Pysähtyminen

Niin siinä kävi, että ei vielä helpottanut, vaan väsähdin. Yhden päivän töissä mietin, alanko itkeä vai huutaa. Selvisin yhtenä kappaleena kotiin, mutta kotona räjähdin lapsille. Seuraavan aamuna menin työterveyteen. Sain viikon aikaa levätä.
Mies on ollut ihana. Antanut minun nukkua pitkään aamuisin ja muutenkin päästänyt minut helpolla. Viikossa saattaa tällä menolla tapahtua ihmeitä.

Olen ehtinyt taas mitettiä. Pysähtyminen on siitä hyvä asia, että tekemiset eivät tule ajatusten tielle. Olen tajunnut monta asiaa.

En ole vieläkään oikein kertaakaan itkenyt syöpää tai mitään muutakaan tänä vuonna tapahtunutta. Itku on silti kuitenkin aina kulman takana. Aina on vain väärä paikka tai aika ja nielen itkun takaisin piiloon.
Välttelen halauksia, hellyydenosoituksia ja muita tilanteita, joissa itkua olisi vaikea pidättää. Pelottaa, että sitä on sisällä niin paljon, että siitä ei tule loppua jos se kerran alkaa.

Olen edelleen automaattipilotilla. Teen mukisematta ja heti nekin kotityöt, joita inhoan. Ne, joita ennen olisin lykännyt ja toivonut, että mies hoitaa. Alku vuodesta opettelin tekemään kaiken, koska mitään ei voinut pyytää miestä tekemään eikä mitään uskaltanut jättää odottamaan parempaa hetkeä, sillä aina oli pelko, että edessä on vain huonompia hetkiä. Nyt en ole edelleenkään osannut helpottaa. Olen täristen eteenpäin pakonomaisesti puksuttava kotitalousrobotti. Ylikuumenemisriski on todellinen.

Olen hirvittävän väsynyt. Nyt un mies on jaksanut hoitaa lapset ja olen saanut nukkua, olen nukkunut heittämällä tänäänkin puoleenpäivään. Olen nukkunut muutamana yönä niin sikeästi, että minulla ei ole ollut mitään hajua siitä, että See on huutanut sängyssään ja mies on päätynyt lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Minä, joka olen tottunut heräämään siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuvan lapsen hengityksen tahti muuttuu, en kuule lapsen epätoivoista karjuntaa.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut kuitenkin myös ymmärtää, että tämä vuosi ja kaikki sen sisältämät typeryydet alkavat olla ohi. Toivon pirskahduksia puplahtaa sisältäni vähän väliä. Se kun tajua, kuinka hienosti Aalla menee päiväkodissa ja kuinka hyvin hän on jaksanut tämän syksyn. Kun illalla huomaan, etten olekaan päivän jäljiltä aivan pystyynkuollut zombi, vaan päivä on ollut murheeton ja kevyt. Se kun tajuan, miten mahtava ihminen Seestä on kuoriutumassa. Mies, joka jaksaa jumpata ja saa minut toivomaan, että flunssa jo hellittäisi ja pääsisin lenkille. Bee, jonka kanssa keskustellessa vain ihailee kuinka viisas lapsi minulla on, vaikka en ole vuoteen jaksanut sitä kunnolla kasvattaa.

Tiedän, ettei tämä ole vielä täysin ohi. Tiedän, että syöpä voi pahimmassa tapauksessa uusia nopeastikin. Silti olen jo uskaltanut ajatella, että meidän perhe selvisi tästäkin. Meidän ihana, ihmeellinen, rakkaudentäyteinen perhe on koossa ja edelleen onnellinen ja iloinen elämästä.

Helpompaa

Kohta on kaksi viikkoa lääkitystä takana. Niitä pelottavia sivuvaikutuksia ei ole tullut. Ei mitään. Ei edes sitä pahoinvointia, jota pakkausselosteessa kerrottiin tulevan useammalle kuin yhdelle kymmenestä.

Hyviä vaikutuksia taas on tullut. Ei ahdista. Ei hermostuta, eikä päässä surraa hermostuttavasti. Lapset eivät enää aiehuta pakokauhua.
Kaksi päivää lääkityksen aloittamisen jälkeen tulin töistä kotiin, imuroin, pesin vessat, siivosin lääkekaapin ja järjestelin sitä sun tätä paikoilleen. Ennen lääkitystä ihan vaan päivän olemisen jälkeen olo oli kuin raadolla, enkä saanut mitään tehtyä.

