maanantai 16. marraskuuta 2015

Stressaantunut?

Epäilen olevani stressaantunut.
Jotenkin sillälailla mystisesti itseltäni salaa, etten edes huomaa. Paniikkikohtauksista aiemmin kärsineelle tämä ei ole hyvä.

Luulen, että kyse on siitä, että koko syksyn olen odottanut milloin se väsymys ja sairastelukierre iskee. Sitä odotellessa en ole uskaltanut pysähtyä. Muistot kotiin uupuneena jumahtamisesta poikien vauvavuonna, ne pitävät minut liikkeellä. Pelkään, että jos pysähdyn, en jaksa enää uudestaan lähteä liikkeelle. 

Syksyn alussa tein päätöksen jaksaa. Jaksaisin lähteä kotoa harrastuksiin ja sosiaaliseen elämään. Jaksaisin järjestää lastenvahdit, jotta pääsisimme omiin menoihin. Jaksaisin olla aamusta iltaan yksin lasten kanssa, jotta mies pääsisi harrastamaan.
Ennakko odotukseni oli, että edellisten vuosien tavoin, sairastelukierre alkaa alkusyksystä ja siitä eteenpäin joudumme peruuttamaan menoja enemmän kuin mitä niihin pääsemme.
Niin ei käynytkään. Ja niinpä koko syksy on menty tukka putkella koko porukka.

Kivahan näin on ollut elää. Olen tavannut ystäviäni enemmän kuin aikoihin. Olen harrastanut. Mies pääsi vihdoin haaveilemalleen kurssille.

Stressiä ei aiheuta itsessään tämä rytmi tai elämä. Stressiä aiheuttaa pinnan alla kytevä pelko. Joka viikon alussa huomaan tekeväni mielessäni varasuunnitelma sairastumista varten. Kuulostelen jokaista lasten yskäystä ja nenänniiskausta. Tarkistan joka päivä Seen ihon näppylöitä, näyttävätkö rokonaluilta.

Nyt olen niin pitkään elänyt aina valmiina poikkeustilaan, että se alkaa jo häiritä olemista. Unohtaen asioita, tiputtelen tavaroita, valvon öitä. Öisin mietin pakolaiskriisiä, talouskriisiä, hallituskriisiä, terrorismia, imetysohjauksen puutteita, menneitä riitoja, tulevia riitoja, vanhemmuutta, lapsieni tulevaisuutta, maailman tulevaisuutta....

Viikonloppuna olin Seen kanssa reissussa, yökylässä ystäväni luona. Meitä oli paikalla viisi äitiä, See ainoana lapsena paikalla. Äitien pakoviikonloppu. Istuimme tuntitolkulla keittiössä, lipitimme viiniä/herukkamehua, leivoimme ja söimme.
Tuntui hyvältä pysähtyä.

Ensi viikonlopuksi pojat ovat menossa yökylään. Toivon, että osaan tuon ajan käyttää paikallani.
Tosin tänään Bee on yskinyt ja niiskuttanut ja Seellä oli kyljessä näppylä. Vielä en uskalla luottaa viikonloppuna todella olevan edessä lepoa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti