maanantai 7. syyskuuta 2015

Väsymyksestä

Oikeastaan koko kesän, ehkä vähän loppu keväästäkin, pojat ovat nukkuneet liian vähän. Jotta jaksaisivat läpi päivän ilman väsykiukutteluja, tarvitsevat noin puolet vuorokaudesta unta. Yhdet liian lyhyet yöunet eivät venettä kaada, mutta näin monen kuukauden univajeen kanssa alkaa elo olla sietämätöntä.

Bee on täynnä naarmuja. Aa ei kestä kun asiat ei mene niin kuin hän tahtoisi. Väsyneenä Aa käyttää tilanteissa ratkaisukeinona kynsiä ja hampaita. Bee taas itkee pienimmästäkin vastoinkäymisestä.

Kesälomalla lyhensivät unia riehumalla päikkäreiden ajan ja kukkumalla iltamyöhään. Nyt, arjen alettua, ajattelin että tilannehan ratkeaa itsestään kun aamuja on pakko aikaistaa. Olin väärässä. Aamut aikaistuivat jostain syystä enemmän kuin oli tarkoitus. Nyt pojat heräävät kuudelta. Käsittämätöntä! Eivät edes vauvoina heränneet näin aikaisin. 

Eilen retuutin väsyneitä, löntystäviä taaperoita pitkin metsiä ja leikkipuistoja. Tehtiin kaikkea mikä yleensä on poikien mielestä parasta. Käyttäyivät kuin pahaisetkin teinit. Narinaa, valitusta, lojumista, velttoilua. Nukahtivat illalla kyllä helposti, mutta silti heräsivät taas tänään kuudelta.

Ja jos heräisivätkin virkeinä ja levänneinä, mutta ei. Ovat heti herättyään haukottelevia ja väsymyksestä joko lojuvia tai ylikierroksilla.

Tänään illalla pojilla on jumppa. 12 tuntia heräämisen jälkeen. Pelottaa, miten siinä käy.

*

Minä en jaksa nousta sohvalta seisomaan See sylissä.

Kävin eilen jumpassa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.
Päätin tehdä kaiken täysillä. Teinkin. Jos ohjaaja ehdotti, että jossain kohtaa voi tehdä halutessaan hypyn, minähän hyppäsin.
Kotiin päästyäni jalat olivat kuin hyytelöä. Silti päätin lähteä vielä lasten kanssa metsään kävelylle. Seen otin kantoliinaan.
Illalla jo ymmärsin, että tästä päivästä on tulossa vaikea.

Mieli on kyllä eilisten liikkumisten jäljiltä virkeä. Jalat vaan ovat totaalisen uupuneet.

*

Mietin ääneen miehelle eräänä iltana, että tämä hetki on todennäköisesti meille vanhempina fyysisesti raskain mitä tuleman pitää. Että tästä eteenpäin aina helpottaa. Pojat oppivat koko ajan itsenäisemmiksi ja vauvakin hitaasti perässä.
Saan iloa ja toivoa ajatuksesta, että tästä eteenpäin meillä tulee aina olemaan hieman enemmän aikaa omiin juttuihin kuin aiemmin.

Mietin, että jos nyt en ole tämän väsyneempi, niin lähtökohtaisesti ei tarvitse pelätä, että niin kävisikään. Tietenkin tulee jaksoja, jolloin väsähtää: talven sairasteluputket, työstressi, muut elämän mukana tulevat harmit.
Mutta sellaista pienten ihmistenalkujen vanhempien elämän perusrasitusta ei ole tulossa tätä enempää. Enää ei tarvitse pelätä, että kenellekään puhkeaisi koliikki.

Totesin miehelle, että jos nyt jaksan käyttää hammaslankaa ja pestä hampaat kunnolla, joka ilta, niin jaksan varmasti tästä eteenpäinkin.

Mies naurahti. Ei ole onnellisuuden rima kovin korkealla, jos se riittää, että jaksaa pestä hampaat.

*

Ps. Uusi hammastahnani maistuu piparitaikinalta. Se on outoa. Tuoteselosteen mukaan makuna on raikas minttu.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti