Ilo ja ahdistus

Huoh.
Olipahan töihinpaluu.

Pidän kiinni siitä, että töihinpaluu oli hyvä, vaikka suorituksena siitä ei tällä kertaa pisteitä paljon tipu. Ei mikään olympiatason suoritus.

Paniikkikohtaukset palasivat. Kahdeksan vuotta selvisin ilman niitä. Selvisin poikien syntymän, keskosuuden ja kaksosuuden. Selvisin aivan hurjan rankan työvuoden, vaikean raskausajan, kolmannnen lapsen syntymän ja puoli vuotta puolison lymfoomaa.
Mutta sitten en enää.

Luulen, että ihan vain töihinpaluu ei näitä aiheuttanut.
Luulen, että tässä on monta monessa.
Töihinpaluu, poikien siirtyminen eri ryhmiin päivähoidossa, Seen hoidonaloitus, sytostaattien loppuminen, sädehoitojen alkaminen. Ja ehkä merkittävimpänä: miehen vointi on niin hyvä, että minun ei enää tarvitse kantaa tätä kaikkea. Minulla on mahdollisuus hetkeksi murtua.

Niin. Viime maanantaina kävimme sädehoitoklinikalla ensikäynnillä. Lääkäri kertoi meille mitä oli silloin helmikuussa ja mitä on nyt. Silloin oli paljon, nyt ei kuvissa näy enää mitään. Ei mitään. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, että sitä ei tahdo uskoa todeksi. Sädehoitoa annetaan vain varmuuden vuoksi, jotta mahdollisnen kuvissa näkymätön syöpäkasvustokin poistuisi, että uusimisen riski pienenisi. 

Se, että hyvät uutiset aiheuttavat minussa romahtamisen, ei tullut yllätyksenä minulle eikä miehelle. Näin se menee aina. Jaksan tsempata minkä vaan vaikean tilanteen, mutta kun tilanne rauhoittuu niin kaikki kauhut purkautuvat.
Tällä kertaa ne purkautuvat paniikkina. Se lähtee vatsasta. Vatsaa krmappaa. Sitten hikoiluttaa, on kylmä ja kuuma samaan aikaan. Sitten alkavat jalat vispaamaan. Ja jos on aikaa ja mahdollisuus, niin tulee itku.

Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on kyse. Ihmettelin olinko syönyt jotain sopimatonta kun niin vatsaan sattui ja oli huono olla. Vihdoin tajusin, että jalkani vispaavat samalla tavalla kuin silloin aiemmin kun sain paniikkikohtauksia. Ne vain silloin olivat muuten hyvin toisenlaisia. Silloin niihin todella liittyi aktiivinen paniikki ja pakokauhu. Nyt enemmänkin vain pahaolo ja ahdistus. Niin ja väsymys. Totaalinen yhtäkkinen uupumus. En pysty tekemään mitään.

Luulen, että tällä kertaa kyse on enemmän myös fyysinen uupumus. Kaikenlainen sykkeen nostaminen saa kohtauksen päälle. En voi siis urheilla. Yiritin yhtenä iltana kun ahdisti, lähdin sauvakävelylle. Silloin kymmenen vuotta sitten sauvakävely oli ehkä tärkein lääkkeeni paniikkikohtauksiin. Nyt se ei toiminut. Jouduin laahustamaan, jotta kohtaus ei pahentunut. Aivan tavallinen kävelykin oli liikaa. Toisena iltana kotona yritin viedä pyykkejä kaappiin. Jouduin tekemään kaiken ylikorostetun hidastetusti, jotta ahdistus ei saanut valtaa.

Huomenna menen työterveyteen.

Super-Marjo simulaatio

Pääsimme mökille. Se oli ihanaa ja tarpeellista. Kaikkien mielenterveys koheni. Hyvä niin, sillä mökkeilystä arkeen palattiin rytinällä.

Alkutahdit saatiin jo kotimatkalla: Seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen, 20 minuuttia ennen kotia, See oksensi kaiken sisältään päälleen.
Onneksi kyseessä ei ollut vatsatauti, vaan matkapahoinvoinnin ja pilaantuneen kissanruuan yhdistelmä. Kyseisenä aamuna olin nimittäin herännyt Aan kuiskutellessa "äiti, See on kohta syönyt jo kaikki kissanruuat". Ja todella. See lappasi kissahiekkalapiolla vuorokauden tarjolla ollutta kissan kanaa kastikkeessa. 


Kotona odotti sata ja viisimiljoonaa asiaa, jotka piti hoitaa. Koko mökkireissun olin joutunut hillitsemään itseni, etten yrittänyt niitä sieltä metsän keskeltä hoitaa. Hoitopaikkojen alkaminen, töihinpaluu, lääkärihommia, terapiajuttuja, pankkiasioita, putkiremonttisysteemejä. 
Kaikki asioita, jotka halusin saada hoidettua mahdollisimman paljon kuntoon, jotta loppu viikon voisin rauhassa keskittyä levyntekoon bändin kanssa studiolla.
Paljon sainkin hoidettua, osa jäi suosiolla/pakolla ensi viikkoon.



Torstaina jätin miehen lasten kanssa ja lähdin studiolle. Oma harrastus, omaa aikaa, ei yhtään äiteilyä eikä vaimoilua. 

Olin ollut studiolla vajaa puolituntia kun mieheltä tulee viesti. Lääkäri oli soittanut ja määrännyt päivystykseen. Keuhkoissa muutoksia, pitää tutkia tarkemmin. Heti.
Sain siskon järjestettyä meille ja sain jäädä studiolle. 

Puolen tunnin päästä tulee sähköposti. Putkiremontissa käynyt vahinko ja taloyhtiöstä vedet poikki. Ilmoitan siskolle, että ei turhaan kannata etsiä kosteuspyyhkeitä, jos Seelle tulee kakka, niitä ei ole. Keittiönnurkassa on monta litraa tiiliskivimaitoja, pese vaikka niillä. 

Puolen tunnin päästä sain Wilma-viestin. Päiväkodissa on taas syyhypunkkia. 
Laitoin puhelimen äänettömälle ja päätin olla katsomatta siihen päinkään loppu iltana.



Mies joutui osastolle ja eristyksiin. Lapset eivät pääse vierailulle, minullakin täytyy olla hengityssuojain. Perjantaina vein hoitajien nyrpeistä ilmeistä huolimatta miehelle kakun, jonka olin tilannut sytostaattihoitojenpäättymisen ja meidän tapaamisen 10-vuotisvuosipäivän kunniaksi. 

Levytyshommat eivät ole menneet aivan niin stressittömästi kuin toivoin. Lastenvahtien löytäminen ei ollut aivan mutkatonta, kaikilla tuntuu olevan jotain. Lapsia raahataan hoitopaikasta toiseen, pitkiä päiviä, yökyliäkin. Ressukat, heitteillä aivan. Minä tunnen syyllisyyttä lapsista kun olen studiolla ja bändihommista kun olen lasten luona. Keskittyminen ei onnistu oikein mihinkään. Jo kahtena päivänä olen illalla huomannut, etten ole syönyt päivän aikana juuri mitään. 

Tämän kaiken keskellä olen miettinyt millaisia lapsia ja aikuisia on niissä perheissä, joissa moinen tukka putkella meneminen on ihan perus arkea? Supermarjojen perheet, tälläistäkö niissä on? Kenen mielestä tämä on kivaa ja kuka tälläistä jaksaa? Loputonta puhelimessa aikatauluttamista, muilta ihmisiltä lastenhoitoa vonkaamista. 
Onneksi meillä tämä on poikkeustila. Minusta ei tähän olisi, eikä olisi lapsistanikaan. Stressaantuneita ovat, pikkupolot.  
 

Lomahyvät, -pahat ja -typerät

Poikien loma on puolivälissä. Ehkä. Ihan varmaksi emme ole päättäneet milloin palaavat päiväkotiin. Fiiliksen mukaan.

Just nyt fiilis on hyvä. Ensimmäinen lomaviikko meni epäilyttävän hyvin. Jälleen pelkään, että se ei ole hyvä juttu, vaan että tsemppaavat miehen takia. Osasyynä hyvään menoon on tähtienmetsätys. Pojat saivat lastenpsykiatriselta sellaiset tähtitarrataulut. Niihin kirjattiin tavoitteita ja kun tavoite on päivän aikana toteutunut, illalla saa tähden. Meillä tähtiä voi saada päivässä kolme: olin kiva kaveri (ei tappele tai kiusaa), en kisaile turhasta (esimerkiksi siitä kuka on syönyt eka tai ekana pessyt hampaat) ja päivän hyvätyö. 

Ekan viikon jälkeen kummallakin oli kaikki kisailemattomuustähdet, puuttui vain yksi kiva kaveri-tähti ja päivän hyviätöitäkin oli molemmilla.

Jokaisesta ansaitusta tähdestä saa loman lopuksi rahaa. Jos on kerännyt kaikki, rahat riittää vaikka Hoploppiin ja jätskiin. Tai jos lyövät rahansa yhteen, ne riittävät Lego-pakettiin, josta ovat kovin haaveilleet. Saavat päättää itse.

En ole tainnut itse haaveilla ikinä näin kovasti legoista.

*

Meiltä löytyi viikonloppuna vyöihrakuoriainen. En tiedä onko tämä joku universumin laki, että jos vakavasti sairastetaan, niin tuholaisiahan tulee. 

Sunnuntaiksi vein lapset pois jaloista ja vietimme miehen kanssa laatuaikaa siivoten. Hyvin perusteellisen kahdeksantuntisen siivouksen tuloksena emme löytäneet merkkiäkään vyöihrakuoriaisista.

Tuo yksi satunnainen kiusankappale oli kuitenkin riittävästi katkaisemaan kamelin selän. Katkeran kamelin.
Jotenkin tähän asti olen onnistunut olemaan harmistumatta muiden kivoista kesistä. Sunnuntaina se ei enää onnistunut.

Tuntui vain tyhmältä ja kurjalta ja epältä, että muilla on kesäloma ja lomamatka ja kesälomamatkapävityksiä ja meillä on syöpä ja tuholaiseläimiä. Sekin harmitti, että meidät kutsuttiin kivaan kyläpaikkaan rääppiäisin, mutta koska elämämme on juuri nyt hankalaa, moinen spontaani irtiotto tuntuu liian työläältä. Tyhmää. Juuri tuollaisia asioita kaipaisin elämääni.

Onneksi oli siisti koti. Se piristi. Kotona on kivempi olla jumissa kun koti on siisti, kiva ja tuholaisvapaa. 

Ei se sitten hirveän paljon eikä pitkään jaksanut tuntua ihan niin kamalan tyhmältä ja epältä. Vaikka onhan se tavallaan. Mutta ei sitä jaksa moisessa velloa. Paremminkin voi energiansa käyttää.

*

Tällä viikolla, jos kaikki menee niin kuin lääkärit ovat ounastelleet, on viimeinen sytostaattihoitokerta.
En uskalla vielä liikaa siitä riehaantua, mutta ihan sellainen varovainen wuhuu!

Tilitystä

Lapset ovat yökylässä. Oltiin illalla miehen kanssa ystävien luona juhlissa. Nautin olostani yllättävän paljon. Jotenkin ajattelin, että näin väsyneenä en osaisi nauttia vaan ahdistuisin. Kiva ettei käynyt niin.

*

Olen viime viikon ollut taas perus syöpäarkiväsymystä väsyneempi. Väsymys on saanut päähän paljon typeriä ajatuksia.
Yhden illan itkin katkerana maailman epää. Hetken tuntui aivan kohtuuttomalta kaikki.

Tilillä ei riittänyt kate laskujen maksamiseen, vaikka olen ollut tarkka ja säästäväinen. Televisiossa pitsalla elävä pienen lapsen laiskottelija  äiti oli laiha ja hyväkuntoinen, mutta oma vaaka näyttää liikaa vaikka syön kasvispainotteista kotiruokaa ja viime viikollakin heija-heija kertoo liikuntaa olleen yli viisi tuntia. Muiden äitien Facebook-päivitykset ylistivät kuinka olemalla vain tarpeeksi tiukka, niin lapset käyttäytyvät aina hyvin. Minun lapseni tuntuvat imevän minusta kaiken ja vaikka kuinka teen mielestäni asiat oikein, lapseni tappelevat, mekastavat ja ovat ylipäätään tottelemattomia.

Ja kun moiset pikku yksittäisjutut alkavat nyppiä, niin silloin katkeruus ottaa haliotteen ja riehaantuu entisestään syövästä ja selkäkivuista, typerästä kesästä, jolloin kaikki reissut perutaan ja hengaillaan sairaalassa, ja töihinpaluusta kun ei siellä arvosteta.
Lopulta makasin sängyssä ja itkin. Mies huomasi ja yritti parhaansa. Mutta katkeruus vain yltyi. Edes kunnon lohdutusta en saanut, koska miehellä on syöpä eikä se jaksa lohduttaa kunnolla kun sillä on itsellä paha olla.


Töihinpaluu ei tule yhtään liian aikaisin. Minun on saatava päiviini jotain muuta kuin vain tämä arki, jossa ei voi voittaa.

*

Kohta pitäisi lähteä hakemaan lapsia. Ei huvittaisi.
Erikoista tässä on se, että ensimmäistä kertaa ei huvittaisi lähinnä Seen takia.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta alamme olla aikalailla tympiintyneitä toisiimme. Seellekään minun töihinpaluu ja hänen hoitoalan alku ei tule yhtään liian aikaisin.

See alkaa vaatia seuraa ja viihdykkeitä. Suuttuu joka kerta kun viemme pojat jonnekin hoitoon/uimakouluun/tms eikä See saa jäädä. See jaksaa leikkiä yksikseen vajaan tunnin. Loppuajan riivaa minua, roikkuu tissillä tappakseen aikaa, vinkuu ja kitisee tylsyyttä. Kun pojat saapuvat paikalle, See riemastuu ja muuttuu taas helpoksi ja tyytyväiseksi omaksi itsekseen.

Olen ohjelmoinut ensi viikolle leikkitreffejä, muskaria, kävelyretkiä ja ylipäätään kaikkea paitsi kotona olemista.

Kela-tyrmistys

Vihdoin Kelalta tuli päätös Aan terapioista. Kielteinen.
Ei fysioterapiaa, ei allasterapiaa, ei toimintaterapiaa.

Terapiat ovat sekä neurologisen- että psykiatrisenpoliklinikan mukaan erittäin tärkeitä Aalle.
Kelan mielestä ei. Tietävät paremmin. Ovat tarpeettomia.

Olen tyrmistynyt.
Kädet alkoivat täristä ja hiukan itkinkin kun luin päätöksen.

Juuri eilen kävimme keskustelemassa Aan psykiatrin kanssa siitä, miten tärkeää toimintaterapia olisi ja miten sitä kautta Aa saisi varmasti sen avun ja tuen, mitä tarvitsee selvitäkseen tulevasta koulu-urasta.

Päässäni pyörii tuhottomasti tulekivenkatkuista tekstiä niistä arvoista ja prioriteeteista, joilla tämän kansan rahat jaetaan. Siitä järjettömyydestä, että päätöksiä tehdään vain tietyin mittarein täysin sivuuttaen ne olemassa olevat faktat, että jos tuolta säästät, tuolla toisaalla maksat enemmän. Mutta kun sitä ei saa diagrammeihin eikä muihin kakkaroihin näkymään. Juuri nyt ei kuitenkaan taida tulla kovin hyvin jäsenneltyjä lauseita, joten jätän tämän tähän.

Harmitti kun terapiapäätös venyi eikä terpiaa saatu keväälle. Eilen psykiatrin kanssa mietittiin, että ihan hyvin se sitten kuitenkin menee, että syksyllä päiväkodissa uudessa ryhmässä saadaan sitten varmasti mukavasti heti homma käyntiin.
Ei taideta saada. Näin kesälomia vasten prosessin alustaaloittaminen...

Kelan logiikka on kummallinen. Aa on niin erityinen, että saa korotettua vammaistukea. Kuitenkin ihan tavallinen ja hyvin pärjäävä, että terapiaa ei tarvitse.
Kivempi pitää lapsi erityisenä, eikä tehdä asialle mitään. Niin vai?

