutakaan tänä vuonna tapahtunutta. Itku on silti kuitenkin aina kulman takana. Aina on vain väärä paikka tai aika ja nielen itkun takaisin piiloon.
Välttelen halauksia, hellyydenosoituksia ja muita tilanteita, joissa itkua olisi vaikea pidättää. Pelottaa, että sitä on sisällä niin paljon, että siitä ei tule loppua jos se kerran alkaa.

Olen edelleen automaattipilotilla. Teen mukisematta ja heti nekin kotityöt, joita inhoan. Ne, joita ennen olisin lykännyt ja toivonut, että mies hoitaa. Alku vuodesta opettelin tekemään kaiken, koska mitään ei voinut pyytää miestä tekemään eikä mitään uskaltanut jättää odottamaan parempaa hetkeä, sillä aina oli pelko, että edessä on vain huonompia hetkiä. Nyt en ole edelleenkään osannut helpottaa. Olen täristen eteenpäin pakonomaisesti puksuttava kotitalousrobotti. Ylikuumenemisriski on todellinen.

Olen hirvittävän väsynyt. Nyt un mies on jaksanut hoitaa lapset ja olen saanut nukkua, olen nukkunut heittämällä tänäänkin puoleenpäivään. Olen nukkunut muutamana yönä niin sikeästi, että minulla ei ole ollut mitään hajua siitä, että See on huutanut sängyssään ja mies on päätynyt lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Minä, joka olen tottunut heräämään siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuvan lapsen hengityksen tahti muuttuu, en kuule lapsen epätoivoista karjuntaa.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut kuitenkin myös ymmärtää, että tämä vuosi ja kaikki sen sisältämät typeryydet alkavat olla ohi. Toivon pirskahduksia puplahtaa sisältäni vähän väliä. Se kun tajua, kuinka hienosti Aalla menee päiväkodissa ja kuinka hyvin hän on jaksanut tämän syksyn. Kun illalla huomaan, etten olekaan päivän jäljiltä aivan pystyynkuollut zombi, vaan päivä on ollut murheeton ja kevyt. Se kun tajuan, miten mahtava ihminen Seestä on kuoriutumassa. Mies, joka jaksaa jumpata ja saa minut toivomaan, että flunssa jo hellittäisi ja pääsisin lenkille. Bee, jonka kanssa keskustellessa vain ihailee kuinka viisas lapsi minulla on, vaikka en ole vuoteen jaksanut sitä kunnolla kasvattaa.

Tiedän, ettei tämä ole vielä täysin ohi. Tiedän, että syöpä voi pahimmassa tapauksessa uusia nopeastikin. Silti olen jo uskaltanut ajatella, että meidän perhe selvisi tästäkin. Meidän ihana, ihmeellinen, rakkaudentäyteinen perhe on koossa ja edelleen onnellinen ja iloinen elämästä.

Helpompaa

Kohta on kaksi viikkoa lääkitystä takana. Niitä pelottavia sivuvaikutuksia ei ole tullut. Ei mitään. Ei edes sitä pahoinvointia, jota pakkausselosteessa kerrottiin tulevan useammalle kuin yhdelle kymmenestä.

Hyviä vaikutuksia taas on tullut. Ei ahdista. Ei hermostuta, eikä päässä surraa hermostuttavasti. Lapset eivät enää aiehuta pakokauhua.
Kaksi päivää lääkityksen aloittamisen jälkeen tulin töistä kotiin, imuroin, pesin vessat, siivosin lääkekaapin ja järjestelin sitä sun tätä paikoilleen. Ennen lääkitystä ihan vaan päivän olemisen jälkeen olo oli kuin raadolla, enkä saanut mitään tehtyä.

Kyllä vieläkin väsyttää ja monena päivänä kotitöihin ryhtyminen vaatii hiukan ajatusta. Mutta ero on siinä, että pystyn siihen. Pystyn työhöni ilman, että koko ajan on tunne siitä että minä hetkenä hyvänsä saatan romahtaa.

Viime viikolla yhtenä aamuna tajusin pari tuntia töitä tehtyäni, että nyt taas ahdistaa. Oppilaiden kysymykset hermostuttivat ja käsityötuntien hälinä tuntui korvissa fyysisenä pahoinvointina. Mietin hetken ja tajusin, etten ollut syönyt lääkettä aamulla. Onneksi se ei ole kellontarkka lääke.