Kyllä vieläkin väsyttää ja monena päivänä kotitöihin ryhtyminen vaatii hiukan ajatusta. Mutta ero on siinä, että pystyn siihen. Pystyn työhöni ilman, että koko ajan on tunne siitä että minä hetkenä hyvänsä saatan romahtaa.

Viime viikolla yhtenä aamuna tajusin pari tuntia töitä tehtyäni, että nyt taas ahdistaa. Oppilaiden kysymykset hermostuttivat ja käsityötuntien hälinä tuntui korvissa fyysisenä pahoinvointina. Mietin hetken ja tajusin, etten ollut syönyt lääkettä aamulla. Onneksi se ei ole kellontarkka lääke.

Olen koko elämäni ollut lääkevastainen. Juuri nyt olen onnellinen, että niitä on olemassa ja että suostuin niitä kokeilemaan.


*

Viimeinen imetys ei jäänytkään viimeiseksi. Sain sittenkin sen toivomani viimeisen herttaisen aamuimetyksen.
Töiden alkamisen jälkeen See on aina herännyt vasta niin myöhään, ettemme ole arkena ehtineet aamulla vierekkäin kölliä. Lääkityksenalkamisen aamuna See kuitenkin heräsi jo varhain. Ehdin hakea hänet viereeni ja imettää kaikessa rauhassa.

Muutaman päivän ajan See kyseli tissin perään. Selitin, ettei ole enää tissiä. Tissi on tyhjä. Kertaakaan See ei itkenyt. Kaiholla kurkki paidan sisään ja silitteli, mutta ei itkenyt. Kunnes tuli päivä, jolloin ei enää edes pyytänyt.
 Nyt viikonloppuna olimme mökillä ja nukuin Seen vieressä. Aamuyöstä See heräsi levottomana unesta ja vielä yritti, joskos nyt tissiä saisi. Ei kuitenkaan hermostunut tai inttänyt.

Tuntuu hämmentävältä kuinka helposti tämäkin meni. Niin molnelta taholta olen saanut kuulla, miten mahdotonta on lasta vierottaa kun on imettänyt näin pitkään ja vielä lapsentahtisesti. En usko, että tämä olisi voinut olla tämän helpompaa.
Selvästi vaikeampaa tämä on minulle. Huomaan kaipaavani kyhnyhetkiä Seen kanssa. Viikonloppuna yritän saada tyttöä pysähtymään hetkeksi syliin, jotta minä saisin sitä läheisyyttä jota meillä aiemmin oli. Tyttö vaan ei tunnu sitä lainkaan niin kovin kaipaavan. Kova on kiire leikkeihin ja touhuihin.

Lapsesta luopumisen tuska. Kamalan aikaisin alkoi. 


*

Sädehoidot ovat yli puolenvälin. Enää kahdeksan kertaa jäljellä.

Seuraava vaihe

Sain työterveydestä reseptin ja työterveyspsykologin puhelinnumeron.

Jälkimmäinen on hyvä ja tuttu. Ensimmäinen on uusi ja pelottava.
Olen käynyt läpi monenmoista mielenterveysongelmaa elämäni aikana. Kaikista olen selvinnyt ilman lääkitystä.
Nyt ei aika ja tila riitä, joten lääkkeet taitavat olla välttämättömiä.

Jännittää.
Lääkkeiden teho alkaa kunnolla vasta kahden viikon päästä. Sitä ennen olo voi heiketä. Miten siitä selvitään?

Lääkepaketissa oli perinteinen kehotus lukea pakkausseloste huolellisesti ennen lääkkeenkäytön aloittamista. Lääkkeen sivuvaikutukset, ahdistus ja pahoinvointi alkoivat kun otin pakkausselosteen esiin. Selosteen suomenkielinen osio on 80cm kertaa 20cm pienen pienellä printillä.
Toivon että lääkettä määrätään vain ironiasta nauttiville ahdistushäiriöisille.



Imetin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa.
Olo on haikea, surullinenkin.

Ei See ole enää paljoa rinnalla käynyt. Kerran päivässä, ei aina edes sitä. Toki nyt hoidon ja töiden alettua kertoja on saattanut iltasella olla parikin. Juuri tähän väliin en olisi tahtonut tätä tehdä. Silti uskon, että panikoiva äiti aiheuttaa Seelle isommat traumat kuin puolitoistavuotiaana rinnalta vierottaminen, olkoonkin yllättävä ja hoitoon joutumisen kanssa lähekkäin.
Olisin vain toivonut, itseni ja Seen takia, että olisimme saaneet vierottautua rauhassa ja omaan tahtiin.

Olen pahoillani,  että viimeinen imetys ei ollut aamuimetys sängyssä. Ne hetket ovat olleet suloisia.
Mutta ei sentään ollut kiireimetys ruuanlaiton ohessa tai kiukunlievitysimetys. Köllimme kotiin tultuamme kahden rauhassa sohvalla. Selitin Seelle,  että tämä on nyt viimeinen kerta. Että tissihommat loppuu nyt.
Ei See paljoa tajunnut,  oli tyytyväinen ja iloinen, kiitti tissejä lopuksi kauniisti tapansa mukaan.
Hyvä näin.

Luin Imetyksen tuen sivuilta vieroittamisesta vinkkejä. Tämän poimin ja koetan pitää mielessä:

Vieroitusta ei tarvitse ajatella vain negatiivisena terminä. Vieroitus on myös siirtymistä uudenlaiseen arkeen. Muinaisissa kirjoituksissa vieroittaminen (engl. wean) sanana tarkoitti kypsymistä. Lapsen vieroittaminen oli juhlallinen tapahtuma: lasta arvostettiin täytenä lapsena, jolla oli edellisen vaiheen ansiosta edellytykset edetä itsenäisemmin lapsuuden seuraavaan vaiheeseen.

Ehkä leivon meille kakun.

Hoitovapaan viimeinen

Hoitovapaan viimeinen päivä. Elämäni viimeinen hoitovapaapäivä.
Aamupuhteina kävin allekirjoittamassa Seen hoitosopimuksen.

Pitäisi varmaan tuntea haikeutta. Päivitellä, miten See on vielä äidin vauva eikä valmis avaraan maailmaan. Ihmetellä miten nopeasti aika on mennyt ja miten ikävä minulle tulee tätä aikaa.
Vaan ei.

Olen iloinen, että pääsemme eteenpäin. Olen iloinen, että pääsen töihin. See tuntuu olevan täysin valmis hoitoon, varsinkin kun hoitopaikka on perhepäivähoito, jossa on vain kolme lasta. Ja vaikka Seen vauvavuosi ja hoitovapaa on olleet aivan muuta kuin keskoskaksosten, on tämä kaikki muu tehnyt tästä ajasta raskasta. En usko koskaan haikeudella muistelevani näitä vuosia.

Olisin toivonut, että pääsiisn palaamaan töihin vähän virkistyneempänä. Viime viikon jäljiltä käyn vain vieläkin aivan ylikierroksilla.
Eilen illalla olin aivan poikki. Pienet asiat kasvoivat jättiläisiksi ja tuntuivat musertavilta. Istuin olohuoneessa ja itkin. Mies tuli lohduttamaan. Selitin, miten tuntuu etten pysty mihinkään ja kaikki on liikaa enkä onnistu missään. Samaan aikaan tajuten, että olen suoriutunut tästäkin vuodesta loistavasti, ottaen huomioon realiteetit. Tunne ja järki eivät vain kohtaa.

Tämän viimeisen hoitovapaapäivän ajattelin käyttää tekemättä mitään. Ajattelin juoda kahvia, virkata, katsoa telkkarista hömppää. En pese pyykkiä, en imuroi, en kokkaa. Jos hyvin käyn, nukun päiväunet.

Tilitystä

Lapset ovat yökylässä. Oltiin illalla miehen kanssa ystävien luona juhlissa. Nautin olostani yllättävän paljon. Jotenkin ajattelin, että näin väsyneenä en osaisi nauttia vaan ahdistuisin. Kiva ettei käynyt niin.

*

Olen viime viikon ollut taas perus syöpäarkiväsymystä väsyneempi. Väsymys on saanut päähän paljon typeriä ajatuksia.
Yhden illan itkin katkerana maailman epää. Hetken tuntui aivan kohtuuttomalta kaikki.

