Lyhyitä viikonlopun jäljiltä

Lukitsin taas itseni ulos kotoa. Tällä kertaa mukana vain See. Onneksi sillä on aina eväät mukana ja tarjoiluvalmiina. Nälkä nimittäin iski sillä hetkellä kun ovi napsahti kiinni. Siinä sitä sitten istuttiin rappusilla, tiesi suussa, odottamassa avainta.

*

Viikonloppu oltiin mökillä. Lauantaina tehtiin sieniretki. Oli mukavaa. Löydettiin suppilovahveroita. Ne oli makoisia.

Aa oli kovin mietteliäällä päällä.
Illalla istuttiin nuotiolla. Mies ja Aa keskusteli kuolemasta.
Minä juttelin Aan kanssa imetyksestä. Aa harmitteli, että on jo niin iso, ettei voi enää syödä tissistä maitoa.

Mökki on hyvä.
Metsä on hyvä.
Nuotio on hyvä.

*

Pojat kävivät isovanhempien kanssa teatterissa katsomassa Tatu ja Patu pihalla. Se oli ollut hauska.
En oikeastaan tiedä mitä siinä tapahtui. Saavat kerrottua "ne kiipesi puuhun sillai.." ja sen jälkeen alkaa niin kova hörönauru, ettei lopusta saa selvää.

Vauva tulee!

Söin aamulla puuroa kaikessa rauhassa keittiössä, kun olohuoneesta alkoi kuulua huuto.

"Äääääää! Äiti! Äiti! Apuaaa! Vauva tulee!"

See oppi ryömimään.
Vauhti oli heti kuin ohjuksella.

See on oppinut nyt viikon aikana ison liudan uusia taitoja. Lisäksi suuhun tungetaan vähän väliä uusia makuja.
Illat on olleet aika levottomia. See nukahtaa taas huutamalla.

Hetkellisesti epäilin, että demonit ovat vallaanneet suloisen tyttöni. Yöt roikkuu tissillä herkeämättä. Epätoivoon vaipuminen oli lähellä.

Sitten muistin faktaa: 6kk kohdalla vauvalla on usein tiheänimun kausi.

Helpotti. Kyseessä on vaihe ja tämä menee ohi.

Tieto on hyvä asia. Paljon parempi kuin luulo ja omat demonipäätelmät.

*

Lukitsin itseni tänään ulos kolmen lapsen kanssa.
Avainta lähdettiin hakemaan mieheltä töistä kahden kilometrin päästä. Onneksi See oli kantoliinassa, rattaat kun olivat lukkojen takana.

Mies polkikin vastaan, joten kävelyä ei tullutkaan aivan niin paljon. Tuossa ajassa ehdin kuitenkin jo huomaamaan, miten helpoksi liikkuminen jalan on poikien kanssa tullut.

Kun jalassa ei ole rakkoa, mieli ja keho on vielä aamuisen virkeä ja kannettavaa ei vauvan lisäksi ole, niin kävely oli mukavaa. Vauhti ei päätä huumaa, mutta me etenemme.

Tuli mieleen, että näiden kanssa voisi jo ehkä lähteä pienelle vaellukselle.

Koko kesän olemme tuskailleet poikien unien vähyyttä. Illalla riekutaan, päikkäreille ei taivuta ja aamulla herätään vaikka ja kuinka aikaisin. Krooninen väsymys tekee ukoista narisevia käkkäränkkiä.
Olen päättänyt uskoa tämänkin olevan vain vaihe.

Sunnuntaina vietimme koko päivän liikkuen. Ensin ulkoleikkejä, juoksemista, kiipeilyä, pomppimista. Ruokatauon jälkeen jatkettiin samaa sisällä liikuntasalissa. Päivän kokonaisliikunta-aika: 7h. 

Illalla pojat nukahtivat melko helposti ja aamulla nukkuivat pitkään.