Uusi diagnoosi

Isäkuukausi loppui viime viikolla. Blogiin asti en kuitenkaan vielä ehtinyt. Enkä tohtinut. Piti miettiä uudelleen mitä tänne kirjoitan ja kirjoitanko lainkaan.



Kohta viisi vuotta on kulunut siitä hetkestä kun ultraäänessä lääkäri totesi toisen sikiön kasvun pysähtyneen. Muistan hetkestä epäuskon ja sen että iho tuntui liian pieneltä. Tänään tuo tunne tuli taas.

Istuimme miehen kanssa sairaalan syöpäosastolla päiväsalissa ja lääkäri kertoi meille koepalan tulokset: Hodgkinin lymfooma, stage 4.

Kaksi viikkoa sitten miehen flunssa muuttui lääkärireissulla syöväksi. Siitä saakka olemme odottaneet diagnoosia.
Kaksi viikkoa olemme eläneet toivoen parasta ja peläten pahinta. Nyt kun diagnoosi annettiin en tiedä kumman saimme.



Blogini ei tule muuttumaan syöpäblogiksi eikä lymfoomatietopankiksi. Tämä olkoot kaiken keskellä, aivan kuten ensimmäinen blogini keksosuuden keskellä, henkireikäni ja omien ajatusteni järjestelykeskus. Jälleen kerran kun tämän perheen pystyssä pysyminen riippuu monella tapaa minun pystyssä pysymisestä.

Hengästyttävä loma

Ei tänne asti ole muka millään ehtinyt näin lomalla.
Meillä joululoma venyy talvilomaksi kun mies on isäkuukaudella helmikuun alkuun asti. Tähän asti on ollut niin kiireinen loma, että vaikka olen tekstejä mielessäni rakentanut ja runosuoni olisi pulpunnut, niin kertaakaan en ole blogia auki saanut.

Eilen tajusin kiireen olevan oma tekeleeni.

Joulu meni mukavasti. Siitäkin huolimatta, että miehen työpaikalla aloitettiin yt-neuvottelut jouluviikolla ja irtisanomisen uhka loi oman varjonsa, niin tunnelma oli mukava. Syötiin paljon ja hyvin. Tavattiin perhettä, sukua, ystäviä monena päivänä peräkkäin. Joulustressi onnistuttiin tänäkin vuonna enimmäkseen välttämään.

Välipäivinä oli paljon puuhaa. Uimareissu, kynttilätalkoot, nimipäiväkahvit. Uusi vuosi vietettiin perheen kesken mökillä.

Sitten alkoi arkisempi loma. Oli hoidettavana läjäpäin lääkärijuttuja, Kela-juttuja, työjuttuja.  Jossain kohtaa saatiin tieto, että mies saa pitää työnsä. Lomautuksista ilmoitetaan myöhemmin.

Selkäni alkoi temppuilemaan. Mies sairastui. See tekee hampaita, neljää yhtäaikaa.
Aa ja Bee purkavat joulun rutiinittomuuden aiheuttamia patoumiaan.

Eilen mittani taisi tulla täyteen. Päässä surisi, hermoja kiristi. Teki mieli juosta pakoon kaikkea.
Lähdin ystäväni luo kahville. Sinne ajaessani tajusin:

Viime keväästä asti olen tsempannut. Päättänyt jaksaa, olla valittamatta, olla väsymättä . Järkeillyt itselleni, että kunhan vielä sen tai tuon jaksan, niin sitten lepään. Viimeisimpänä sen piti olla tämä loma. Että kun mies jää kotiin, niin helpottaa. Ehdin itsekin hengähtää, nukkua joskus päiväunet, lukea kirjaa muulloinkin kuin yöllä kun uni ei tule, olla stressaamatta ruoanlaitosta ja siivouksesta.  Vaan enpä ole ehtinyt. Olen toki lukenut jo kohta molemmat joululahjakirjat,  mutta yöunien kustannuksella. Välipäivinä ihastelin sohvalla tupluroivaa miestä ja mietin kuinka mukavaa tuo olisin, mutta just nyt en ehdi. Oli pyykkiä pestävänä,  ruokaa laitettavana,  pyllyjä pyyhittävänä. Ja vaikka hetki olisikin ollut aikaa, päässä ravasi sata asiaa yhtäaikaa estämässä unen tulon.

Eilen ymmärsin,  etten ole kertonut miehelle missään kohtaa olevani aivan uupunut. En ole kertonut, että toivoisin hänen tekevän enemmän. Sitäkään en ollut sanonut, että jossain kohtaa olin alkanut tulkitsemaan kaikki miehen sanomiset kritiikkinä minua kohtaan. Jos mies totesi, ettei kaapissa ole ruokaa, ajattelin miehen tarkoittavan sanoa  "miksi sä et oo tehnyt ruokaa?". 

Jotenkin täysin itselleni epätavallisesti olen vajonnut olemaan se vaimo ja äiti, joka olen itsepintaisesti päättänyt olla olematta. Se marttyyriäiti,  joka tulkitsee kaiken ympärillään kritiikki itseään kohtaa. Se vaimo, joka epäreilusti tulkitsee toisen sanomiset omanpäin. Kysymättä ja keskustelematta kuvittelee tietävänsä mitä toinen ajattelee ja tarkoittaa sanoa.