Tilillä ei riittänyt kate laskujen maksamiseen, vaikka olen ollut tarkka ja säästäväinen. Televisiossa pitsalla elävä pienen lapsen laiskottelija  äiti oli laiha ja hyväkuntoinen, mutta oma vaaka näyttää liikaa vaikka syön kasvispainotteista kotiruokaa ja viime viikollakin heija-heija kertoo liikuntaa olleen yli viisi tuntia. Muiden äitien Facebook-päivitykset ylistivät kuinka olemalla vain tarpeeksi tiukka, niin lapset käyttäytyvät aina hyvin. Minun lapseni tuntuvat imevän minusta kaiken ja vaikka kuinka teen mielestäni asiat oikein, lapseni tappelevat, mekastavat ja ovat ylipäätään tottelemattomia.

Ja kun moiset pikku yksittäisjutut alkavat nyppiä, niin silloin katkeruus ottaa haliotteen ja riehaantuu entisestään syövästä ja selkäkivuista, typerästä kesästä, jolloin kaikki reissut perutaan ja hengaillaan sairaalassa, ja töihinpaluusta kun ei siellä arvosteta.
Lopulta makasin sängyssä ja itkin. Mies huomasi ja yritti parhaansa. Mutta katkeruus vain yltyi. Edes kunnon lohdutusta en saanut, koska miehellä on syöpä eikä se jaksa lohduttaa kunnolla kun sillä on itsellä paha olla.


Töihinpaluu ei tule yhtään liian aikaisin. Minun on saatava päiviini jotain muuta kuin vain tämä arki, jossa ei voi voittaa.

*

Kohta pitäisi lähteä hakemaan lapsia. Ei huvittaisi.
Erikoista tässä on se, että ensimmäistä kertaa ei huvittaisi lähinnä Seen takia.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta alamme olla aikalailla tympiintyneitä toisiimme. Seellekään minun töihinpaluu ja hänen hoitoalan alku ei tule yhtään liian aikaisin.

See alkaa vaatia seuraa ja viihdykkeitä. Suuttuu joka kerta kun viemme pojat jonnekin hoitoon/uimakouluun/tms eikä See saa jäädä. See jaksaa leikkiä yksikseen vajaan tunnin. Loppuajan riivaa minua, roikkuu tissillä tappakseen aikaa, vinkuu ja kitisee tylsyyttä. Kun pojat saapuvat paikalle, See riemastuu ja muuttuu taas helpoksi ja tyytyväiseksi omaksi itsekseen.

Olen ohjelmoinut ensi viikolle leikkitreffejä, muskaria, kävelyretkiä ja ylipäätään kaikkea paitsi kotona olemista.

Torstain lyhyet

Mies pääsi kotiin.
Kuumeennostaja saatiin labroissa kiinni: rhino-virus. Se sama mörkö, joka aiheutti Seelle sairaalareissun seitsemän viikon ikäisenä. Taitaa olla yleisin flunssan aiheuttaja ja kaikkialla koko ajan. Muut se saa vähän niiskuttamaan, meidän perheen sairaalaan. 

Sytostaattihoidot vasta tänään. Tyhmä viivästys, sotkee meidän mökkisuunnitelmat. Oli tarkoitus lähteä toiselle puolelle Suomea miehen vanhempien mökille. 

Mies tosin alkoi muutenkin epäröidä. Jos siellä nousee kuume tai sattuu muuta, sitä joutuu ihan vieraaseen sairaalaan hoitoon. Tai täytyy ajaa 5h pysähtymättä omaan sairaalaan. Kumpikaan vaihtoehdoista ei innosta. Voi siis olla ettemme lähde lainkaan. Pojat ja appivanhemmat pettyvät, mutta sitähän tää syöpä on. Yks iso pettymys koko homma.

Alan suunnitella taas telttaretkeä. Jonnekin lähelle yhdeksi tai kahdeksi yöksi.

*

Kävin lääkärissä. Selästä ei edelleenkään löydy mitään vaivaa. Raskauden aiheuttama virheasento, mutta ei mitään sen vakavampaa. Hyvä niin.

Vesijuoksu ja jooga ovat tällä viikolla olleet lääkkeenä. Molemmat onnistuu näin kesällä ulkona. Näillä keleillä ne toimivat myös mitä tehokkaimmin lääkkeenä stressiin. 

*

Tajusin, että See ei sano äiti. Tietää kyllä, että muut puheissaan viittaavat kyseisellä sanalla minuun, mutta itse ei sitä käytä. Osaa kyllä laulaa melkein koko ensimmäisen säkeistön Ihhahhaata. Mitäköhän tästäkin pitäisi ajatella?