En tiedä mitä ajatella.
Lopulta löytyi se määrä liikuntaa mikä saa lapseni nukkaan hyvin. *Jes*
Se määrä on työpäivän verran. *Huoh*

Vaellus vaikuttaa edelleen hyvältä idealta. *Jes*

Miten näiden käy kun joutuvat kouluun? *Huoh*

Tasapuolisuuden hengessä

Pojilla piti tänään olla tarhapäivä. Eilen soittivat tarhasta ja kertoivat lakkoilevansa. Niinpä meillä olikin kotipäivä.

Tasapuolisuuden vuoksi, olen ollut tänään laiska äiti ja antanut lasten katsoa telkkaria. Olisihan se epäreilua niitä muita lapsia kohtaan, jotka joutuvat tyytymään tänään tarhassa kasvatuksen sijaan säilyttämiseen,  että meidän lapset saisivat laadukkaita virikkeitä. Olisivat epäreilussa etulyöntiasemassa ikäluokkaansa nähden.

Ehkä kohta täytyy kuitenkin mennä ulos. Lakkokin on jo ohi.

*

See on ottanut ties minkälaisia loikkia. Ikävä kyllä, ei sitä Suomen kaipaamaan tuottavuusloikkaa. Oppi istumaan ilman tukea. Osallistui ensimmäistä kertaa koko perheen ruokailuun syöttötuolissa. Konttasi muutaman askeleen eteenpäin. *huoh*

Täysimetys otti ja loppui. 5 päivää jäi vajaaksi puolen vuoden täysimetys. Tai no, olihan siellä jo aiemmin se yksi mustikka ja kurkkukepakon jäystäminen. Kun se nyt kerran oppi istumaan, niin päästin syöttötuoliin. Ja kun se pääsi syöttötuoliin, se yritti saada kaiken pöydältä suuhunsa. Yleisen ruokarauhan nimissä annoin Seelle kurkkukeppejä. Kaikilla oli mukavaa. Päätin, että oli niin mukavaa, että tästä eteenpäin See osallistuu päivälliselle.

Tänään maistelulistalle lisätään vissy. Seen suuhun on ilmestynyt sammas.

Isoja asioita, pieniä ihmisiä

Maailman tila huolettaa. Isosti ja pienesti. Tuntuu, että jotain isoa ja mullistavaa on tapahtumassa. Se jännittää. Miten kaikki sitten toimii? Toisaalta jotain isoa ja mullistavaa pitäisi tapahtua, sillä menneen tavoittelu tuntuu pelottavan toimimattomalta idealta.

Kaiken tämän keskellä odotan kuumeisesti päivän lehteä, uutisia, Pressiklubia ja Politiikkaradiota. Saan tästä varmasti samankaltaista jännitystä kuin osa ihmisistä jääkiekon MM-turnauksesta.

Haastetta uutisten seuraamiseen tuo innokkaat ja kaikesta kiinnostuneet 4-vuotiaat. Radio on suljettava uutisten ajaksi. Puoli yhdeksän uutisia televisiosta katsoessa, on kaukosäädin pidettävä lähettyvillä vaeltavan lapsosen varalta. Aloin varomaan sanomalehden lukemista julkisesti Helsingin Sanomien julkaistua kuvan hukkukeesta pakolaislapsesta.

Olisin ehkä vähemmän varovainen, jos lapseni eivät olisi niin herkkiksiä. Villeiksi pojiksi, näillä on yllättävän herkät sielut.

Taannoin Bee sain nukkumaan mennessä valtavan itkukohtauksen. Sellaisen, jonka seasta on mahdotonta kertoa miksi itkee. Pitkän rauhoittelun jälkeen selvisi, että syy oli iltasatu. 

Olimme lukeneet Heinähattu, Vilttitossu ja vauva. Luku oli loppunut siihen, että Vilttitossu ja vauva jäivät kahden ulos keskellä yötä.

Oli luettava seuraava luku. 

Olemme kesän aikana käsitelleet paljon kuolemaan. Sitä mitä se on ja miten ja miksi kuollaan. Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen auttoi. "Kun kuolee, pistää silmät kiinni ja sydän lakkaa lyömistä", linjasi Aa eräänä päivänä. Perään tosin kysyi "Onko isomummo kuollut?". Isomummo on 93-vuotias, mutta hengissä. 

