Odottelevan löpinöitä

Istun lastenpsykiatrian aulassa odottamassa Aata psykiatrin luota.
Jotenkin jännää, että se on siellä ihan itsekseen.

Juttelin psykiatrin kanssa viime viikolla. Kerroin, että olen huolissani koska Aan raivarit ovat äkillisesti vähentyneet merkittävästi. Tsemppaako se isän sairauden takia?
Psykiatri käski olla iloinen, että just nyt on helpompaa. Samaa sanoi syöpäosaston perheterapeutti.

Yritän. 

*

Pojat täyttivät viisi. Viisi! Se on jotenkin iso ikä.
Isoa ikää juhlittiin isosti kolmilla juhlilla. Niistä onneksi vain yhdet meillä kotona ja niille tulleita vieraita varten ei tarvinnut kummemmin siivota. Kaverisynttärit ja sukulaissynttärit vietettiin muualla, jonkun muun siivotessa ja kokatessa.

5-vuotisneuvolassa selvisi miksi kaikki housut ovat taas liian lyhyitä.
Kasvavat, vaikka miinyskäyrillä menevätkin. Paras uutinen oli, että Aan pituus-painisuhde oli enää -13%. Pahimmillaan ollut -25%. 

*

Kävimme tarhassa keskustelemassa ensi syksystä.
Aikovat laittaa pojat eri ryhmiin.

Ajatus on aina ennen aiheuttanut minussa pakokauhua. Ei enää. Idea vaikutti hyvältä. Molemmat pääsevät pienryhmiin, joissa molemmissa on erityislastentarhaopettaja. Aa menee erityiseksi, Bee tukilapseksi. 

*

Nyt loppui psykiatrikäynti.

Reipastuminen

Olen saanut jostain ladattua taas itseeni virtaa.
Pitkä väli meni apaattisissa tunnelmissa. Kaikki oli vaikeaa, paitsi sohvalla peiton alla kykkiminen. Vatsaan sattui koko ajan. Viiden vuoden oireettomuuden jälkeen ärtyneen suolen oireyhtymä on perheen uusien diagnoosien myötä ottanut takaisin vuosien hiljaiselon. Enpä tännekään jaksanut mitään naputella.

Tällä viikolla moni asia on mennyt hyvin:
Olen nukkunut aika hyviä yöunia.
Olen päässyt kaksi kertaa (2!) liikuntaharrastukseen.
Vatsaan ei ole sattunut kahteen päivään.
Lisäksi minulla on ollut pakollista, mutta mielekästä puuhasteltavaa kotona.

Ja kas! Olen hymyillyt. Olen tehnyt muutakin kuin kaivannut sohvalle peiton alle. Olen odottanut kovin sitä hetkeä kun ehdin tännekin naputtelemaan.


*

Reippauspäissäni rohkenin käymään läpi perheemme taloustilannetta.

Elämme tällä hetkellä täysin tukien ja vakuutusrahojen turvin. Tämä vaati hiukan henkistä sopeutumista. Me, kaksi aktiivista yhteiskunnan jäsentä, olemme yhtäkkiä yhteiskunnan loisia. Hiukan hävettää, vaikka ei kai tarvitsisi. Laskujen jälkeen juokseviin kuluihin (ruokaan, bensaan, vaatteisiin, yms.) jää 650e. Tämä on vaatinut kaikkien puhelinliittymien yms kulujen uudelleen kilpailuttamista, muutaman muun laskun karsimista ja putkiremonttisäästötilille tilisiirtojen katkaisemisen.

Aika paljon on täytynyt osata laskea ja miettiä. On pitänyt ymmärtää paljon Kelan ja vakuutusyhtiöiden koukeroista tekstiä. On pitänyt soittaa monta puhelua, täyttää monta kaavaketta ja järjestää paljon todistuksia siitä ja tästä ja tuosta.
En ihmettele, että vuosittain monia tukia jää ihmisiltä hakematta.

Ymmärrän, että 650e viiden hengen perheelle on vähän. Silti koen, että se on paljon ajatellen sitä, että kumpikaan meistä ei käy töissä. Se on paljon kun ajattelee, että lähestulkoon jokaisessa muussa maailman maassa miehen sairastuminen olisi tarkoittanut minulle työn tai jopa kahden työn etsimistä. Emme ehkä siltikään olisi tulleet toimeen, sillä sairaalamaksut yms veisivät enemmän kuin oikeastaan mistään työstä voisin ansaita. 

Tuo ajatus lämmittää ajatuksena. Käytännössä ei. Ruokakaupaan lämpöä ei riitä. Reiällisiä kenkiä jalkaan paniessa ei tule mieleen kuinka siunattu sitä onkaan kun on syntynyt Suomeen. Tai kun pesukone pahaenteisesti temppuilee.

Onnekkaita olemme kuitenkin myös siinä mielessä, että meillä on kasvatus ja koulutus joiden ansiosta olemme osanneet/ymmärtäneet säästää. Olkoonkin, että säästimme putkiremonttia varten. Jos se pesukone hajoaa tai kenkien pohjat tippuvat niin säästötililtä voi käydä hiukan nipistämässä. Se paha päivä kun on juuri nyt.

Sen verran vähän tuo kuitenkin on, että motivaatio ensi syksynä töihin palaamiselle on kova. On muutenkin, mutta tuo ei vähennä sitä. Pompsahtipa juuri hakuun vielä aivan mahtava työ, jota hakea. Jee!