Onnea onnettomuuksissa

Koko viikko on mennyt sairastuvalla. Kaikki lapset lopulta sairastuivat eivätkä vieläkään ole oikein kunnossa. Eilen käytiin lääkärissä ja laboratoriossa. Epäilyksi jäi influenssa. Onneksi on rokotukset kunnossa, niin säilymme näin vähällä.

Eilen tuli tarhasta viesti, joka sai iloitsemaan viikon kuumeilusta. Tarhassa riehuu vatsatauti. Milloin vain valitsen kuumeen ja yskän vatsataudin sijaan.

*

Sunnuntaina Seen pinnasänky siirrettiin lastenhuoneeseen. Meidän makuuhuoneeseen tuotiin lisäsänky. Nyt makuuhuoneessamme on 240cm sänkyä. Riittävästi kahdelle aikuiselle, kolmelle lapselle ja kissalle.

Sillä ei, See ei nuku pinnasängyssään. Nukahtaa sinne kyllä, mutta jossain kohtaa yötä käy booby call. Aamuun mennessä yleensä myös Aa ja Bee ovat hivuttautuneet viereen. Pojat moisesta tavasta olivat jo luopuneet, mutta lymfooma-mörkö on tainnut hiipiä sängyn alle.

Tunne on ristiriitainen. Toisaalta on ihanaa, että edes alkuyön saa nukkua leveillen ja ihan missä asennossa tahtoo. Toisaalta on tunne kuin olisi lapsensa susille heittänyt. Vaikka ei edes ole. Veljeksille kuin ilveksille korkeintaan.

Olen iloinen, että lapseni kasvaa. En edelleenkään ole vauvaihminen. Silti olo on vähän haikea kun vauva ei enää kauaa ole vauva.

*

Rajapyykin lähestyessä

Seen vauvakaveri, se jonka laskettu aika oli vain 10 päivää ennen Seetä, ei ole enää vauva. Meni ja täytti vuoden. Se taitaa tarkoittaa sitä, että meilläkin 1-vuotissyntymäpäivä on jo lähellä.
Vauvajutut taitaa sitä myöden olla loppu. Askelia tulee jo monta peräkkäin. Sanoja pompsahtelee suusta monen monta. Mukista juominen ja lusikan käyttö onnistuu, olkoonkin että välillä kehveli osuu käteen väärin päin. Vaan tarttuu se puuro lusikan varteenkin.

Nyt olisi kuulema aika lopettaa imettäminen. Tai oikeastaan olisi ilmeisesti jo pitänyt lopettaa muutama kuukausi sitten. Näitä merkkejä joista olisi pitänyt ymmärtää lopettaa ovat esimerkiksi

- lapsi haluaa istua imettäessä
- lapsi on jo puolivuotias
- imettäminen näyttää jonkun muun silmiin typerältä
- lapsi osaa sanoa tissi
- lapsi osaa kävellä
- lapsi täyttää kohta jo herranjestas vuoden

En ole ymmärtänyt lopettaa. Kyselijöille olen tähän asti vedonnut Thl:n suositukseen ja sanonut että toivon meidän saavuttavat suosituksen mukaisen osittaisimetyksen vuoden ikäiseksi. Siihen ei ole enää pitkä aika ja alan olla luottavainen, että tuohon tavoitteeseen pääsemme.

Mitä lähemmäs tuo vuoden rajapyykki tulee, sitä luonnollisemmalta se tuntuu. Tietysti imetän, kun ei mitään ongelmiakaan ole. Ei ole yhtään hyvää syytä miksi olisin lopettanut. Nuo aiemmin luetellut on kai syitä, mutta ei meille riittäviä. Poikien imetys loppui 6kk kohdalla. Oli syy lopettaa. Oli ongelmia, joiden edessä lopettaminen oli kaikkien kannalta hyvä ratkaisu. Vaan kun nyt niitä ei ole, niin en tiedä miksi pitäisi lopettaa.

Jos See itse päättää, että tissi ei enää kiinnosta, silloin lopetamme. (En ole onnistunut Seetä pakottamaan oikein mihinkään. Varsinkaan syömään jotain mitä ei tahdo syödä. Tuskinpa siis sitä tissiäkään sille väkisin suuhun saisi tunnettua. Aiemmin ei ainakaan ole onnistunut.) Jos minun terveyteni, henkinen tai fyysinen, sitä vaatii, silloin lopetamme. Jos minua homma alkaa tympiä niin että olen valmis käymään läpi vierottamisen kiirastulen, silloin lopetamme.

Se tässä vaan mietityttää, että mitä minä tästä eteenpäin vastaan utelijoille? Tekisi mieleni salata asia muulta maailmalta. En jaksaisi selitellä ja puolustella asiaa joka ei kenellekään perheemme ulkopuolella kuulu.
Sitten taas. Jos salaan asian, ylläpidän taaperoimetyksen tabua ja siitä aiheutuvaa häpeää ja salailua. En halua sitäkään.

Ehkä vetoan taas auktoriteetteihin. Who:n suositus on jatkaa osittaisimetystä kaksivuotiaaksi. (Kyllä, suositus koskee ihan koko maailmaa, ei vain kehitysmaita. Täältä voit kurkata miten Who neuvoo imetykseen Euroopan alueella.)


Ps. Aikalailla samanlaisia ajatuksia kävin läpi kun kymmenen vuotta sitten lopetin alkoholin käytön. Mitä sekin kertoo yhteiskunnastamme?

Vinksallaan

Olen jotenkin vinksallani.
Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän puuhaan. Mitä huonompi yö takana, sitä enemmän asioita tulee seuraavana päivänä hoidettua.

Tänään heräsin huonon yön jäljiltä kolmatta aamua peräkkäin.
Olen tänään siis hoitanut ensi viikon sairaalajaksoon liittyvät asiat, päiväkodin vanhempainyhdistykseen liittyvät asiat, pessyt pyykkiä, viikannut pyykkiä, kokannut, askarrellut lasten kanssa kynttilöitä, mkasanut läjän laskuja, hoitanut taloyhtiöön liittyviä asioita.

Viime viikolla oli samankaltainen päivä. Silloinkin aamulla heräsin tuntien kauhua päivää kohtaan. Silloinkin sdain hoidettua monta jo pitkään roikkunutta asiaa ja sen lisäksi leikittiyä kotihengetärtä. Olkoonkin, että tuolloin kaikki kokkailuni paloivat. Hlyrykasviksista loppui vesi ja näkkärit tulivat uunista mustina.   

Vaikka kotimme ja yhteiskunta varmasti toivoisi, että en nukkuisi oikeastaan enää ikinä kunnolla, itse toivon että ensi yö olisi jo parempi.


*

Viikonloppuna poikien isokummi (Been kummitädin kummitäti, joka on itseoikeutetusti nimennyt itsensä isokummiksi) tuli luoksemme piparitalkoisiin. Tuloksena oli 3kg ihanan hienosti ja värikkäästi koristeltuja pipareita. 
Pojat ovat malttamattomia, koska niitä saisi syödä. Minä nautin värikkyydestä, enkä haluaisi ikinä antaa keknenkään syödä niitä. Ovat niin kauniita. 

Pipareiden lisäksi talkoista ilostuttamaan jäi hyvä mieli. Isokummin kanssa leipomisen ja koristelun ohella juttelimme paljon. Sain vahvistusta vanhemmuuteemme ja kehuja siitä kuinka hienosti jaksamme tarjota lapsillemme niin paljon. Hän ei tarkoittanut virikkeitä tai materiaa, vaan henkistä hyvinvointia, lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta. Tuntui kummalta, sillä enemmänkin olin valitellut, kuinka aika ei riitä lasten yksilölliseen huomioimiseen emmekä millään onnistu antamaan lapsillemme niin paljon huomiota kuin mitä he kaipaisivat. 

Isokummi työnsä takia tietää mistä puhuu. Niinpä illalla istuin sohvalla ja pitkästä aikaa tunsin hetkellisesti ylpeyttä itseäni kasvattajana ja luottamusta siihen että lapsistamme saattaa kasvaa kokonaisia ja hyvinvoivia aikuisia.   


*

Seetä riivaa. Huutaa yöt. Ei nälkää vaan ehkä painajaisia tai jotain. 
Mietin sitäkin, voisiko olla kyseessä eroahdistus? Sen kai pitäisi olla pinnalla tuossa iässä, mutta päivisin sitä ei mitenkään huomaa. Yöllä pitää saada olla aivan kiinni äidissä, joko tarttua pikku sormilla mistä ikinä tai napata tissi suuhun.  

