Vinksallaan

Olen jotenkin vinksallani.
Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän puuhaan. Mitä huonompi yö takana, sitä enemmän asioita tulee seuraavana päivänä hoidettua.

Tänään heräsin huonon yön jäljiltä kolmatta aamua peräkkäin.
Olen tänään siis hoitanut ensi viikon sairaalajaksoon liittyvät asiat, päiväkodin vanhempainyhdistykseen liittyvät asiat, pessyt pyykkiä, viikannut pyykkiä, kokannut, askarrellut lasten kanssa kynttilöitä, mkasanut läjän laskuja, hoitanut taloyhtiöön liittyviä asioita.

Viime viikolla oli samankaltainen päivä. Silloinkin aamulla heräsin tuntien kauhua päivää kohtaan. Silloinkin sdain hoidettua monta jo pitkään roikkunutta asiaa ja sen lisäksi leikittiyä kotihengetärtä. Olkoonkin, että tuolloin kaikki kokkailuni paloivat. Hlyrykasviksista loppui vesi ja näkkärit tulivat uunista mustina.   

Vaikka kotimme ja yhteiskunta varmasti toivoisi, että en nukkuisi oikeastaan enää ikinä kunnolla, itse toivon että ensi yö olisi jo parempi.


*

Viikonloppuna poikien isokummi (Been kummitädin kummitäti, joka on itseoikeutetusti nimennyt itsensä isokummiksi) tuli luoksemme piparitalkoisiin. Tuloksena oli 3kg ihanan hienosti ja värikkäästi koristeltuja pipareita. 
Pojat ovat malttamattomia, koska niitä saisi syödä. Minä nautin värikkyydestä, enkä haluaisi ikinä antaa keknenkään syödä niitä. Ovat niin kauniita. 

Pipareiden lisäksi talkoista ilostuttamaan jäi hyvä mieli. Isokummin kanssa leipomisen ja koristelun ohella juttelimme paljon. Sain vahvistusta vanhemmuuteemme ja kehuja siitä kuinka hienosti jaksamme tarjota lapsillemme niin paljon. Hän ei tarkoittanut virikkeitä tai materiaa, vaan henkistä hyvinvointia, lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta. Tuntui kummalta, sillä enemmänkin olin valitellut, kuinka aika ei riitä lasten yksilölliseen huomioimiseen emmekä millään onnistu antamaan lapsillemme niin paljon huomiota kuin mitä he kaipaisivat. 

Isokummi työnsä takia tietää mistä puhuu. Niinpä illalla istuin sohvalla ja pitkästä aikaa tunsin hetkellisesti ylpeyttä itseäni kasvattajana ja luottamusta siihen että lapsistamme saattaa kasvaa kokonaisia ja hyvinvoivia aikuisia.   


*

Seetä riivaa. Huutaa yöt. Ei nälkää vaan ehkä painajaisia tai jotain. 
Mietin sitäkin, voisiko olla kyseessä eroahdistus? Sen kai pitäisi olla pinnalla tuossa iässä, mutta päivisin sitä ei mitenkään huomaa. Yöllä pitää saada olla aivan kiinni äidissä, joko tarttua pikku sormilla mistä ikinä tai napata tissi suuhun.  

Kiusallista

Tänään oli Seen 8kk neuvola. Paikalla oli uusi neuvolalääkäri. Herttainen nuori mies, joka hämmästeli Seen taitoja puhtaan ihmetyksen vallassa. Siinä kohtaa tuli tunne, että lääkäri on niin kokematon, että kaikki mikä ei mene käsikirjan mukaan, on huolestuttavaa.

Niinpä kun Seen paino ei ollut noussut käyrän mukaan, olin varma että saan puhuttelun ties ja mistä ruokaan liittyvästä. Vaan enpä saanutkaan. Lääkäri totesi, että olisi kummallista, jos tuolla aktiivisuudella ja motorisellakehityksellä käyrässä ei näkyisi notkahdusta. Pituus ja päänympärys on pysyneet käyrällä, se kertoo että kyse ei ole ravitsemuksen puutteesta.

*

Aa on viimepäivät voivotellut Been olevan kiusallinen. On kiusallista kun Bee istuu päällä. Tai kun Bee pukee Aata nopeammin. Kiusallista on myös, jos Bee ehtii varmaan juuri sen lelun, jonka Aa olisi halunut itselleen.