*

Mies kunnosti pyöräni. Puolentoista vuoden tauon jälkeen pääsin taas pyöräilemään ihan tosissaan. Viime kesänä poljin muutaman hassun kilometrin. Ai kuinka vapaus tuntuu hyvältä! Seekin tykkää pyörän kyydissä istumisesta. Laulaa menemään tarakalla. Hyvä niin. Tässä perheessä kun pyöräillään paljon. Kurjaa tulisi pienelle ihmiselle, jos ei pyöräilystä tykkäisi.

Ailahtelevainen räkänokka ylikierroksilla

Nuolaisin ennen kuin tipahti. Nimittäin räkä nenästä. Tällä kertaa omasta. Hyvästi terve viikko.

*

Luin tänään lehdestä että kuntamme oli päättänyt olla rajaamatta päivähoito-oikeutta. Olin tyytyväinen.

Olen subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolella. Tähän asti olen ollut sitä vain muiden takia. Niiden perheiden takia, joihin työssäni törmään. Perheitä, joiden lapset hyötyvät joka ikisestä kodin ulkopuolella turvallisessa ympäristössä vietetystä hetkestä, mutta joiden vanhemmat eivät kykenisi tai suostuisi käymään läpi tarveharkintaa.

Nyt olen iloinen päätöksestä myös meidän takia. Vaikka me vanhemmat olemme molemmat kotona, pojat käyvät päiväkodissa. 16 päivää kuussa, kahdeksan tunnin päiviä.
Ne ovat lapselle pitkiä päiviä, tiedän sen. Mutta ne ovat myös tarpeellisia.
Kotimme ilmapiiri on tällä hetkellä väsynyt ja kireä. Mies nukkuu paljon. Lasten ollessa kotona, uni on repaleista ja mies siksi entistä äreämpi. Minä olen stressin ja väsymyksen takia ailahtelevainen ja kärttyinen.

Olen iloinen, että lapseni saavat viettää päivänsä tutussa, turvallisessa, rutiineiden täyttämässä ynpäristössä. Olen iloinen, että sen toteutumiseen ei tarvita lisää hakemuksia, lääkärinlausuntoja, virkamiespäätöksiä. En ole lainkaan varma, että olisin jaksanut moiseen rumbaan lähteä. Ilman päivähoitoa emme kuitenkaan selviäisi.

*

Käyn ylikierroksilla. Keho yrittää kertoa, että pitäisi hidastaa, mutta se on vaikeaa.
Yritän löytää apua. En vain tiedä millä hakusanalla. Rentoutusharjoitus? Meditaatio? Mindfullness?

Onnellisuudesta

Meillä on aivan hiljaista.
Pojat ovat olleet yökylässä koko viikonlopun. Mies nukkuu sytostaattihoitojen jäljiltä. See puuhastelee omiaan.
Kaikki ovat taas terveitä. Syöpää lukuunottamatta.

Sairastelut jatkuivat tähän viikkoon saakka. Yskää, nuhaa, kuumetta. Viikko ja yksi päivä ehti kulua Been oksentelusta kun See, Aa ja minä aloimme oksentamaan.
Huumori oli vähissä. Ja voimat.

Viikonloppu on ollut hyvä. On olo, että taas jaksan.

*

Olen miettinyt viime aikoina paljon onnellisuutta.
Kaiken kokemamme jälkeen ja keskellä, minä olen onnellinen.

Ärsyynnyn kun jossain vihjataan onnellisuuden olevan kiinni asenteesta. Yleensä kun sillä tunnutaan tarkoittavan sitä, että kunhan vaan hymyilee niin kyllä se siitä. Asenne on positiivinen sisustustarra-aforismi, joka pitää ajatukset positiivisina ja takaa onnellisuuden.
Blaah.

Minä inhoan elämäämme juuri nyt. Minä inhoan syöpää. Minä inhoan repaleisia öitä. Minä inhoan neurologisia diganooseja, psykologisia diagnooseja, uhmaikää. Minä inhoan selkäkipuja. Minä inhoan jatkuvaa ruokakaupassa ravaamista, kokkaamista, imuroimista, pyllynpyyhkimistä, kissanhiekan putsaamista.
Juuri nyt elämässäni on hyvin vähän asioita joista nautin. 

Aforismeilla tai naamalle väkisin väännetyllä hymyllä en usko oloni paranevan. Oloni paranee kunhan tästä suosta päästään.
Ja siinä se juju nimenomaan onkin. Juuri siksi väitän kaiken tämän keskellä nytkin olevani onnellinen.

Minulla on ihana mies. Niin hyvä, etten vieläkään, 10 yhteisen vuoden jälkeen tahdo uskoa että löysin noin hyvän. Minulla on kolme ihanaa lasta. Hauskaa, älykästä, ihmeellistä. Omilla tavoillaan juuri minulle täydellisiä jokainen. Minulla on ympärillä paljon rakkaita ihmisiä ja hyviä ystäviä. Minä tiedän mitä tahdon elämälläni tehdä.

Vaikka juuri nyt en tunne oloani koko ajan aktiivisesti onnelliseksi, elämäni pohjavire on onnellinen. Juuri nyt se riittää. Siitä saan voimaa ja uskoa sen verran, että lupaan jaksaa tämänkin suon läpi. Ja koska minä tiedän että tästä selvitään, minä tiedän olevani onnellinen.