En ole vielä valmis keskustelemaan siitä, että joskus lapsiakin kuolee. Olen tähän mennessä kertonut ympäripyöreästi, että jotkut elävät kauemmin ja jotkut lyhyemmän aikaa. Kuolee, kun on elänyt oman aikansa.

En ole valmis keskustelemaan sodasta. Tai siitä, miksi joidenkin on paettava kotoaan. Tai miksi jotkut eivät halua auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. 

Hallitukseen liittyvät uutiset tuntuvat turvallisemmilta. Niistä välillä intoutui keskustelemaan aikuisten kesken lasten kuullen. Jälkikäteen sekin huolettaa. Miltä nämä asiat kuulostavat 4-vuotiaan korvin? 

*

Lapset kuuntelevat Ipanapaa ja minua mietityttää kasvuhormoonit. 

Kotimatka

Kävin tänään hakemassa pojat tarhasta. See kantoliinassa selässä niin kuin aina. Mies vie pojat aamulla työmatkallaan polkupyörän peräkärryllä. Minä työnnän kärryn kotiin.
Tänään vaan mies olikin vienyt pojat autolla. Kyllä minä sen tiesin, en vain muistanut. En ollut ottanut Seelle rattaita tai itselleni bussikorttia. Pitäisi siis kävellä kotiin. Matkaa on kaksi kilometriä.

Eihän se paljon ole. Pojat kyllä jaksaa sen kävellä. Tänään vaan olivat jo olleet retkellä ja kävelleet aika moisen matkan sen takia. Lisäksi perjantaina pitää tietenkin ottaa kotiin varavaatteet ja muut. Omassa kengässä tunsin rakon alun, mutta ei se niin pahalta tuntunut.
Kiristin kantoliinaan, keräsin kamppeet ja lähdin kahden taaperon kanssa taapertamaan.

Korttelin verran kuljettuamme kaikki kolme lasta itki. Yksi, koska ei saanut ylittää tietä omanpäin. Toinen, koska väsyttää. Selässä olevan itkun syytä en tiennyt.
Kahden ensimmäisen itkut saatiin lakkaamaan keskustelemalla. Selässä olevan itku vain yltyi.

Puolessa välissä matkaa oli pysähdyttävä, Seen itku kun tuntui vain yltyvän. Laskin tavarat käsistäni ja kurottelin niillä Seetä selästä. Johan selvisi itkun syy: kiristäessäni sidontaa, olin onnistunut sujauttamaan peppupussin paikoiltaan. Lapsiparka kyyhötti selässä kertakaikkiaan epäergonomisesti ja varmasti epämukavasti.

Sidoin Seen uudestaan, nyt etupuolelle. En ole paljoakaan käyttänyt etusidontoja kudotun liinan kanssa. Lähinnä tuplaristiä, joka tehdään ennen kuin vauva laitetaan liinaan. En voinut lasta maahan laskea, sillä seisoimme autotien laidalla. Niinpä yritin kovin muistella, miten se vauva eteen saatiinkaan. Ei se paras sidonta ollut, mutta kelpasi.

Matka jatkui. Hetken matkan päässä oli autotiessä kuoppa putkityöt takia. Sitä piti pysähtyä ihmettelemään, aivan niin kuin kaikkina muinakin päivinä. Eilisestä työ oli selvästi edennyt: kuoppaan oli ilmestynyt kaksi lapiota.

Käveltiin hiukan eteenpäin. Aalle tuli jano. Pysähdyttiin kaivamaan repusta retkieväistä juomapulloja.

Loppumatka taittui pysähdyksittä. Minun oli pakko klenkata, rakko oli hiertynyt kivuliaaksi.

Kolmen lapsen, tavarakasan ja rakon kanssa kilometrivauhtini on 2km/h.

*

Vammaistukihakemus on taas tehty. Vaikka siinä onkin jo oppinut aika taitavaksi, on se silti edelleen yhtä tuskaisaa hommaa.
Nyt jäädään jännittämään mitä Kelan lottokone tällä kertaa meille arpoo päätökseksi.