Hyvä näin. Olen kantanut huolta Aan kyvyttömyydestä ilmaista harmistustaan verbaalisesti. Pikku kielioppivirhe ei haittaa, enkä suostu sitä korjaamaan. Korjaan sitten joskus myöhemmin, jos vaikka vielä aikuisena kiusallisesti käyttää sanaa väärin.

*

Pojat ovat taas hoidossa. Paikalle on menossa ehkä myös serkkupoika, Aan ja Been bestis. Serkkupoika oli oksentanut viime yönä. Kerran. Aamulla oli herännyt täynnä virtaa, täysin terveenä.
Meille soitettiin ja kysyttiin, saako serkkupoika kuitenkin mennä mukaan. Lupasin, että saa. Kyllä harmittaa, jos ensi viikon hoidan kolmea oksentajaa.

Positiivisuusharjoite

Haluan olla positiivinen. Keksittyä hyviin asioihin, enkä vaipua itsesäälisynkkyyteen kun mikään ei mene niin kuin etukäteen toivoi. Koska viime viikon loppu ja tämän viikon alku eivät nyt aivan vastanneet toiveita ja tahdon koko ajan vaipua synkkyyteen, teen nyt positiivisuusharjoitteen tekstimuodossa:

Pojat pääsivät viikonlopuksi yökylään. Sitä oli odotettu ja toivottu. Pojat itseasiassa olisivat toivoneet pääsevänsä yökylään kymmeneksi yöksi. Minä tinkasin yömäärän kahteen. Perjantaina vein pojat appivanhemmille jo lounasaikaan, sillä yhtään pidempään eivät pystyneet lähtöä odottamaan.

Viikonlopun aikana pääsimme miehen kanssa ravintolaan, teatteriin, söimme kotona sinisimpukoita ja muita herkkuja, lojuimme sohvalla ja jätimme illalla olohuoneen pöydän siivoamatta. Emme käyneet hiekkalaatikolla, emme pukeneet kuravaatteita, emme kuulleet yhtään "pyyhkimään"-huutoa.

Poikien yökyläily oli sujunut hyvin. Paremmin kuin aiemmin samassa paikassa. 

Maanantaina mies jäi töistä kotiin. Ehdin hoitaa viikon ruokaostokset ja renkaiden vaihdon ilman lapsiapulaisia.Uudet talvirenkaat saimme joulupukilta etukäteislahjana.

Tänään pojat jäivät kotiin, eivätkä menneetkään tarhaan kuten olin ennalta ilmoittanut. Molemmille varmasti tarpellinen lepopäivä ja Aalle yksi mahdollisesti stressaava hoitopäivä vähemmän. 

 *huoh*
Olipa se vaikeaa. Editoida kaikki typeryys pois viime päivistä. Ette usko kuinka kauan tuon pätkän kirjoittaminen kesti. Pois piti jättää kaikenlaista:

Miehelle nousi perjantai-illalla kuume. Lojui sohvalla peiton alla palellen koomaisena kotiin päästyämme. Lauantaina napsi pillereitä niin, että pääsi mukaan teatteriin.
See suuttui hoidosta lauantaina. Kiukutteli koko illan ja yön. Olin sunnuntaiaamuna väsyneempi kuin aikoihin.

Mies oli edelleen maanantaina kipeä. Oma olokaan ei ollut hääppöinen, mutta kauppaan oi mentävä ja samalla hakemaan appivanhempien luokse unohtunut kännykkä. Sama kännykkä lopetti toimintansa muutama tunti myöhemmin.

Autosta oli puhjennut yksi renkaista. Menin rengasliikkeeseen korjauttamaan sen ja ostamaan uudet talvirenkaat. Unohdin talvirenkaiden pultit. Rengasliike unohti paikata rikkinäisen renkaan. Renkgaidenvaihtoon tuhlaantui niin paljon aikaan, etten ehtinyt syödä ennen linjastosaneerauskokousta, jossa istuin loppuillan.

Tänään aamulla Bee itki väsymystään. Kaikilla lapsilla on nuhaa ja yskää, joten päätin etteivät pojat mene tarhaan vaan jäävät päiväksi lepäämään kotiin. Peruutin tapaamisen ystävien kanssa.  
Seellä oli myös vaikea aamu. Huusi huutamistaan vaikka mitä tein. Söin oman puuroni kylmänä ja tönkkönä. *yök*

Pieniähän nämä vastoinkäymiset ovat. Mutku.
Pojat vietiin yökylään, jotta miehen kanssa ehtisimme ja jaksaisimme hetken keskittyä toisimmekin. Se olisi ollut minulle tärkeää.
Tämän päivän tapaaminen piti olla yksinäisyydestä ja väsymyksestä kärsivän pienen vauvan äidin kanssa. Vertaistuki olisi ollut varmasti hänellekin tärkeää. 

