Pysähtyminen

Niin siinä kävi, että ei vielä helpottanut, vaan väsähdin. Yhden päivän töissä mietin, alanko itkeä vai huutaa. Selvisin yhtenä kappaleena kotiin, mutta kotona räjähdin lapsille. Seuraavan aamuna menin työterveyteen. Sain viikon aikaa levätä.
Mies on ollut ihana. Antanut minun nukkua pitkään aamuisin ja muutenkin päästänyt minut helpolla. Viikossa saattaa tällä menolla tapahtua ihmeitä.

Olen ehtinyt taas mitettiä. Pysähtyminen on siitä hyvä asia, että tekemiset eivät tule ajatusten tielle. Olen tajunnut monta asiaa.

En ole vieläkään oikein kertaakaan itkenyt syöpää tai mitään muutakaan tänä vuonna tapahtunutta. Itku on silti kuitenkin aina kulman takana. Aina on vain väärä paikka tai aika ja nielen itkun takaisin piiloon.
Välttelen halauksia, hellyydenosoituksia ja muita tilanteita, joissa itkua olisi vaikea pidättää. Pelottaa, että sitä on sisällä niin paljon, että siitä ei tule loppua jos se kerran alkaa.

Olen edelleen automaattipilotilla. Teen mukisematta ja heti nekin kotityöt, joita inhoan. Ne, joita ennen olisin lykännyt ja toivonut, että mies hoitaa. Alku vuodesta opettelin tekemään kaiken, koska mitään ei voinut pyytää miestä tekemään eikä mitään uskaltanut jättää odottamaan parempaa hetkeä, sillä aina oli pelko, että edessä on vain huonompia hetkiä. Nyt en ole edelleenkään osannut helpottaa. Olen täristen eteenpäin pakonomaisesti puksuttava kotitalousrobotti. Ylikuumenemisriski on todellinen.

Olen hirvittävän väsynyt. Nyt un mies on jaksanut hoitaa lapset ja olen saanut nukkua, olen nukkunut heittämällä tänäänkin puoleenpäivään. Olen nukkunut muutamana yönä niin sikeästi, että minulla ei ole ollut mitään hajua siitä, että See on huutanut sängyssään ja mies on päätynyt lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Minä, joka olen tottunut heräämään siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuvan lapsen hengityksen tahti muuttuu, en kuule lapsen epätoivoista karjuntaa.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut kuitenkin myös ymmärtää, että tämä vuosi ja kaikki sen sisältämät typeryydet alkavat olla ohi. Toivon pirskahduksia puplahtaa sisältäni vähän väliä. Se kun tajua, kuinka hienosti Aalla menee päiväkodissa ja kuinka hyvin hän on jaksanut tämän syksyn. Kun illalla huomaan, etten olekaan päivän jäljiltä aivan pystyynkuollut zombi, vaan päivä on ollut murheeton ja kevyt. Se kun tajuan, miten mahtava ihminen Seestä on kuoriutumassa. Mies, joka jaksaa jumpata ja saa minut toivomaan, että flunssa jo hellittäisi ja pääsisin lenkille. Bee, jonka kanssa keskustellessa vain ihailee kuinka viisas lapsi minulla on, vaikka en ole vuoteen jaksanut sitä kunnolla kasvattaa.

Tiedän, ettei tämä ole vielä täysin ohi. Tiedän, että syöpä voi pahimmassa tapauksessa uusia nopeastikin. Silti olen jo uskaltanut ajatella, että meidän perhe selvisi tästäkin. Meidän ihana, ihmeellinen, rakkaudentäyteinen perhe on koossa ja edelleen onnellinen ja iloinen elämästä.

Romahdusraivarit

Viikonloppuna oli taas tunnustettava itselleni, että tarvitsen apua.

Olen saanut viime aikoina omaa aikaa enemmän kuin aikoihin. Silti paine sisällä on sietämätön. Ja se paine alkaa etsiä ulospääsyä. Aina väärissä paikoissa tietenkin.

Viikonloppuna sain kaksi kertaa romahdusmaisen raivarin kun lapsi kiukutteli niin kuin lapset nyt kiukuttelee. Varsinkin sellaiset lapset, joilla on muutenkin vähän vaikeaa ja diagnooseja ja kaikkea. Tartuin kiinni liian kovaa ja huusin niin, että kurkkuun sattui.