Väsymyksestä

Oikeastaan koko kesän, ehkä vähän loppu keväästäkin, pojat ovat nukkuneet liian vähän. Jotta jaksaisivat läpi päivän ilman väsykiukutteluja, tarvitsevat noin puolet vuorokaudesta unta. Yhdet liian lyhyet yöunet eivät venettä kaada, mutta näin monen kuukauden univajeen kanssa alkaa elo olla sietämätöntä.

Bee on täynnä naarmuja. Aa ei kestä kun asiat ei mene niin kuin hän tahtoisi. Väsyneenä Aa käyttää tilanteissa ratkaisukeinona kynsiä ja hampaita. Bee taas itkee pienimmästäkin vastoinkäymisestä.

Kesälomalla lyhensivät unia riehumalla päikkäreiden ajan ja kukkumalla iltamyöhään. Nyt, arjen alettua, ajattelin että tilannehan ratkeaa itsestään kun aamuja on pakko aikaistaa. Olin väärässä. Aamut aikaistuivat jostain syystä enemmän kuin oli tarkoitus. Nyt pojat heräävät kuudelta. Käsittämätöntä! Eivät edes vauvoina heränneet näin aikaisin. 

Eilen retuutin väsyneitä, löntystäviä taaperoita pitkin metsiä ja leikkipuistoja. Tehtiin kaikkea mikä yleensä on poikien mielestä parasta. Käyttäyivät kuin pahaisetkin teinit. Narinaa, valitusta, lojumista, velttoilua. Nukahtivat illalla kyllä helposti, mutta silti heräsivät taas tänään kuudelta.

Ja jos heräisivätkin virkeinä ja levänneinä, mutta ei. Ovat heti herättyään haukottelevia ja väsymyksestä joko lojuvia tai ylikierroksilla.

Tänään illalla pojilla on jumppa. 12 tuntia heräämisen jälkeen. Pelottaa, miten siinä käy.

*

Minä en jaksa nousta sohvalta seisomaan See sylissä.

Kävin eilen jumpassa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.
Päätin tehdä kaiken täysillä. Teinkin. Jos ohjaaja ehdotti, että jossain kohtaa voi tehdä halutessaan hypyn, minähän hyppäsin.
Kotiin päästyäni jalat olivat kuin hyytelöä. Silti päätin lähteä vielä lasten kanssa metsään kävelylle. Seen otin kantoliinaan.
Illalla jo ymmärsin, että tästä päivästä on tulossa vaikea.

Mieli on kyllä eilisten liikkumisten jäljiltä virkeä. Jalat vaan ovat totaalisen uupuneet.

*

Mietin ääneen miehelle eräänä iltana, että tämä hetki on todennäköisesti meille vanhempina fyysisesti raskain mitä tuleman pitää. Että tästä eteenpäin aina helpottaa. Pojat oppivat koko ajan itsenäisemmiksi ja vauvakin hitaasti perässä.
Saan iloa ja toivoa ajatuksesta, että tästä eteenpäin meillä tulee aina olemaan hieman enemmän aikaa omiin juttuihin kuin aiemmin.

Mietin, että jos nyt en ole tämän väsyneempi, niin lähtökohtaisesti ei tarvitse pelätä, että niin kävisikään. Tietenkin tulee jaksoja, jolloin väsähtää: talven sairasteluputket, työstressi, muut elämän mukana tulevat harmit.
Mutta sellaista pienten ihmistenalkujen vanhempien elämän perusrasitusta ei ole tulossa tätä enempää. Enää ei tarvitse pelätä, että kenellekään puhkeaisi koliikki.

Totesin miehelle, että jos nyt jaksan käyttää hammaslankaa ja pestä hampaat kunnolla, joka ilta, niin jaksan varmasti tästä eteenpäinkin.

Mies naurahti. Ei ole onnellisuuden rima kovin korkealla, jos se riittää, että jaksaa pestä hampaat.

*

Ps. Uusi hammastahnani maistuu piparitaikinalta. Se on outoa. Tuoteselosteen mukaan makuna on raikas minttu.