Kiusallista

Tänään oli Seen 8kk neuvola. Paikalla oli uusi neuvolalääkäri. Herttainen nuori mies, joka hämmästeli Seen taitoja puhtaan ihmetyksen vallassa. Siinä kohtaa tuli tunne, että lääkäri on niin kokematon, että kaikki mikä ei mene käsikirjan mukaan, on huolestuttavaa.

Niinpä kun Seen paino ei ollut noussut käyrän mukaan, olin varma että saan puhuttelun ties ja mistä ruokaan liittyvästä. Vaan enpä saanutkaan. Lääkäri totesi, että olisi kummallista, jos tuolla aktiivisuudella ja motorisellakehityksellä käyrässä ei näkyisi notkahdusta. Pituus ja päänympärys on pysyneet käyrällä, se kertoo että kyse ei ole ravitsemuksen puutteesta.

*

Aa on viimepäivät voivotellut Been olevan kiusallinen. On kiusallista kun Bee istuu päällä. Tai kun Bee pukee Aata nopeammin. Kiusallista on myös, jos Bee ehtii varmaan juuri sen lelun, jonka Aa olisi halunut itselleen.

Hyvä näin. Olen kantanut huolta Aan kyvyttömyydestä ilmaista harmistustaan verbaalisesti. Pikku kielioppivirhe ei haittaa, enkä suostu sitä korjaamaan. Korjaan sitten joskus myöhemmin, jos vaikka vielä aikuisena kiusallisesti käyttää sanaa väärin.

*

Pojat ovat taas hoidossa. Paikalle on menossa ehkä myös serkkupoika, Aan ja Been bestis. Serkkupoika oli oksentanut viime yönä. Kerran. Aamulla oli herännyt täynnä virtaa, täysin terveenä.
Meille soitettiin ja kysyttiin, saako serkkupoika kuitenkin mennä mukaan. Lupasin, että saa. Kyllä harmittaa, jos ensi viikon hoidan kolmea oksentajaa.

Maratooni

Välillä sitä toivoisi, että tuttu olis tutti, äiti olis äiti, muovailuvaha ois muovailuvaha ja vauvan kynsisakset löytyisi.

See on, niin kuin olen monet kerrat todennut, helppo. Menee ohessa, sopeutuu vaihtuviin rytmeihin ja tilanteisiin. On vähään tyytyväinen ja vähäitkuinen. Tällä kertaa vauva-arki ei juuri rajaa harrastuksiani tai muitakaan menoja, kunhan olen valmis ottamaan Seen mukaan. Sidekick oikein viimeisen päälle.

Silti tämä välillä väsyttää. 

On oltava toisen tavoitettavissa koko ajan. On jaksettava suunnitella kaikki tekeminen varautuen keskeytyksiin. Oma keho onkin ensisijaisesti jonkun toisen käytössä. 

Ajattelen lähtökohtaisesti tutin olevan tissin korvike. Jos vauva tarvitsee tissin suuhunsa nukahtaakseen, ei äiti ole tutti. Äiti on turva. Äiti on vauvan elämän edellytys. Tissi on vauvan elämän edellytys. On vauvalta ihan järkevää kaivata tissiä. 

Omat periaatteet ja ideologiat ovat kuitenkin alisteisia arjelle. 

On öitä, jolloin tissillä roikkuva vauva on aivan sietämätön. Välillä tahtoisi nukkua ihan yksin, päättää itse missä asennossa nukkuu. Keskeyttämään yöuni, sekin houkuttelisi. 

Ymmärrys siitä, että tissin murjominen ja painelu kuuluu vauvan hommiin ja tekee hyvää maidontuotannolle, se helpottaa pikku kynsien sietämistä. Ymmärrys ei kuitenkaan poista kipua. 

Äitiys on kestävyyslaji. Maratooni. Vaatii hyvän fysiikan lisäksi henkistä kanttia ja kivun sietoa. Silloinkin kun maasto on helppo. 

Vauva tulee!

Söin aamulla puuroa kaikessa rauhassa keittiössä, kun olohuoneesta alkoi kuulua huuto.

"Äääääää! Äiti! Äiti! Apuaaa! Vauva tulee!"

See oppi ryömimään.
Vauhti oli heti kuin ohjuksella.

See on oppinut nyt viikon aikana ison liudan uusia taitoja. Lisäksi suuhun tungetaan vähän väliä uusia makuja.
Illat on olleet aika levottomia. See nukahtaa taas huutamalla.

Hetkellisesti epäilin, että demonit ovat vallaanneet suloisen tyttöni. Yöt roikkuu tissillä herkeämättä. Epätoivoon vaipuminen oli lähellä.