Ilman mutkua sanon, että kyllä tämä tästä. Suon itselleni pettymyksen, mutta en jää siihen rypemään. Keitän kahvit ja etsin kalenterista uuden yrityksen parisuhdeajalle ja ystävän tapaamiselle.

Eteenpäin niin kuin purkka tukassa.

Sairastumista ja paranemisvaihetta

Kaikki odotus ja jännitys palkittiin: Seellä on flunssa.

Koska olen tähän koko syksyn valmistautunut, olen valmistautumisesta jo aivan uupunut. *huoh*

Mahtava lisäys flunssa-arsenaaliin on imuriin liitettävä räkäimuri, jonka saimme lahjana. (Kiitos!) 

Vaikka hurjalta tuntuukin tunkea imuri vauvan nenään, mies itseasiassa on melko vakuuttunut että rään mukana tulee aivotkin, on toimitus huomattavasti väkivallatomampi kuin Nenä-fridan kanssa, jota siis tähän asti olemme käyttäneet. 

Olen moista vehjettä monet kerrat miettinyt, mutta aina tuominnut sen liian kalliiksi. Mieleeni tulvii ties kuinka monet flunssat menneiltä vuosilta, jolloin olisin ollut enemmän kuin kiitollinen tuosta verkottimesta. Varsinkin nyt kun olen saanut sitä kokeilla. Lohduttaudun sillä, että pojat pienenä pelkäsivät imuria. Ei olisi varmastikaan heidän kanssa kuitenkaan toiminut. 

*

Kävin tänään Aan kanssa astmapoliklinikalla. Kerroin, että on mennyt hyvin ja että viime tammikuussa tehdyn putkituksen jälkeen on päästy tosi vähillä sairasteluilla. Lääkkeitäkin on tarvittu paljon vähemmän. 

Ohjeeksi tuli aina välillä kokeilla olla vähemmillä lääkkeillä. Ja jos lääkkeen vähennys onnistuu, voi kokeilla olla kokonaan ilman. Kuulema näin paranemisvaiheessa voi olla aaltoilua, mutta tavoite tietenkin on päästä lääkkeistä kokonaan eroon.

En tiedä miten suhtautua? Varovaisen innokkaasti tietenkin, mutta uskallanko? Aalla astma on vain seurannaissairaus bronkopulmonaalisesta dysplasiasta. BPD on krooninen sairaus, josta ei parannuta. Näin ollen olin asennoitunut, että astmakaan ei paranisi. Mutta voisiko sittenkin? 

Stressaantunut?

Epäilen olevani stressaantunut.

Jotenkin sillälailla mystisesti itseltäni salaa, etten edes huomaa. Paniikkikohtauksista aiemmin kärsineelle tämä ei ole hyvä.

Luulen, että kyse on siitä, että koko syksyn olen odottanut milloin se väsymys ja sairastelukierre iskee. Sitä odotellessa en ole uskaltanut pysähtyä. Muistot kotiin uupuneena jumahtamisesta poikien vauvavuonna, ne pitävät minut liikkeellä. Pelkään, että jos pysähdyn, en jaksa enää uudestaan lähteä liikkeelle. 

Syksyn alussa tein päätöksen jaksaa. Jaksaisin lähteä kotoa harrastuksiin ja sosiaaliseen elämään. Jaksaisin järjestää lastenvahdit, jotta pääsisimme omiin menoihin. Jaksaisin olla aamusta iltaan yksin lasten kanssa, jotta mies pääsisi harrastamaan.
Ennakko odotukseni oli, että edellisten vuosien tavoin, sairastelukierre alkaa alkusyksystä ja siitä eteenpäin joudumme peruuttamaan menoja enemmän kuin mitä niihin pääsemme.
Niin ei käynytkään. Ja niinpä koko syksy on menty tukka putkella koko porukka.

Kivahan näin on ollut elää. Olen tavannut ystäviäni enemmän kuin aikoihin. Olen harrastanut. Mies pääsi vihdoin haaveilemalleen kurssille.