Hävettää.
Vaikka tiedän, että ottaen huomioon tilanteen, jossa joudun äitiyttäni harjoittamaan, tuskin löytyisi kovin montaa joka selviäisi tästä kaikesta ilman romahdusraivareita. Mutta osaisko ne kaikki muut silti hillitä eivätkä tarttuisi siitä lapsesta niin kovin kiinni? Silti hävettää. Ja pelottaa.

Jos jo nyt tilanne riistäytyy tuollaiseksi, miten ihmeessä selviän kahden viikon kesäloman?

Molempien raivareiden jälkeen juttelin lasten kanssa. Pyysin anteeksi. Kerroin, että en saisi niin kovin suuttua. En tarttua niin kovaa, enkä huutaa niin lujaa. Että olen aikuinen ja minun pitäisi osata hillitä itseni paremmin. Että minun reaktioni voimakkuus ei ole lasten vika. Että välillä aikuisetkin menettävät maltin liiaksi, kun on väsynyt tai päässä liikaa ruuhkaa.

Toisen romahdusraivarin jälkeen tuli  tunne, että juuri nyt on aivan äärimmäisen tärkeää, että kerron tilanteesta jollekin. Kerron luotettavalle ystävälle ja heti tiistaina lapstenpsykiatrisen käynnillä meidän perheen psykiatrille.
Jos en kerro, jää asiat möröiksi kodin nurkkiin, niin kuin salaisuuksilla pahimmillaan on tapana. Sitä taakkaa en tahdo itselleni enkä varsinkaan lapsilleni.

Lapseni eivät tuominneet minua. Vielä. Saa nähdä miten näistä asioista puhutaan 15 vuoden päästä.
Ystävänikään eivät tuomineet. 
Hiukan vielä jännittää miten huomenna psykiatrisella käy.  





Niin ja siitä kesälomasta. Päätin soittaa koko suvun läpi ja varmistaa, ettemme ole yksin täällä päin Suomea silloin kun lomaillaan. Että on joku kelle soittaa ja pyytää viemään lapset pihalle silloin kun romahdus tuntuu lähenevän. Ehkä jo vähän ennen sitä.  

Uusi diagnoosi

Isäkuukausi loppui viime viikolla. Blogiin asti en kuitenkaan vielä ehtinyt. Enkä tohtinut. Piti miettiä uudelleen mitä tänne kirjoitan ja kirjoitanko lainkaan.



Kohta viisi vuotta on kulunut siitä hetkestä kun ultraäänessä lääkäri totesi toisen sikiön kasvun pysähtyneen. Muistan hetkestä epäuskon ja sen että iho tuntui liian pieneltä. Tänään tuo tunne tuli taas.

Istuimme miehen kanssa sairaalan syöpäosastolla päiväsalissa ja lääkäri kertoi meille koepalan tulokset: Hodgkinin lymfooma, stage 4.

Kaksi viikkoa sitten miehen flunssa muuttui lääkärireissulla syöväksi. Siitä saakka olemme odottaneet diagnoosia.
Kaksi viikkoa olemme eläneet toivoen parasta ja peläten pahinta. Nyt kun diagnoosi annettiin en tiedä kumman saimme.



Blogini ei tule muuttumaan syöpäblogiksi eikä lymfoomatietopankiksi. Tämä olkoot kaiken keskellä, aivan kuten ensimmäinen blogini keksosuuden keskellä, henkireikäni ja omien ajatusteni järjestelykeskus. Jälleen kerran kun tämän perheen pystyssä pysyminen riippuu monella tapaa minun pystyssä pysymisestä.

Mikä voisi mennä pieleen?

Keskiviikkona, silloin kun vihdoin sain aikaiseksi tämän blogin pitkän aikomisen jälkeen, oli ihan kamala päivä. Jonkinlainen pohjanoteeraus kolmen lapsen kotiäitinä. Pojat huusi, kitisi ja tappeli tai nauraa räkättivät ja riekkuivat. Leikit eivät olleet leikkejä, jos niitä nyt edes yritti olla. Minä olin väsynyt ja ajatukset toisaalla, aikuisten murheissa. See päätti, ettei toimi yhtään niin kuin yleensä vaan täyttää äidin päivän jos vaikka minkälaisilla yllätyskyykyillä.
 