Olen koko elämäni ollut lääkevastainen. Juuri nyt olen onnellinen, että niitä on olemassa ja että suostuin niitä kokeilemaan.


*

Viimeinen imetys ei jäänytkään viimeiseksi. Sain sittenkin sen toivomani viimeisen herttaisen aamuimetyksen.
Töiden alkamisen jälkeen See on aina herännyt vasta niin myöhään, ettemme ole arkena ehtineet aamulla vierekkäin kölliä. Lääkityksenalkamisen aamuna See kuitenkin heräsi jo varhain. Ehdin hakea hänet viereeni ja imettää kaikessa rauhassa.

Muutaman päivän ajan See kyseli tissin perään. Selitin, ettei ole enää tissiä. Tissi on tyhjä. Kertaakaan See ei itkenyt. Kaiholla kurkki paidan sisään ja silitteli, mutta ei itkenyt. Kunnes tuli päivä, jolloin ei enää edes pyytänyt.
 Nyt viikonloppuna olimme mökillä ja nukuin Seen vieressä. Aamuyöstä See heräsi levottomana unesta ja vielä yritti, joskos nyt tissiä saisi. Ei kuitenkaan hermostunut tai inttänyt.

Tuntuu hämmentävältä kuinka helposti tämäkin meni. Niin molnelta taholta olen saanut kuulla, miten mahdotonta on lasta vierottaa kun on imettänyt näin pitkään ja vielä lapsentahtisesti. En usko, että tämä olisi voinut olla tämän helpompaa.
Selvästi vaikeampaa tämä on minulle. Huomaan kaipaavani kyhnyhetkiä Seen kanssa. Viikonloppuna yritän saada tyttöä pysähtymään hetkeksi syliin, jotta minä saisin sitä läheisyyttä jota meillä aiemmin oli. Tyttö vaan ei tunnu sitä lainkaan niin kovin kaipaavan. Kova on kiire leikkeihin ja touhuihin.

Lapsesta luopumisen tuska. Kamalan aikaisin alkoi. 


*

Sädehoidot ovat yli puolenvälin. Enää kahdeksan kertaa jäljellä.

Seuraava vaihe

Sain työterveydestä reseptin ja työterveyspsykologin puhelinnumeron.

Jälkimmäinen on hyvä ja tuttu. Ensimmäinen on uusi ja pelottava.
Olen käynyt läpi monenmoista mielenterveysongelmaa elämäni aikana. Kaikista olen selvinnyt ilman lääkitystä.
Nyt ei aika ja tila riitä, joten lääkkeet taitavat olla välttämättömiä.

Jännittää.
Lääkkeiden teho alkaa kunnolla vasta kahden viikon päästä. Sitä ennen olo voi heiketä. Miten siitä selvitään?

Lääkepaketissa oli perinteinen kehotus lukea pakkausseloste huolellisesti ennen lääkkeenkäytön aloittamista. Lääkkeen sivuvaikutukset, ahdistus ja pahoinvointi alkoivat kun otin pakkausselosteen esiin. Selosteen suomenkielinen osio on 80cm kertaa 20cm pienen pienellä printillä.
Toivon että lääkettä määrätään vain ironiasta nauttiville ahdistushäiriöisille.



Imetin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa.
Olo on haikea, surullinenkin.

Ei See ole enää paljoa rinnalla käynyt. Kerran päivässä, ei aina edes sitä. Toki nyt hoidon ja töiden alettua kertoja on saattanut iltasella olla parikin. Juuri tähän väliin en olisi tahtonut tätä tehdä. Silti uskon, että panikoiva äiti aiheuttaa Seelle isommat traumat kuin puolitoistavuotiaana rinnalta vierottaminen, olkoonkin yllättävä ja hoitoon joutumisen kanssa lähekkäin.
Olisin vain toivonut, itseni ja Seen takia, että olisimme saaneet vierottautua rauhassa ja omaan tahtiin.

Olen pahoillani,  että viimeinen imetys ei ollut aamuimetys sängyssä. Ne hetket ovat olleet suloisia.
Mutta ei sentään ollut kiireimetys ruuanlaiton ohessa tai kiukunlievitysimetys. Köllimme kotiin tultuamme kahden rauhassa sohvalla. Selitin Seelle,  että tämä on nyt viimeinen kerta. Että tissihommat loppuu nyt.
Ei See paljoa tajunnut,  oli tyytyväinen ja iloinen, kiitti tissejä lopuksi kauniisti tapansa mukaan.
Hyvä näin.

