Normaali arki

Auto saatiin kuntoon. Vielä tarvitaan uudet talvirenkaat.
Hammas puhkesi. Ilmeisesti viereinen hammas aloitti pintaan tunkemisen heti perään.
Nukuttiin pari yötä hyvin. Sitten taas valvontiin.

Näinhän se menee. Aina on jotain hieman ylimääräistä.

Olen seurannut vierestä ystävääni, joka vuodesta toiseen toteaa, ettei ole ehtinyt soitella, kun on ollut kaikenlaista. Ja että kunhan nämä saadaan tästä alta pois, niin sitten palataan normaaliin arkeen ja tilanne rauhoittuu. Olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta. Olen miettinyt uskaltaisinko joskus mainita, että heidän normaali arki on tuo kaikenlainen. Että ehkä ei kannata odottaa sitä rauhoittumista.

Välillä huomaan itse ajattelevani samalla tavalla. Että kunhan tästä viikosta selviän, niin ensi viikko on taas tavallisen rauhallinen. Kun kalenteria selaa taaksepäin, voi todeta että ne kiireiset poikkeusviikot ovat aivan yhtä yleisiä kuin ne tavalliset rauhalliset viikot.

Ärsyynnyn kun naistenlehdissä julkkikset selittävät ymmärtäneet että elämä on tässä ja nyt ja jokaisesta päivästä pitää osata nauttia.  Välillä päivät ovat stressaavia tai muuten vaan kamalia. Ei jokaisesta päivästä vaan voi nauttia. Silti toivoisin, etten jäisi odottamaan sitä normaalia. Enemminkin haluaisin oppia huomaamaan ne poikkeuksellisen rauhalliset ja mukavat päivät, joita väkisinkin välillä arjen keskelle siunaantuu. Ja jos oikein kirjaa pitäisi, olisiko niitä kuitenkin yhtälailla kuin niitä aivan kamalia päiviä?


*

Pojilla on tänään tarhassa halloween-naamiaiset. Hiukan ärsyttää tuo halloween. Miksi ei täällä voisi juhlia sitä omaa vastaavaa, kekriä? Kerrankin molemmilta tuli hyvissäajoin pukuehdotus. Haluaisivat olla robotteja.

Näpertelin pahvilaatikosta ja foliosta kypärät. Vanhasta rikkinäisestä lakanasta tein liivit, joihin ompelin kiinni toiselle kankaalle kangastusseilla piirtelemäni mittarit, nappulat ja kyltit. Olin enemmän kuin tyytyväinen robottitehtaani tuotoksiin.

Kun tuli sovittamisen aika, Aa totesi haluavansa sittenkin spaidermään-puvun. *huoh*

Kaapista onneksi löytyi jo valmiina asu hämähäkkimiehelle. Tänään tarhaan pakattiin mukaan molemmat, jos vaikka tuuliviiri kuitenkin vielä heilahtaa. Ihan jännittää kuulla laittoi lopulta päälleen mitään.

Ehkä jo kohta

Voihan stressi! Eikä mikä tahansa stressi vaan ärsyttävä en-tahtoisi-tätä-elämääni-lainkaan autostressi. Moottorivika pisti elämäni mullin mallin vaikka olen ajatellut, ettei auto edes ole meille välttämättömyys. Eikä se kyllä olekaan. Suuri helpotus juuri nyt, kun vielä ei ole Seelle mitään istuinta pyörään, mutta ei välttämättömyys. Silti auton hajoaminen on aiheuttanut elämääni kohtuutonta vaivaa.

Kahden viikon aikana olen käynyt kolmella eri autokorjaamolla yhteensä kuusi kertaa. Se on liikaa korjaamoja ja ramppaamista.

Kaksi päivää olen viettänyt lasten kanssa odottaen minähetkenä hyvänsä autokorjaamolta soittoa että auto pitäisi mennä hakemaan. Soittoa ei tullut.
Tänään olemme valmiudessa kolmatta kertaa.

Voi kuinka toivoisin, että kukkarossa olevassa tarkastamattomassa lottokupongissa olisikin yllätys. Voisin soittaa autokorjaamolle ja kertoa soittavani ihan kohta takaisin. Sitten kolmen päivän päästä soittaisin sanoakseni, että pitäkää tunkkinne ja se rotisko.

