Pysähtyminen

Niin siinä kävi, että ei vielä helpottanut, vaan väsähdin. Yhden päivän töissä mietin, alanko itkeä vai huutaa. Selvisin yhtenä kappaleena kotiin, mutta kotona räjähdin lapsille. Seuraavan aamuna menin työterveyteen. Sain viikon aikaa levätä.
Mies on ollut ihana. Antanut minun nukkua pitkään aamuisin ja muutenkin päästänyt minut helpolla. Viikossa saattaa tällä menolla tapahtua ihmeitä.

Olen ehtinyt taas mitettiä. Pysähtyminen on siitä hyvä asia, että tekemiset eivät tule ajatusten tielle. Olen tajunnut monta asiaa.

En ole vieläkään oikein kertaakaan itkenyt syöpää tai mitään muutakaan tänä vuonna tapahtunutta. Itku on silti kuitenkin aina kulman takana. Aina on vain väärä paikka tai aika ja nielen itkun takaisin piiloon.
Välttelen halauksia, hellyydenosoituksia ja muita tilanteita, joissa itkua olisi vaikea pidättää. Pelottaa, että sitä on sisällä niin paljon, että siitä ei tule loppua jos se kerran alkaa.

Olen edelleen automaattipilotilla. Teen mukisematta ja heti nekin kotityöt, joita inhoan. Ne, joita ennen olisin lykännyt ja toivonut, että mies hoitaa. Alku vuodesta opettelin tekemään kaiken, koska mitään ei voinut pyytää miestä tekemään eikä mitään uskaltanut jättää odottamaan parempaa hetkeä, sillä aina oli pelko, että edessä on vain huonompia hetkiä. Nyt en ole edelleenkään osannut helpottaa. Olen täristen eteenpäin pakonomaisesti puksuttava kotitalousrobotti. Ylikuumenemisriski on todellinen.

Olen hirvittävän väsynyt. Nyt un mies on jaksanut hoitaa lapset ja olen saanut nukkua, olen nukkunut heittämällä tänäänkin puoleenpäivään. Olen nukkunut muutamana yönä niin sikeästi, että minulla ei ole ollut mitään hajua siitä, että See on huutanut sängyssään ja mies on päätynyt lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Minä, joka olen tottunut heräämään siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuvan lapsen hengityksen tahti muuttuu, en kuule lapsen epätoivoista karjuntaa.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut kuitenkin myös ymmärtää, että tämä vuosi ja kaikki sen sisältämät typeryydet alkavat olla ohi. Toivon pirskahduksia puplahtaa sisältäni vähän väliä. Se kun tajua, kuinka hienosti Aalla menee päiväkodissa ja kuinka hyvin hän on jaksanut tämän syksyn. Kun illalla huomaan, etten olekaan päivän jäljiltä aivan pystyynkuollut zombi, vaan päivä on ollut murheeton ja kevyt. Se kun tajuan, miten mahtava ihminen Seestä on kuoriutumassa. Mies, joka jaksaa jumpata ja saa minut toivomaan, että flunssa jo hellittäisi ja pääsisin lenkille. Bee, jonka kanssa keskustellessa vain ihailee kuinka viisas lapsi minulla on, vaikka en ole vuoteen jaksanut sitä kunnolla kasvattaa.

Tiedän, ettei tämä ole vielä täysin ohi. Tiedän, että syöpä voi pahimmassa tapauksessa uusia nopeastikin. Silti olen jo uskaltanut ajatella, että meidän perhe selvisi tästäkin. Meidän ihana, ihmeellinen, rakkaudentäyteinen perhe on koossa ja edelleen onnellinen ja iloinen elämästä.

Sekavia ajatuksia

Sellainen hetki, jolloin kaikki tämä tuntuu vain liian isolta ja vaikealta. Ahdistaa, niin ettei pysty selvästi kertomaan miksi. Itkettää ilman selvää syytä.

Yritän järkeillä.

Olen väsynyt. See on kipeä ja siksi valvottanut öitä.
Koska Aa ja Bee olivat kipeinä eikä tarhapäiviä ollut, hommaa on ollut kotona aamusta iltaan. Monia asioita, virastohommia yms, on jäänyt siksi hoitamatta. Tekemättömät työt vaivaavat.
Koska sytostaatit, miehestä ei ole ollut apua.
Sain lapsilta flunssan. Olo on raskas.

See nukkuu terveenä ollessaan kohtuullisen hyvin. Saan yleensä nukkua enemmän.
Terveinä pojat ovat tarhassa monta päivää viikosta. Noina päivinä ehdin hoitaa hoitamattomat.
Flunssa ei kestä ikuisuutta.

Mutta sytostaatteja en saa listalta järkeiltyä. Vähitellen ne väsyttävät miestä vain enemmän.

Olen tottunut olemaan tiimi. Mitä vain eteen on tullut, olemme kohdanneet sen yhdessä.
Tiedän selviävän tästä kaikesta yksinkin. Tiedän, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka jäisin lasten kanssa yksin, kyllä minä pärjään.
Enemmän minua huolettaa suru ja ikävä. Jo nyt ikävöin miestä. 

Toivon, että pelkään turhaan. Ettei käykään niin, että mies nukkuu aina vain enemmän. Ettei hereillä ollessaan olekaan poissaoleva ja murheinen.

Miestä hermostuttaa kun murehdin tulevaa. Jos kaikki meneekin hyvin, olen murehtinut turhaan. Jos asiat meneekin niin kuin pelkään, joudun murehtimaan kaiken kaksi kertaa.

Sekavia ajatuksia. Eikä tällä kertaa edes kirjoittaminen saanut niitä oikenemaan.