Kaikkea tätä seurasi huutoa ja itkua, ihan meiltä jokaiselta. 

 

Istuin puistonpenkillä yrittäen hillitä itkua, joka tahtoi väkisin tulla, kun siskoni soitti. Puhelun jälkeen olo tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, eikä enää itkettänyt. Sisko lupasi seuraavana päivänä tulla hakemaan Been retkeilemään kanssaan ja sitä seuraavana päivänä Aan. Minä saisin mahdollisuuden viettää edes hetken kummankin pojan kanssa niin, että koko aikaa ei tarvitsisi vain kieltää ja komentaa veljesten typeriä leikkejä ja tappeluita. Ehkä hetken voisin olla kiva enkä aina vaan kiukkuinen. Ohessa ehtisi hoitaa asioita, jotka kolmen kanssa on jääneet hoitamatta.

Ennen kuin kerron miten näiden laatuaikahommien kanssa kävi, täytyy kertoa tarina juhannusviikolta, ihan vaan kun se sopii tekstin agendaan.

Tarvitsisin mökille juhannukseksi suojalakanan. Niitä saa Ikeasta. Ikeassa on myös tunnin ilmainen lapsiparkki ja lapsille Ilmainen ruoka aikuisen kahvilaostoksen yhteydessä. Suunnitelmani oli viedä pojat lapsiparkkiin, käydä hakemassa lakana, istua loppu tunti rauhassa kahvilassa ja sen jälkeen hakea pojat syömään. Mikä voisi mennä pieleen?

No se, että iskee ostosvimma ja tajuaa kuluttaneensa koko vapaatunnin shoppaillen.

No se, että ei ymmärrä miten Ikea toimii. Jos lapset on lapsiparkissa, Ikeasta ei saa poistua. Ei edes viemään ostoksia autoon. Niinpä jo maksetut ostokset on raahattava mukaan kahvilaan. Siellä taas yksin kolmen lapsen kanssa on lapset julmasti jätettävä heitteille, sillä vaunujen kanssa kahden tarjottimella kuljettaminen läpi ruokalinjastosokkelon on mahdotonta. Vartioimatta jäi myös ne ostokset.

No se, että kun ruuat on saatu pöytään, kuuluu turvakaukalosta pörähdys. Sellainen, josta jo äänestä tietää edessä olevan vaatteidenvaihto. Eikä Ikeassa ostoksia tietenkään saa viedä vessaan. Niinpä jää kaksi nelivuotiasta oman onnensa nojaan pöytään syömään ja vahtimaan ostoksia. Neuvoin kertomaan kyselijöille, että äiti on vauvan kanssa vessassa.

No se, että olet pakannut vauvalle aivan kelvottomat varavaatteet. Vauva kulkee loppureissun paljainjaloin.

No se, että et todellakaan ymmärrä miten Ikea toimii. Ymmärrät sen sijaan olevasi maksettujen ostosten ja lasten kanssa jumissa Ikeassa. Onneksi ennen kuin lähdin kävellen lauman ja ostosten koko Ikean läpi ja kassoille selittämään kuitin kanssa tilannetta, päätin kysyä henkilökunnalta olisiko joku helpompi keino. Sellainen oli. En ilmeisesti ollut ensimmäinen, joka ei ymmärrä miten Ikea toimii.

Saatoin vannoa Ikea-reissun jälkeen, etten enää mitään asioita lähde lasten kanssa hoitamaan. Kuitenkin, kun sisko tarjosi mahdollisuutta viettää aikaa vain kahden lapsen kanssa, tuntui että kaikki on mahdollista.

Torstaina lähdin Aan kanssa kaupungille. En ikinä lähtisi kaksosten kanssa kaupunkiin ilman toista aikuista tai mahdollisuutta kuljettaa molempia jonkinnäköisellä kärryllä. Nyt olisi kuitenkin mukana vain yksi vapaamatkustaja. Aan uudet silmälasit olisi noudettavissa ja samalla kävisimme uudessa juuri auenneessa jälkiruokakahvilassa. Helppoa ja mukavaa. Mikä voisi mennä pieleen?