*

Bee kysyi yllättäen, tuleeko hänestä isona nainen. Tarhakaveri, poika, oli kertonut että aikoo isona olla nainen.
Hetken mietin, miten ennen kaikki oli paremmin eikä äitinä olisi tarvinnut miettiä miten neljävuotiaalle kerrotaan trans-sukupuolisuudesta.

*

See tekee hammasta. On tehnyt sitä nyt kuusi päivää ja yötä. Tässä ajassa, jossa Raamatun mukaan oli luotu taivas, maa, valo, fauna ja floora, See on saanut aikaan hiukan verestävän nysän ikeneen.

Tämän jälkeen enää yhdeksän iisakin kirkkoa jäljellä.

*

Olen viettänyt kaksi yötä valvoen. En edes Seen suussa olevan rakennustyömaan takia, vaan ihan muuten vaan. Uni ei löydy.

Mutta ehkä jo tänään soittavat autokorjaamolta. Ehkä jo huomenna aamulla Seen suussa hohtaa valkoista. Ja ehkä jo ensi yönä nukkumatti taas ehtii luokseni ajallaan.

Eineksistä

Viikonloppu sujui ällistyttävän hyvin. Lauantaina oltiin pitkään kylässä, lapset leikkivät, juoksivat metsässä, leivottiin pullaa. Sunnuntaina pakkasin eväät ja lapset heti aamusta. Koko päivä meni ulkona kauniissa syyssäässä.

Luulen, että onnistumisen avain oli odotusten ja tavoitteiden nollaaminen. Ja einekset.

Ehkä yleisemminkin pitäisi höllätä? Vaikka en mielestäni niin kamalasti tavoitteita ja vaatimuksia asetakaan arkeemme, teenkö niin kuitenkin alitajuisesti?



Viime viikolla murehdin miehelle ettei minusta ole näille äidiksi. Ettei minulla riitä vaadittavaa määrää lempeyttä eikä pinnaa.
En yrittänyt kalastaa sääliä koska annoin poikien ylittää ruutuajan tai korotin hieman ääntäni. Kerroin tunteesta miehelle, koska todella tunsin olevani lapsilleni riittämätön. Tunne ei ollut juuri leimahtanut, vaan hiipinyt sisälle pikku hiljaa. Eikä se kadonnut miehen lohduttavien sanojen jälkeen.

Tänään ystäväni lähetti minulle linkin.
"Kokemus huonosta äitiydestä on syvä, musta ja voimat imevä. Sellaisena hetkenä ankara sisäinen ääni vakuuttaa, ettei minusta olisi koskaan pitänyt tulla äitiä, etten riitä, etten onnistu, etten pysty."

Tuo. Tuo on se tunne, jota olen viime viikkoina kantanut. Onhan tuo tunne aiemminkin ollut, mutta nyt se on erilainen. Tällä kertaa se on sisälläni lakonisen tyynesti. Ei epätoivoisia itkukohtauksia, vaan ainoastaan arkinen toteamus, etten riitä. 
Hyvä siksi, koska se ei ole vaikuttanut toimintakykyyn. Olen noussut sängystä, tehnyt aamupalan, vienyt lapset ulos, käynyt kaupassa. En ole jäänyt vessaan yksin salaa itkemään. 
Huono siksi, että näin tunne on todellisempi. Aivan kuin se jotenkin olisi nyt ääneen sanottu ja siksi totta. 

Viikonloppu sai päähäni epäilyksen pilkahduksen. Tässäkö se ratkaisu on? Jos sittenkin saattaisin jaksaa kasvattaa lapsiani? En vain pitää hengissä, vaan todella kasvattaa? Antaa lämpöä ja ymmärrystä kun sitä tarvitaan. Jaksaisin silittää ja selittää. Ymmärtää ja venyä. Olkoonkin että se tarkoittaisi eineksiä ja silittämättömiä vaatteita. 



Viime yönä näin aivan kamalaa painajaista. Se sekoittui oikeaan kipuun ja tuntui siksi kovin todelliselta. Kipu aiheutui Seestä, joka vaati saada olla tissillä koko yön. Selkä sattui huonossa asennossa ja pikku kynnet nipistelivät rintaani koko ajan. Heräsin painajaisesta Seen itkuun. Enää ei kelvannut edes tissi, kaikki oli huonosti. Kymmenen minuuttia Seen nukahtamisen jälkeen soi herätyskello ja pojat pomppasivat pystyyn. 