Eilen kerroin tämän kaiken miehelle.
Eilen nukuin päiväunet.

Vielä on lomaa jäljellä puolet. Ehkä tämä toinen puoli sujuu hieman lomallisemmin.

Positiivisuusharjoite

Haluan olla positiivinen. Keksittyä hyviin asioihin, enkä vaipua itsesäälisynkkyyteen kun mikään ei mene niin kuin etukäteen toivoi. Koska viime viikon loppu ja tämän viikon alku eivät nyt aivan vastanneet toiveita ja tahdon koko ajan vaipua synkkyyteen, teen nyt positiivisuusharjoitteen tekstimuodossa:

Pojat pääsivät viikonlopuksi yökylään. Sitä oli odotettu ja toivottu. Pojat itseasiassa olisivat toivoneet pääsevänsä yökylään kymmeneksi yöksi. Minä tinkasin yömäärän kahteen. Perjantaina vein pojat appivanhemmille jo lounasaikaan, sillä yhtään pidempään eivät pystyneet lähtöä odottamaan.

Viikonlopun aikana pääsimme miehen kanssa ravintolaan, teatteriin, söimme kotona sinisimpukoita ja muita herkkuja, lojuimme sohvalla ja jätimme illalla olohuoneen pöydän siivoamatta. Emme käyneet hiekkalaatikolla, emme pukeneet kuravaatteita, emme kuulleet yhtään "pyyhkimään"-huutoa.

Poikien yökyläily oli sujunut hyvin. Paremmin kuin aiemmin samassa paikassa. 

Maanantaina mies jäi töistä kotiin. Ehdin hoitaa viikon ruokaostokset ja renkaiden vaihdon ilman lapsiapulaisia.Uudet talvirenkaat saimme joulupukilta etukäteislahjana.

Tänään pojat jäivät kotiin, eivätkä menneetkään tarhaan kuten olin ennalta ilmoittanut. Molemmille varmasti tarpellinen lepopäivä ja Aalle yksi mahdollisesti stressaava hoitopäivä vähemmän. 

 *huoh*
Olipa se vaikeaa. Editoida kaikki typeryys pois viime päivistä. Ette usko kuinka kauan tuon pätkän kirjoittaminen kesti. Pois piti jättää kaikenlaista:

Miehelle nousi perjantai-illalla kuume. Lojui sohvalla peiton alla palellen koomaisena kotiin päästyämme. Lauantaina napsi pillereitä niin, että pääsi mukaan teatteriin.
See suuttui hoidosta lauantaina. Kiukutteli koko illan ja yön. Olin sunnuntaiaamuna väsyneempi kuin aikoihin.

Mies oli edelleen maanantaina kipeä. Oma olokaan ei ollut hääppöinen, mutta kauppaan oi mentävä ja samalla hakemaan appivanhempien luokse unohtunut kännykkä. Sama kännykkä lopetti toimintansa muutama tunti myöhemmin.

Autosta oli puhjennut yksi renkaista. Menin rengasliikkeeseen korjauttamaan sen ja ostamaan uudet talvirenkaat. Unohdin talvirenkaiden pultit. Rengasliike unohti paikata rikkinäisen renkaan. Renkgaidenvaihtoon tuhlaantui niin paljon aikaan, etten ehtinyt syödä ennen linjastosaneerauskokousta, jossa istuin loppuillan.

Tänään aamulla Bee itki väsymystään. Kaikilla lapsilla on nuhaa ja yskää, joten päätin etteivät pojat mene tarhaan vaan jäävät päiväksi lepäämään kotiin. Peruutin tapaamisen ystävien kanssa.  
Seellä oli myös vaikea aamu. Huusi huutamistaan vaikka mitä tein. Söin oman puuroni kylmänä ja tönkkönä. *yök*

Pieniähän nämä vastoinkäymiset ovat. Mutku.
Pojat vietiin yökylään, jotta miehen kanssa ehtisimme ja jaksaisimme hetken keskittyä toisimmekin. Se olisi ollut minulle tärkeää.
Tämän päivän tapaaminen piti olla yksinäisyydestä ja väsymyksestä kärsivän pienen vauvan äidin kanssa. Vertaistuki olisi ollut varmasti hänellekin tärkeää. 

Ilman mutkua sanon, että kyllä tämä tästä. Suon itselleni pettymyksen, mutta en jää siihen rypemään. Keitän kahvit ja etsin kalenterista uuden yrityksen parisuhdeajalle ja ystävän tapaamiselle.

Eteenpäin niin kuin purkka tukassa.

Ehkä jo kohta

Voihan stressi! Eikä mikä tahansa stressi vaan ärsyttävä en-tahtoisi-tätä-elämääni-lainkaan autostressi. Moottorivika pisti elämäni mullin mallin vaikka olen ajatellut, ettei auto edes ole meille välttämättömyys. Eikä se kyllä olekaan. Suuri helpotus juuri nyt, kun vielä ei ole Seelle mitään istuinta pyörään, mutta ei välttämättömyys. Silti auton hajoaminen on aiheuttanut elämääni kohtuutonta vaivaa.

Kahden viikon aikana olen käynyt kolmella eri autokorjaamolla yhteensä kuusi kertaa. Se on liikaa korjaamoja ja ramppaamista.

Kaksi päivää olen viettänyt lasten kanssa odottaen minähetkenä hyvänsä autokorjaamolta soittoa että auto pitäisi mennä hakemaan. Soittoa ei tullut.
Tänään olemme valmiudessa kolmatta kertaa.