Luin Imetyksen tuen sivuilta vieroittamisesta vinkkejä. Tämän poimin ja koetan pitää mielessä:

Vieroitusta ei tarvitse ajatella vain negatiivisena terminä. Vieroitus on myös siirtymistä uudenlaiseen arkeen. Muinaisissa kirjoituksissa vieroittaminen (engl. wean) sanana tarkoitti kypsymistä. Lapsen vieroittaminen oli juhlallinen tapahtuma: lasta arvostettiin täytenä lapsena, jolla oli edellisen vaiheen ansiosta edellytykset edetä itsenäisemmin lapsuuden seuraavaan vaiheeseen.

Ehkä leivon meille kakun.

Ilo ja ahdistus

Huoh.
Olipahan töihinpaluu.

Pidän kiinni siitä, että töihinpaluu oli hyvä, vaikka suorituksena siitä ei tällä kertaa pisteitä paljon tipu. Ei mikään olympiatason suoritus.

Paniikkikohtaukset palasivat. Kahdeksan vuotta selvisin ilman niitä. Selvisin poikien syntymän, keskosuuden ja kaksosuuden. Selvisin aivan hurjan rankan työvuoden, vaikean raskausajan, kolmannnen lapsen syntymän ja puoli vuotta puolison lymfoomaa.
Mutta sitten en enää.

Luulen, että ihan vain töihinpaluu ei näitä aiheuttanut.
Luulen, että tässä on monta monessa.
Töihinpaluu, poikien siirtyminen eri ryhmiin päivähoidossa, Seen hoidonaloitus, sytostaattien loppuminen, sädehoitojen alkaminen. Ja ehkä merkittävimpänä: miehen vointi on niin hyvä, että minun ei enää tarvitse kantaa tätä kaikkea. Minulla on mahdollisuus hetkeksi murtua.

Niin. Viime maanantaina kävimme sädehoitoklinikalla ensikäynnillä. Lääkäri kertoi meille mitä oli silloin helmikuussa ja mitä on nyt. Silloin oli paljon, nyt ei kuvissa näy enää mitään. Ei mitään. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, että sitä ei tahdo uskoa todeksi. Sädehoitoa annetaan vain varmuuden vuoksi, jotta mahdollisnen kuvissa näkymätön syöpäkasvustokin poistuisi, että uusimisen riski pienenisi. 

Se, että hyvät uutiset aiheuttavat minussa romahtamisen, ei tullut yllätyksenä minulle eikä miehelle. Näin se menee aina. Jaksan tsempata minkä vaan vaikean tilanteen, mutta kun tilanne rauhoittuu niin kaikki kauhut purkautuvat.
Tällä kertaa ne purkautuvat paniikkina. Se lähtee vatsasta. Vatsaa krmappaa. Sitten hikoiluttaa, on kylmä ja kuuma samaan aikaan. Sitten alkavat jalat vispaamaan. Ja jos on aikaa ja mahdollisuus, niin tulee itku.

Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on kyse. Ihmettelin olinko syönyt jotain sopimatonta kun niin vatsaan sattui ja oli huono olla. Vihdoin tajusin, että jalkani vispaavat samalla tavalla kuin silloin aiemmin kun sain paniikkikohtauksia. Ne vain silloin olivat muuten hyvin toisenlaisia. Silloin niihin todella liittyi aktiivinen paniikki ja pakokauhu. Nyt enemmänkin vain pahaolo ja ahdistus. Niin ja väsymys. Totaalinen yhtäkkinen uupumus. En pysty tekemään mitään.

Luulen, että tällä kertaa kyse on enemmän myös fyysinen uupumus. Kaikenlainen sykkeen nostaminen saa kohtauksen päälle. En voi siis urheilla. Yiritin yhtenä iltana kun ahdisti, lähdin sauvakävelylle. Silloin kymmenen vuotta sitten sauvakävely oli ehkä tärkein lääkkeeni paniikkikohtauksiin. Nyt se ei toiminut. Jouduin laahustamaan, jotta kohtaus ei pahentunut. Aivan tavallinen kävelykin oli liikaa. Toisena iltana kotona yritin viedä pyykkejä kaappiin. Jouduin tekemään kaiken ylikorostetun hidastetusti, jotta ahdistus ei saanut valtaa.

Huomenna menen työterveyteen.