Jotain ehkä viikonlopusta oppineena, pyysin miestä avaamaan television. Arkena ei meillä aamulla telkkaria yleensä katsota, mutta tänään se tuntui kohtuulliselta armolta itseä kohtaan.

Yksilöitä

Lapset ovat yksilöitä. Kaksosetkin. Se on välillä hankalaa. Paljon yksinkertaisempaa olisi, jos voisi luoda yhden kaava ja sitä toteuttaa jokaisen kohdalla. Harmittavaisesti se ei vaan menee niin. Mikä yhdelle on hyväksi, on toisen kauhistus.

Tällä viikolla kokeiltiin pojille erillisiä tarhapäiviä. Ajatuksena taustalla oli toisaalta saada omaa aikaa äidin (ja Seen) kanssa ja toisaalta kokeilla siipiään ihan omillaan tarhassa.

Kerroin etukäteen miten viikko etenisi. Been naama kääntyi vakavaksi. "Kenen kanssa mä sit leikin?" Selitin, että tarhassa on ne kaikki muut kaverit kyllä, että pääset niiden kanssa leikkimään. "Eiku kotona!"

Kun Been tarhapäivänä tulimme, mielestäni aivan kamalan myöhään, poikaa tarhasta hakemaan, kääntyi naama taas vakavaksi. "Miks te jo tulitte?"

Aata huoletti mennä tarhaan yksin. Ei poika asiasta mitään sanonut, mutta sen näki sanomattakin.
Urheasti ukkeli aamulla tarhaan lähti. Hienosti oli päivä sujunut. Silti huojennuksen saattoi aistia kun seuraavana päivänä sai jäädä kysiisrän äidin kainaloon.

Siinä missä Bee oli kotipäivänä pitkästynyt ja tylsissään, Aa oli riemuissaan. Ei kaivannut edes leikkiä. Syliä, juttelua, hiukan kirjoja. Vasta iltapäivällä iski veljeä ikävä.

Kokemuksen perusteella vaikuttaisi hyvältä idealta viedä aina välillä vain Bee tarhaan. Bee kaipaa virikkeitä ja kavereita, Aa kaipaa äitiä.
Aata taas en tahtoisi viedä yksin tarhaan. Vaikka siinä turvallisesti voisikin opetella yksin selviytymistä, on se toisaalta Aalle selvästi stressaavaa. Ihan varmasti ehtii opetella omillaan oloa joskus myöhemminkin. Vastasyntyneenä se opetteli sitä neljä kuukautta keskolassa.

*

Mies on viikonlopun reissussa. Olen yrittänyt suunnitella tavoitteettoman viikonlopun. Kaappi on kyllästetty eineksillä, huomiselle sovittu leikkitreffit. Koti on suht siisti ja pyykkikopat lähes tyhjät. Olen henkisesti valmistautunut olemaan syyllistymättä yli tunnin päivittäisestä ruutuajasta.

Mikä voisi mennä pieleen?

Poikkeusyksilö

Sain viikonloppuna kuulla olevani poikkeuksellinen.

Vietän lapsieni kanssa ulkona enemmän aikaa kuin muut. Toisaalta, olen poikkeuksellisen epäaktiivisesti lasteni kanssa ulkona.
(Tämä ei perustunut sen suurempiin faktoihin kuin keskustelukumppanini mutuun.)

Jäin miettimään miltä arkemme näyttää ulkopuolelle?

Se, että ulkoilemme mahdollisimman paljon ja kelillä kuin kelillä, saattaa näyttää hienolta. Näytämme aktiivisilta ulkoilmaihmisiltä. Hyvä äiti, joka tarjoaa lapsilleen mahdollisuuden liikuntaan ja raittiiseen ilmaan.

Todelliset syyt ulkoiluun ei vain ole näin ylevät. Raahaan lapset ulos, koska en kestä niitä sisällä. Ulkonakin ne huutaa ja tappelee, mutta paljon vähemmän. Ja ulkona huuto ei satu korviin. Sisällä lapset saavat aikaan aina kamalan sotkun leikeillään. Ulkona siitäkään ei ole huolta. Ulkona ei tarvitse murehtia, että ne rikkoo jotain. Ulkolelut on aina tehty kestävämmäksi kuin muut lelut eikä ulkoleluissa ikinä ole paristoja tai riivaavia tuut-tuut-ääniä. Ulkona lapset voi juosta, hyppiä ja kiipeillä eikä ne loukkaa juuri ikinä. Kotona on aina joku pöydänkulma väärässä paikassa.
Ulkona See nukkuu paremmat päikkärit kuin sisällä.