Stressiä ei aiheuta itsessään tämä rytmi tai elämä. Stressiä aiheuttaa pinnan alla kytevä pelko. Joka viikon alussa huomaan tekeväni mielessäni varasuunnitelma sairastumista varten. Kuulostelen jokaista lasten yskäystä ja nenänniiskausta. Tarkistan joka päivä Seen ihon näppylöitä, näyttävätkö rokonaluilta.

Nyt olen niin pitkään elänyt aina valmiina poikkeustilaan, että se alkaa jo häiritä olemista. Unohtaen asioita, tiputtelen tavaroita, valvon öitä. Öisin mietin pakolaiskriisiä, talouskriisiä, hallituskriisiä, terrorismia, imetysohjauksen puutteita, menneitä riitoja, tulevia riitoja, vanhemmuutta, lapsieni tulevaisuutta, maailman tulevaisuutta....

Viikonloppuna olin Seen kanssa reissussa, yökylässä ystäväni luona. Meitä oli paikalla viisi äitiä, See ainoana lapsena paikalla. Äitien pakoviikonloppu. Istuimme tuntitolkulla keittiössä, lipitimme viiniä/herukkamehua, leivoimme ja söimme.
Tuntui hyvältä pysähtyä.

Ensi viikonlopuksi pojat ovat menossa yökylään. Toivon, että osaan tuon ajan käyttää paikallani.
Tosin tänään Bee on yskinyt ja niiskuttanut ja Seellä oli kyljessä näppylä. Vielä en uskalla luottaa viikonloppuna todella olevan edessä lepoa. 

Isänpäivä

Olimme suunnitelleet poikien kanssa pettämättömän isänpäiväbrunssin. Croisantteja, poromunakasta, kakkua (pitkään ja huolella kaupan valmiskakuista valittu) ja keksejä. Sopivassa suhteessa valmiiksi ostettuja ja pojille kokattavaa. Pojat hoitivatkin osuutensa hienosti. Sitten tapahtui yhtä ja toista ja lopulta tarjolla oli kärähtäneitä croisantteja ja pahaa kakkua. Vuuan yli kohonnutta munakasta sai raapia uunin pohjalta.

Poikia ei tuntunut häiritsevän. Hyvä niin.

Olen oppinut vasta nyt omaan perheen myötä arvostamaan äitien- ja isänpäivää. 

Meillä ei kotona, siis minun lapsuudessani, isänpäivällä tai äitienpäivällä ollut juuri merkitystä. Ne huomioitiin ohimennen, jos parempaa tekemistä ei ollut. En oikein koskaan ymmärtänyt noiden päivien ideaa.

Olen iloinen, että meille päivistä on kuitenkin tullut tärkeitä. Äitien- ja isänpäivää ovat ainoat juhlapäivät, joita on luontevaa viettää ilman ulkopuolisia, ihan vaan oman perheen kesken. Juuri se tekee päivistä ihania ja erityisiä. Eikä sitä ihanuutta ja erityisyyttä pilaa palaneet croisantit eikä paha kakku. 

*

Viikonloppuna käytiin myös ravintolassa. See sai ensimmäisen oman ravintola-annoksen. Kuinka mahtavan helppoa sormiruokailevan vauvan kanssa ravintolassa onkaan! Kenenkään ei tarvitse syöttää ketään tai viihdyttää tylsistynyttä vauvaa ja kaikki saavat syödä ruokansa lämpimänä. 

Sormiruokailu on mahtava asia. Tuntuu kummalta, miksi ikinä soseista on tullut normi ja sormiruokailusta ismi. Paljon luontevammalta tuntuu antaa vauvan itse syödä kun on siihen valmis. Toki ymmärrän keskosten äitinä, että soseillekin on paikka ja aika, mutta omien kokemusten perusteella niiden soseiden tuntuisi kuulua erityistapauksiin. 

*

Eilen minulta riistettiin viimeinenkin murunen viisaudenhampaistani. Inhottava toimenpide, vaikka ei kivulias puudutuksen ansiosta ollutkaan, mutta ne äänet! Poran vinkuna ja hampaan napsahtelu. Krunts-krunts, kun hammasta kammetaan kolostaan. *yök ja puistatus*

Tänään olen yrittänyt viettää sairaspäivää. Ihan vaan lojua sohvalla ja katsoa telkkaria. Lepo kun olisi hyvästä ja auttaisi paranemaan nopeammin. 