Voi kuinka toivoisin, että kukkarossa olevassa tarkastamattomassa lottokupongissa olisikin yllätys. Voisin soittaa autokorjaamolle ja kertoa soittavani ihan kohta takaisin. Sitten kolmen päivän päästä soittaisin sanoakseni, että pitäkää tunkkinne ja se rotisko.

*

Bee kysyi yllättäen, tuleeko hänestä isona nainen. Tarhakaveri, poika, oli kertonut että aikoo isona olla nainen.
Hetken mietin, miten ennen kaikki oli paremmin eikä äitinä olisi tarvinnut miettiä miten neljävuotiaalle kerrotaan trans-sukupuolisuudesta.

*

See tekee hammasta. On tehnyt sitä nyt kuusi päivää ja yötä. Tässä ajassa, jossa Raamatun mukaan oli luotu taivas, maa, valo, fauna ja floora, See on saanut aikaan hiukan verestävän nysän ikeneen.

Tämän jälkeen enää yhdeksän iisakin kirkkoa jäljellä.

*

Olen viettänyt kaksi yötä valvoen. En edes Seen suussa olevan rakennustyömaan takia, vaan ihan muuten vaan. Uni ei löydy.

Mutta ehkä jo tänään soittavat autokorjaamolta. Ehkä jo huomenna aamulla Seen suussa hohtaa valkoista. Ja ehkä jo ensi yönä nukkumatti taas ehtii luokseni ajallaan.

Tasapuolisuuden hengessä

Pojilla piti tänään olla tarhapäivä. Eilen soittivat tarhasta ja kertoivat lakkoilevansa. Niinpä meillä olikin kotipäivä.

Tasapuolisuuden vuoksi, olen ollut tänään laiska äiti ja antanut lasten katsoa telkkaria. Olisihan se epäreilua niitä muita lapsia kohtaan, jotka joutuvat tyytymään tänään tarhassa kasvatuksen sijaan säilyttämiseen,  että meidän lapset saisivat laadukkaita virikkeitä. Olisivat epäreilussa etulyöntiasemassa ikäluokkaansa nähden.

Ehkä kohta täytyy kuitenkin mennä ulos. Lakkokin on jo ohi.

*

See on ottanut ties minkälaisia loikkia. Ikävä kyllä, ei sitä Suomen kaipaamaan tuottavuusloikkaa. Oppi istumaan ilman tukea. Osallistui ensimmäistä kertaa koko perheen ruokailuun syöttötuolissa. Konttasi muutaman askeleen eteenpäin. *huoh*

Täysimetys otti ja loppui. 5 päivää jäi vajaaksi puolen vuoden täysimetys. Tai no, olihan siellä jo aiemmin se yksi mustikka ja kurkkukepakon jäystäminen. Kun se nyt kerran oppi istumaan, niin päästin syöttötuoliin. Ja kun se pääsi syöttötuoliin, se yritti saada kaiken pöydältä suuhunsa. Yleisen ruokarauhan nimissä annoin Seelle kurkkukeppejä. Kaikilla oli mukavaa. Päätin, että oli niin mukavaa, että tästä eteenpäin See osallistuu päivälliselle.

Tänään maistelulistalle lisätään vissy. Seen suuhun on ilmestynyt sammas.

Tarha

Pojat palasivat tällä viikolla tarhaan. Hoitopäiviä on 11 kuukaudessa. Meidän kaikkien kannalta osa-aikahoito on hyvä ratkaisu. Bee on kesäkuusta asti kysynyt lähes päivittäin, joko pääsisi. Aa ei aivan yhtä innoissaan ollut etukäteen, mutta kun ensimmäinen tarhapäivä vihdoin koitti, lähti poika innosta puhkuen kavereita moikkaamaan.

Minä, olkoonkin että sieltä kesäkuusta asti olen tarhan alkua Been kanssa odottanut, en ollut aivan yhtä riemuissaan. Intoni sammutti hoitajan kanssa viime viikolla käyty puhelu.

Viimeevuotisesta henkilökunnasta ryhmässä on jäljellä yksi. Henkilökuntaa on vähennetty. Viime vuonna ryhmässä toimi erityislastentarhaopettaja,  lastentarhanopettaja ja kaksi lastenhoitajaa. Nyt jäljellä oli lastentarhanopettaja, yksi lastenhoitaja ja avustaja. 

Lapsiakin oli siirretty ryhmissä sinne ja tänne. 

Puhelun jälkeen olin raivoissani. Pojat on sijoitettu tuohon tarhaan, jotta heidän mahdollisten erityistarpeet voidaan ottaa huomioon. Pysyvyys on päiväkotiuran alussa nostettu esiin merkittävänä tekijänä. Pysyvyys on taattava näille lapsille, joiden perusturvallisuutta on vauvana horjutettu aivan liikaa. 

Ensimmäinen tarhavuosi oli ihana. Ihana ryhmä, ihanat hoitajat. Pojat olivat innokkaimmat tarhalaiset, joita on tavattu.

Ensimmäisen vuoden jälkeen, lastentarhanopettajan ja kelton suosituksesta, pojat siirrettiin pienryhmään. Ryhmässä olisi enemmän aikuisia, vähemmän lapsia ja osan lapsista ollessa erityistarpeisia, ryhmä pyritään pitämään muuttumattomana, koko lapsen päiväkotiuran. 