Sitten se kääntöpuoli. Ulkona näytän monesti ohikulkijoista varmasti tympeältä ja välinpitämättömältä. Kelvoton äiti, joka näprää kännykkäänsä tai uppoutuu muihin puuhiin, eikä edes huomaa kun lapsi kiipeää puuhun.

Ulkona minä voin tehdä omia juttujani.
Kesällä leikkasin vanhoista vaatteista kuteita (ei tarvinnut hommasta syntyvää nöyhtää ees imuroida), virkkasin tuolinpäälisiä, kudoin sukkia.
Blogia päivitän yleensä ulkona, nytkin.
Neuvolaan tai kaiken maailman virastoihin soitan aina ulkoa. Taloyhtiön hallituksen asioita varten tuon ulos tablettitietokoneen.
Sisällä jos yritän tehdä näitä asioita, on jollain juuri sillä hetkellä maailman tärkeintä asiaa. Tai kakkahätä. Lankarullat käydään purkamassa tai vähintäänkin vähän vetäisemässä langasta niin että muutama silmukka tippuu puikolta.
Nyt alkaa olla ulkona liian kylmä käsitöille. Kylminä päivinä ulkona voi lukea kirjaa.
Sateisten päivien varalle, ja hetkien jolloin Seetä pitää hytkyttää rattaissa, kännykkään on ladattuna äänikirja.

Kerroin tämän kaiken keskustelukumppanilleni.
Muut ei kuulema tee näin. Yleisesti lasten kanssa leikitään ulkona. Tai niiden perässä kuljetaan ettei ne loukkaa tai tee jotain vaarallista. Siksi se on aika raskasta olla lasten kanssa ulkona ja paljon helpompaa sisällä.

En tiedä olenko poikkeuksellisuudessani hyvä vai huono?

Maratooni

Välillä sitä toivoisi, että tuttu olis tutti, äiti olis äiti, muovailuvaha ois muovailuvaha ja vauvan kynsisakset löytyisi.

See on, niin kuin olen monet kerrat todennut, helppo. Menee ohessa, sopeutuu vaihtuviin rytmeihin ja tilanteisiin. On vähään tyytyväinen ja vähäitkuinen. Tällä kertaa vauva-arki ei juuri rajaa harrastuksiani tai muitakaan menoja, kunhan olen valmis ottamaan Seen mukaan. Sidekick oikein viimeisen päälle.

Silti tämä välillä väsyttää. 

On oltava toisen tavoitettavissa koko ajan. On jaksettava suunnitella kaikki tekeminen varautuen keskeytyksiin. Oma keho onkin ensisijaisesti jonkun toisen käytössä. 

Ajattelen lähtökohtaisesti tutin olevan tissin korvike. Jos vauva tarvitsee tissin suuhunsa nukahtaakseen, ei äiti ole tutti. Äiti on turva. Äiti on vauvan elämän edellytys. Tissi on vauvan elämän edellytys. On vauvalta ihan järkevää kaivata tissiä. 

Omat periaatteet ja ideologiat ovat kuitenkin alisteisia arjelle. 

On öitä, jolloin tissillä roikkuva vauva on aivan sietämätön. Välillä tahtoisi nukkua ihan yksin, päättää itse missä asennossa nukkuu. Keskeyttämään yöuni, sekin houkuttelisi. 

Ymmärrys siitä, että tissin murjominen ja painelu kuuluu vauvan hommiin ja tekee hyvää maidontuotannolle, se helpottaa pikku kynsien sietämistä. Ymmärrys ei kuitenkaan poista kipua. 

Äitiys on kestävyyslaji. Maratooni. Vaatii hyvän fysiikan lisäksi henkistä kanttia ja kivun sietoa. Silloinkin kun maasto on helppo. 

Kasvatusshoppailua?

Sain neuvolasta puhelinnumeron kasvatus- ja perheneuvolaan. Kerroin, ettemmme oikein tiedä osaammeko toimia oikein kun lapsi toistuvasti raivostuu mitä pienimmistäkin asioista. Tuosta numerosta pitäisi tavoittaa ammattilainen, jolta kysyä neuvoa.