Miten voikin houkutella ompelukone, imuri ja keittiö luokseen?! 

Sitä aina haaveilee hyvästä tekosyystä jäädä sohvalle ja olla tekemättä mitään. Tai syystä syödä loputtomasti jäätelöä. Yritin äsken syödä jäätelöä. Ei tehnyt mieli. Parin lusikallisen jälkeen vein paketin takaisin pakkaseen. 

Kelvotonta.

Joko on myöhäistä?

Viikonloppuna jutteltiin miehen kanssa vanhemmuudestamme. Siitä, ettemme tahtoisi olla niin usein niin kärttyisiä. Pitäisi useammin muistaa kehua poikia. Pitäisi olla lempeämpiä ja kärsivällisempiä. Siitä, että se on vaikeaa.
Sitten ne kertoi Helsingin Sanomissa, että ihmisen itsetunto kehittyy viiteen ikävuoteen mennessä. (juttu täällä) Tuli epätoivoinen olo.
Meillä on siis puolivuotta aikaa poikien kanssa paikata kaikki aiheuttamamme vahinko.

Vanhemmuus on julma peli. Se kestää eliniän verran, eikä ensimmäiseen kahteenkymmeneen vuoteen voi oikein olla varma, meneekö hyvin vai ihan metsään.
Omasta kulmasta tuijotellessa tuntuu, että olen aina kärttyinen, komennan ja kiellän, huudan ja motkotan.  En yhtään osaa arvioida kehunko, pussaanko, kannustanko riittävästi tasapainottamaan kaiken tiukkistelun ja kiukuttelun. Tuomion kuulen sitten vasta kun nuo ovat aikuisia. Nyt ne on vielä liian puolueellisia. Teini-iässä ovat kuitenkin katkeria ja sitä mieltä, että kenenkään muun mutsi ei oo näin tyhmä.

Ei taida olla paljon hyötyä, jos tästä eteenpäin puolivuotta syyllisyyden tuskissani ylikompensoin. Ei niin, että se edes onnistuisi.
Jos sitä yrittäisi, niin kuin aina iltaisin päättää yrittää, kehua hiukan enemmän ja halata vielä useammin. Ei se hukkaan ainakaan mene.

Puhuin viikonloppuna myös lastenpsykiatrin kanssa. Hän taas sanoi, että korvaavia kokemuksia on aikaa tarjota vielä vuosi tolkuton, että vielä ei ole mikään liian myöhäistä.
Lupaan yrittää keskittyä näihin sanoihin yön pimeinä tunteina enkä tuohon Hesarin juttuun.


*

Marraskuun alku. Joulujutu valtaavat mainokset, kauppojen hyllyt, muutaman ystäväni facebook-päivitykset ja kalenterin. Minua hikoiluttaa se, että nyt jo. Vaikka toisaalta, minulla on taas ollut kesästä asti kaapissa muutama joululahja ja joulun reseptejä olen kerännyt talteen pitkin syksyä. Joulu on sillälailla sopivasti mielessä pitkin vuotta, mutta ei se saa näkyväksi muuttua ennen joulukuuta. Ehtii stressaantumaan kun tuntuu, että ihan juuri kohta se jo on ja kaikki on kesken. Vaikka ei ole kohta eikä oikeasti mikään ole niin kovin kesken.

Päätin tänä vuonna kuitenkin yhden asian hoitaa jo marraskuussa: otan lapsista kuvan joulukorttiin. Idean korttiin olin saanut jo kesällä.

Koska tunnen lapseni, tiedän ettei kannata yrittää saada niitä samaan kuvaa. Ottaisin siis jokaisesta yksilökuvan. Koska tunnen pojat, tiedän ettei kukko käskien laula. Vaikka muuten haluavat koko ajan olla kuvattavana, niin "hei saanko ottaa susta kuvan" ovat taikasana, jolla kädet liimaantuvat kasvoille, suu vääntyy mutruun ja tuvan täyttää vinku ja kitinä.
Ajattelin, että jotenkin teen tilanteesta hauskan. Ottaisin kuvat sellaisena hetkenä kun kotona on vain yksi pojista. Ei olisi se toinen siinä sotkemassa.

Tänään päätin olevan sopiva hetki kuvata Aa.
Tänään vähän myöhemmin päätin, että riittää jos kortissa on kuva Seestä.