Heti syksyn alussa yksi hoitajista jäi pitkälle sairaslomalle. Sijaista ei ollut lupa palkata. Liian vähällä henkilökunnalla ja hyvin haastavan ryhmän kanssa homma ei oikein toiminut. Parissa kuukaudessa raja tuli vastaan ja teimme kirjallisen valituksen. Tein selväksi, jos tilanne ei nopeasti parane, otan lapseni pois tarhassa. Liian usein hain lapseni tarhassa vertavuotavina tai kengänjälki kasvoissa. Aan silmälasit oli korjautettu ties kuinka monta kertaa. 

Tilanne parani, sairaslomalaisen tilalle tuli uusi työntekijä. 

Keväällä toinen lastenhoitaja jäi pitkälle sairaslomalle. Hänelle onneksi sijainen palkattiin heti. 

Pysyvyydestä toisen tarhavuoden kohdalla ei voida puhua.

Mietimme koko kevään, mitä teemme kun jään vauvan kanssa kotiin. Pitkien keskusteluiden jälkeen, päätimme että pojat pysyvät tarhassa osa-aikaisina. Pysyvyyden takia. Saimme keväällä jo kuulla, että erityislastentarhaopettajan virka ryhmässä lakkautetaan. Ryhmään jäisi kuitenkin muu tuttu henkilökunta. Lisäksi meille kerrottiin ryhmään tulevan myös avustaja. 

Kun kuulin, että avustajalla oli korvattu toinen lastenhoitajista ja että opettajakin on ryhmästä vaihdettu, hetken jo olin ottamassa pojat pois tarhasta kokonaan. 

Hiukan rauhoituttuani ja olemattomia vaihtoehtoja tutkailtuani, päätimme kuitenkin antaa tarhalle mahdollisuuden. Jos vaikka tämä olisi nyt se pysyvä ryhmä ja henkilökunta, joka viettäisi poikien kanssa vielä sen viimeisenkin päiväkotivuoden ennen eskaria?

Lomalta paluu

Loma loppui. Ukko palasi tänään töihin. Just tänä aamuna, Seen yöllisten huuto- ja jumppakohtausten jäljiltä, tuntuu että vielä olisi voinut hetken lomailla.

Todellisuudessa loma oli hyvä, tehokas ja riittävä.
Sunnuntaina, kun ajelimme Suomen halki mökiltä kotiin, mietin kuinka kivaa on olla näin perheen kesken. Olin juuri vaihtanut Aan kanssa paikkoja, koska See oli saanut tarpeekseen autoilusta. Silloin muistin kuinka väsynyt ja tympiintynyt olin ollut vain pari viikkoa aiemmin. Muistin kuinka ärsyyntynyt olin poikiin koko ajan. Nyt tuntui kovin kovin kaukaiselta se, etten saisi iloa lapsistani tai jaksaisi innostua heistä.

Kuinka huojentavaa todeta, että kyse todella oli vain väsymyksestä.

*

Alkuloman ajan vieraanamme oli ystäviä ulkomailta. Laskimme, että olemme tunteneet toisemme nyt 11 vuotta. Noiden vuosien aikana olemme tavanneet ainakin 13 kertaa. Saavutus on mielestä uskomattoman hieno.

Tuntuu onnekkaalta, että olemme onnistuneet luomaan ystävyyden 2000 kilometrin etäisyydellä. Vuosikymmenen aikana elämäntilanteemme ovat muuttuneet ja me ihmisinä olemme muuttuneet vuosien mukana. Näiden ihmisten kanssa sillä ei tunnu olevan merkitystä. Kun tutustuimme, olimme villejä ja vapaita ja meno oli sen mukaista. Nyt olemme vakiintuneita pienten lasten vanhempia. Yhteinen loma oli nyt hyvin erilainen kuin kymmenen vuotta sitten. Silti joka kerta tavatessa tuntuu kuin välissä ei erossa olisi oltukaan.

*

Mies mursi lomalla jalkansa. Tai no, varpaansa. Kuitenkin niin pahasti, että kepit tarvitsi kävelyyn.

Tyhmä vamma. Haittaa vapaa-aikaa, muttei työtä. Itseasiassa töissä jalka saa enemmän lepoa kuin kotona.

*

Ilmoitin pojat satujumppaan. (Sellaiseen, jossa tytöt ja pojat ovat yhdessä.) Lisäksi Aalla alkaa fysioterapia.

Minulle, aivan yllätyksenä itsellenikin, ostin jumppakortin. Sellaisen halvan, jolla pääsee kuntojumppaan ja reisi-peppu-vatsa-jumppaan koulun liikuntasaliin. Ei punttisalia tai personal treineriä eikä rajatonta pääsyä spa-osastolle.

Ukolle kun vielä löytyisi joku hyvä urheiluhomma. Ja ehjä varvas.

Äitikoulua vailla

Alkaa usko loppua. Oon ollut aina sitä mieltä, että ei alle kouluikäiset tarvi harrastuksia tai muutenkaan mitään ihmeitä elämäänsä. Aikaa leikkiä, säännölliset ruoka- ja unirytmit. Näillä on meillä menty.

Nyt en enää tiedä. Päivästä toiseen poikien leikit on ihan järkyttävää riekkumista. Ei ne ole leikkejä. Yleensä keksitään joku typerä hokema ja sen siivittäminä juoksennellaan ympäri, riuhdotaan toisiaan, painitaan ja räkätetään, kunnes jommalla kummalla menee hermot. Sitten lyödään, purraan, tapellaan ja parutaan.