Tarha

Pojat palasivat tällä viikolla tarhaan. Hoitopäiviä on 11 kuukaudessa. Meidän kaikkien kannalta osa-aikahoito on hyvä ratkaisu. Bee on kesäkuusta asti kysynyt lähes päivittäin, joko pääsisi. Aa ei aivan yhtä innoissaan ollut etukäteen, mutta kun ensimmäinen tarhapäivä vihdoin koitti, lähti poika innosta puhkuen kavereita moikkaamaan.

Minä, olkoonkin että sieltä kesäkuusta asti olen tarhan alkua Been kanssa odottanut, en ollut aivan yhtä riemuissaan. Intoni sammutti hoitajan kanssa viime viikolla käyty puhelu.

Viimeevuotisesta henkilökunnasta ryhmässä on jäljellä yksi. Henkilökuntaa on vähennetty. Viime vuonna ryhmässä toimi erityislastentarhaopettaja,  lastentarhanopettaja ja kaksi lastenhoitajaa. Nyt jäljellä oli lastentarhanopettaja, yksi lastenhoitaja ja avustaja. 

Lapsiakin oli siirretty ryhmissä sinne ja tänne. 

Puhelun jälkeen olin raivoissani. Pojat on sijoitettu tuohon tarhaan, jotta heidän mahdollisten erityistarpeet voidaan ottaa huomioon. Pysyvyys on päiväkotiuran alussa nostettu esiin merkittävänä tekijänä. Pysyvyys on taattava näille lapsille, joiden perusturvallisuutta on vauvana horjutettu aivan liikaa. 

Ensimmäinen tarhavuosi oli ihana. Ihana ryhmä, ihanat hoitajat. Pojat olivat innokkaimmat tarhalaiset, joita on tavattu.

Ensimmäisen vuoden jälkeen, lastentarhanopettajan ja kelton suosituksesta, pojat siirrettiin pienryhmään. Ryhmässä olisi enemmän aikuisia, vähemmän lapsia ja osan lapsista ollessa erityistarpeisia, ryhmä pyritään pitämään muuttumattomana, koko lapsen päiväkotiuran. 

Heti syksyn alussa yksi hoitajista jäi pitkälle sairaslomalle. Sijaista ei ollut lupa palkata. Liian vähällä henkilökunnalla ja hyvin haastavan ryhmän kanssa homma ei oikein toiminut. Parissa kuukaudessa raja tuli vastaan ja teimme kirjallisen valituksen. Tein selväksi, jos tilanne ei nopeasti parane, otan lapseni pois tarhassa. Liian usein hain lapseni tarhassa vertavuotavina tai kengänjälki kasvoissa. Aan silmälasit oli korjautettu ties kuinka monta kertaa. 

Tilanne parani, sairaslomalaisen tilalle tuli uusi työntekijä. 

Keväällä toinen lastenhoitaja jäi pitkälle sairaslomalle. Hänelle onneksi sijainen palkattiin heti. 

Pysyvyydestä toisen tarhavuoden kohdalla ei voida puhua.

Mietimme koko kevään, mitä teemme kun jään vauvan kanssa kotiin. Pitkien keskusteluiden jälkeen, päätimme että pojat pysyvät tarhassa osa-aikaisina. Pysyvyyden takia. Saimme keväällä jo kuulla, että erityislastentarhaopettajan virka ryhmässä lakkautetaan. Ryhmään jäisi kuitenkin muu tuttu henkilökunta. Lisäksi meille kerrottiin ryhmään tulevan myös avustaja. 

Kun kuulin, että avustajalla oli korvattu toinen lastenhoitajista ja että opettajakin on ryhmästä vaihdettu, hetken jo olin ottamassa pojat pois tarhasta kokonaan. 

Hiukan rauhoituttuani ja olemattomia vaihtoehtoja tutkailtuani, päätimme kuitenkin antaa tarhalle mahdollisuuden. Jos vaikka tämä olisi nyt se pysyvä ryhmä ja henkilökunta, joka viettäisi poikien kanssa vielä sen viimeisenkin päiväkotivuoden ennen eskaria?