No se, että Aan mielestä oli ihan tyhmää kun optikkoliikkeessä ei ollut se kiva täti vaan ihan tyhmä setä palvelemassa.

No se, että alle puolentoista tunnin reissulla Aan piti päästä kolme kertaa vessaan ja näistä kerroista kahtena jouduimme vessaan, johon vaunut eivät mahtuneet sisälle. Niinpä See odotteli toisella kerralla vessan ulkopuolella vaunuissa koko ajan huutaen. Toisella kertaa retuutin vauvaa käsittelyssä, samalla kun toisella kädellä pyyhin pyllyä, pesin käsiä jne.

No se, että uudessa kahvilassa jätkiä tulo pöytään kesti niin kauan, että odottaessa Aa ehti syödä kuppikakkuni päälysen ja käydä vessassa. Vessasta palatessa jäätelö oli ehtinyt sulaa. Eipä sillä, kuppikakussa päälystä oli niin runsaasti, että ei Aa olisi enää jätskiä jaksanutkaan.

No se, että minä päätin maistaa Aalta koskemattomaksi jäänyttä banaanijätskiä, joka olikin tehty ihan oikeasta banaanista eikä esanssista. Minä olen banaanille allerginen.

No se, että linja-autoon päästessämme tajuan, että minulla on aivan valtava pissahätä. En ollut itse ehtinyt/pystynyt yhdelläkään vessareissuistamme edes miettiä tarvitsisiko minun käydä pöntöllä.

Perjantaina Been kanssa päätin olla nokkelampi. Kävisimme vain ohimennen ostamassa vaunuihin jalkalaudan kodin lähellä olevasta lastentarvikeliikkeestä ja sen jälkeen Been toiveesta bussilla ostoskeskukseen jätskille. Torstaista viisastuneena totesin ostoskeskuksen olevan hyvä idea. Vessa ja suuri lastenhoitohuone olisivat koko ajan lähellä. Mikä voisi mennä pieleen?

No se, että lastentarvikeliikkeessä, jossa piipahdamme ohimennen, on ennen omaa vuoroa kaksi asiakasta, jotka molemmat ovat ostamassa kaikkea mahdollista tuleville vauvoilleen. Myös myyjiä on vain kaksi. Niin piipahdus venyy tunnin mittaiseksi. Bee ehtii kyllästymään kaupan leikkinurkkaan seitsemän kertaa, juoksemaan kaupan ympäri maratonin kahdeksan kertaa ja tyhjentää ainakin kymmenen hyllyä tavaroista kysyen "Mikä tää on? Saanko mä tän? Saako vauva tän?".

No se, että kauppakeskukseen vievä bussi menee nenän edestä. Seuraava vuoro kulkee tunnin päästä.
Ei hätää, kotoa hakemaan auto.

No se, että siitä huolimatta että ostoskeskuksessa on iso lastenhoitohuone lastenvessoineen, pyllynpesupaikkoineen, imetyssohvineen ja leikkinurkkauksineen ja vaikuttaisi siltä, että näissä puitteissa hommat sujuu helposti, taaperolle voi tulla kakkahätä juuri samalla hetkellä kun vauva on päässyt tissille. Opin, että imettäminen ja pyllynpyyhkiminen onnistuu yhtäaikaa.

Onko ne ne samat hormonit, jotka saavat jokaisen äidin näkemään oman vauvansa täydellisen kauniina, jotka saa äidin aina uskomaan, että tällä kertaa mikään ei mene pieleen, että tällä kertaa olen ottanut huomioon kaiken? Vai olenko se vain minä, joka ei ikinä opi?
 

Juuri nyt on tunne, etten enää ikinä lähde näiden kanssa minnekään kotipihaa kauemmas. Vaan odottakaapas vaan ensiviikkoon. Enköhän taas ole keksinyt pettämättömän suunnitelman ja lähde laumani kanssa uimarannalle tai ongelle tai ihan vaan ohimennen rakentamaan mökille uutta laituria. Mikä voisi mennä pieleen?