Olen yrittänyt ohjata muuhun leikkiin, keskeyttänyt ja pyytänyt vaikka lukemaan hetkeksi kirjaa, holdannut, komentanut, määrännyt eri huoneisiin leikkimään, kieltänyt, rangaissut takavariloimalla leluja.... Kokeillut kaikki keksimäni keinot, hyvät, huonot ja kelvottomat. Aina vaan sama meno jatkuu.

Tänään on ollut taas ihan järkyttävä päivä. Totesin heti aamusta, ettei edes kannata yrittää poikien syödä samaan aikaan. Otin eriaikaa aamupuurolle. Jotenkin kestin kuunnella riehuleikkejä sen hetken kun hoidin vauvan ja söin itse. Ajattelin että ulkoilu auttaa.

Ulkona jouduin kieltämään pyöräilyn, koska kilpaa ajaminen johti puremiseen. Liukumäessä tuuppivat, repivät ja tönivät. Keinuissa sama homma. Hiekkalaatikolla paiskoivat leluja ja heittivät toisiaan hiekalla.

Siinä kun riisuin poikien vaatteita, jotta saadaan hiekat pois ulkona eikä kotona eteisen lattialle tai sohvalle, tuli taas itku.
Olenko mä oikeasti näin kelvoton äiti?

Luulen, että kyse on tylsistymisestä. Muuta en keksi. Samat naamat, lelut ja nurkat päivästä toiseen. Ikuisen flunssan kourissa ei leikkitreffejäkään paljon järjestellä. Näiden ja kodin lisäksi hoidettavana vauva, enkä jaksa yhtään enempää järjestää ohjattua toimintaa. Varsinkin kun en usko, että se on äidin tehtävä.

Mutta olenko ihan väärässä tässä? Onko se äidin tehtävä? Pitääkö äidin järjestää askartelutuokioita? Onko jaksettava raahata tämä revohka retkille ympäri kylää?
Kun kyseessä on vilkkaitakin vikkelämmät kaksoset, yleensä kaikki yhdessä tekeminen on vaan tosi kaaottista. Meillä kokataan ja leivotaan yhdessä aina välillä. Meillä pelataan paljon ja luetaan paljon kirjoja yhdessä. Koko perheen voimin ulkoillaan. Eikö se riitä?

Siinä hiekkalaatikon reunalla kyyneleitäni pyyhkiessä ajattelin soittaa neuvolaan. Ehkä me tarvittaisiin jotain apua. Mutta neuvolan soittoaika oli jo mennyt.
Ja mitäpä apua sieltä löytyisi? Huostaanotto? Tuskin niillä mitään äitikouluakaan on. Sellasta tässä tarvittais.

Flunssasta flunssaan

Seen syntymän jälkeen perheessämme on sairastettu kolme flunssaa. Flunssa per kuukausi, paitsi ettei ihan. Ensimmäiset kaksi tuli kuukauden sisään Seen syntymästä. Juhannuksen jälkeen alkoi tämä kolmas.

Flunssa nro1 meni ohi melko helposti. Aa ja Bee viettivät muutaman sairaspäivän kumpikin, See vähän räkäili.

Flunssa nro2 vaati hiukan enemmän. Aa ja Bee molemmat olivat korkeassa kuumeessa pari päivää. See ensin viikon räkäili ja sitten nostatti kuumeen. Ikää oli vasta seitsemän viikkoa, joten sairaalareissu siitä seurasi. Keuhkokuvassa löytyi orastava keuhkokuume. Antibiootteja tiputeltiin suonen sisäisesti yön verran. Loppukuuri saatiin hoitaa kotona.

Jotenkin pysäyttävää, että flunssan aiheuttanut rinovirus, se ehkä yleisin virus, joka asuu jokaisessa ovenkahvassa ja ostoskärryssä, voi tuollaisen täysiaikaisen, perusterveen vauvan saattaa tuohon kuntoon. (Juuri kuulin, että ystäväni vauva joutui samasta syystä useammaksi päiväksi teho-osastolle.) En tahdo edes kuvitella mitä saisi aikaan influenssa. Varsinkaan, mitä se olisi saanut aikaan kun pojat olivat pieniä. Onneksi olemme säästyneet moiselta. Onneksi on rokotteita. 

Tämä flunssa nro3 tuntuu loputtomalta. Kaikkien nenät vaan valuu ja valuu. Hetken luulin sen jo menneen, viikonloppuna kun kaikkien olo tuntui jo olevan parempi, mutta ei. Been nenä valuu taas non-stoppina, Aan vähän vähemmän. Seellä räkättivät tulee vain vähän, mutta raukka yskii ja kröhii ja ääni on käheä. Itsestä tuntuu, että niistää voi ihan niin paljon kuin vain ehtii ja jaksaa. 

Ei tässä paljon leikkitreffejä järjestetä. Harmittaa, kun niitä on jo parit pitänyt peruuttaa.
Olisi tarvetta aikuiselle seuralle näinä pitkinä arkipäivinä. Pojat kun lopettivat päikkäritkin, aikuistenjutut ja oma-aika ovat olemattomia. Haluaisin puhua välillä muitakin kuin miksi-keskusteluja. Alkaa käydä tylsäksi.

Jotenkin olen aistivinani myös pojissa tylsistymistä. Samat lelut ja sama leikkikaveri päivästä toiseen. Olen odotellut, koska vapaaleikki ja tylsyys alkaa tuottamaan tulosta, taidetta ja tiedettä, mutta tähän menessä tuotteena on ollut vain riitoja ja riehumista.