Soitin. Ensin ammattilainen toisessa päässä voivotteli. "Voi, on se varmasti hankalaa. Voih, mitä mä nyt osaisin sulle sanoa?". Lopulta sain neuvoksi rangaista lasta järjestelmällisemmin ja paremmin. "Lapsen on opittava, että lyöminen ja pureminen on väärin."
Yritin piipertää, että ei kyse ole siitä etteikö lapsi ymmärtäisi mikä on oikein ja mikä väärin. Lapselta vain puuttuu keinot hallita tunteitaan kun turhautuu. Auttaako siihen rankaiseminen?

Puhelun jälkeen olo oli hölmistynyt.
Olin soittanut, koska omat neuvot olivat loppuneet. Kun tuntui, että rankaisemme aina vaan ja olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa kaikki on vihaisia toisilleen monta kertaa päivässä. Iloinen ja onnellinen perheemme on yhden jäsenen raivokohtausten takia kireä ja raivoava ihmisjoukko. 

Vaikka järkeni sanoi, ettei puhelimessa annetussa neuvossa ollut päätä eikä häntää, tunne sanoi muuta. Olenko sittenkin väärässä? Olenko lepsu kiintymysvanhemmuusvapaakasvatushöpsöttelijäsuvakki ja jostain syystä siksi automaattisesti väärässä?

Puhelimestani löytyy tutun lastenpsykiatrin numero.
"Kuka tälläsiä ohjeita sulle on jakanut? Kuka sulle sieltä vastas?"

Nyt sain ohjeeksi jotain aivan päinvastaista. Kehotuksen miettiä raivokohtausten syytä. Ohjeita, miten puuttua noihin syihin. Kiellon rangaista lasta muuten kuin antamalla hetken ylitsevuotavaa empatiaa satutettua osapuolta kohtaan.

Onhan se vähän kyseenalaista soitella ympäriinsä niin kauan, että saa sellaisen vastauksen mikä itselle kelpaa. Kasvatusshoppailua?

Kotimatkat

Tämä viikko on mennyt kivuliaasti.
Alkuviikko sellaisen hyvän kivun kanssa. Liikunnan aiheuttaman. Innostuin maanantaina jumppaan See kantoliinassa. Kyseessä oli reisi-vatsa-peppu-jumppa. Kun sen tekee 7,5kg punnuksen kanssa, tietää tehneensä. Jos sitten vielä seuraavana päivänä ei riittävästi muka tunnu, voi lenkkeillä 7,5kg punnuksen kanssa.
Tuolista ylösnouseminen oli hetkellisesti haastavaa.

Eilen kävin viisaudenhampaanpoistossa. Itse toimitus oli puudutuksen ansiosta kivuton ja helppo. Iltaan mennessä puudutus oli hälvennyt ja kipu kova.

Leikkauksen takia en saa ponnistella. Syke ei saa nousta. Eilisen illan aikana totesin ihan vaan meidän perheen perus askarreiden olevan hieman liikaa. Niinpä en eilen enkä tänään pääse hakemaan poikia tarhasta kävellen kuten normaalisti.

Tajusin olevani pahoillani. En ollut asiaa aiemmin ajatellut, mutta nyt huomasin nauttivani noista kävelystä.
Mennessä saan kävellä yksin. See on liinalla selässä, mutta nukahtaa aina heti.
Kotimatkalla työnnän poikia polkupyörän peräkärryllä. Juttelemme kaikesta mikä nyt kenenkin mieltä askarruttaa. Tai lauletaan. Matkanvarrella olevan putkiremontin edistymistä pitää aina hetkeksi pysähtyä ihmettelemään.

Reittimme kulkee rauhallisen omakotitaloalueen läpi. Autoja siellä ei juuri kulje. Alueella on läpiajokielto. Ne autot, jotka siellä liikkuvat, ajavat rauhallisesti. Lapsia kulkee kadulla paljon, kouluun ja tarhaan.
Välillä pojat tahtovat nousta kärrystä ja tasapainotella rotvallin reunaa tai kerätä maahan tippuneen kepin tai lehden. Se sopii.
Vielä kertaakaan kotiin ei ole ollut kiire.

Aan ja Been kanssa elämä on yleensä hektistä. Yleensä vanhempien pitää olla jatkuvasti virkeinä ja skarppeina, sillä mitä vain voi tapahtua milloin vain ja kaikki tapahtuu hetkessä.
Olen monesti ihmetellyt onko elämässämme mitään, mitä todella jäisin kaipaamaan näistä vuosista?
Määrättömien halusten ja suukkojen sekä syliin nukahtavan lapsen lisäksi listalla on nyt nuo kotimatkat.