Sitten muistin faktaa: 6kk kohdalla vauvalla on usein tiheänimun kausi.

Helpotti. Kyseessä on vaihe ja tämä menee ohi.

Tieto on hyvä asia. Paljon parempi kuin luulo ja omat demonipäätelmät.

*

Lukitsin itseni tänään ulos kolmen lapsen kanssa.
Avainta lähdettiin hakemaan mieheltä töistä kahden kilometrin päästä. Onneksi See oli kantoliinassa, rattaat kun olivat lukkojen takana.

Mies polkikin vastaan, joten kävelyä ei tullutkaan aivan niin paljon. Tuossa ajassa ehdin kuitenkin jo huomaamaan, miten helpoksi liikkuminen jalan on poikien kanssa tullut.

Kun jalassa ei ole rakkoa, mieli ja keho on vielä aamuisen virkeä ja kannettavaa ei vauvan lisäksi ole, niin kävely oli mukavaa. Vauhti ei päätä huumaa, mutta me etenemme.

Tuli mieleen, että näiden kanssa voisi jo ehkä lähteä pienelle vaellukselle.

Koko kesän olemme tuskailleet poikien unien vähyyttä. Illalla riekutaan, päikkäreille ei taivuta ja aamulla herätään vaikka ja kuinka aikaisin. Krooninen väsymys tekee ukoista narisevia käkkäränkkiä.
Olen päättänyt uskoa tämänkin olevan vain vaihe.

Sunnuntaina vietimme koko päivän liikkuen. Ensin ulkoleikkejä, juoksemista, kiipeilyä, pomppimista. Ruokatauon jälkeen jatkettiin samaa sisällä liikuntasalissa. Päivän kokonaisliikunta-aika: 7h. 

Illalla pojat nukahtivat melko helposti ja aamulla nukkuivat pitkään.

En tiedä mitä ajatella.
Lopulta löytyi se määrä liikuntaa mikä saa lapseni nukkaan hyvin. *Jes*
Se määrä on työpäivän verran. *Huoh*

Vaellus vaikuttaa edelleen hyvältä idealta. *Jes*

Miten näiden käy kun joutuvat kouluun? *Huoh*

Tasapuolisuuden hengessä

Pojilla piti tänään olla tarhapäivä. Eilen soittivat tarhasta ja kertoivat lakkoilevansa. Niinpä meillä olikin kotipäivä.

Tasapuolisuuden vuoksi, olen ollut tänään laiska äiti ja antanut lasten katsoa telkkaria. Olisihan se epäreilua niitä muita lapsia kohtaan, jotka joutuvat tyytymään tänään tarhassa kasvatuksen sijaan säilyttämiseen,  että meidän lapset saisivat laadukkaita virikkeitä. Olisivat epäreilussa etulyöntiasemassa ikäluokkaansa nähden.

Ehkä kohta täytyy kuitenkin mennä ulos. Lakkokin on jo ohi.

*

See on ottanut ties minkälaisia loikkia. Ikävä kyllä, ei sitä Suomen kaipaamaan tuottavuusloikkaa. Oppi istumaan ilman tukea. Osallistui ensimmäistä kertaa koko perheen ruokailuun syöttötuolissa. Konttasi muutaman askeleen eteenpäin. *huoh*

Täysimetys otti ja loppui. 5 päivää jäi vajaaksi puolen vuoden täysimetys. Tai no, olihan siellä jo aiemmin se yksi mustikka ja kurkkukepakon jäystäminen. Kun se nyt kerran oppi istumaan, niin päästin syöttötuoliin. Ja kun se pääsi syöttötuoliin, se yritti saada kaiken pöydältä suuhunsa. Yleisen ruokarauhan nimissä annoin Seelle kurkkukeppejä. Kaikilla oli mukavaa. Päätin, että oli niin mukavaa, että tästä eteenpäin See osallistuu päivälliselle.

Tänään maistelulistalle lisätään vissy. Seen suuhun on ilmestynyt sammas.

5kk neuvola

Ennen lomaa kävimme Seen 4kk neuvolassa. Siis se käynti, jolloi lääkäri määräsi perunaa kun kasvu oli kelvotonta. Se kerta kun kieltäydyin tottelemasta ja totesin jatkavani täysimetystä.

Pari viikkoa sen jälkeen kävimme kasvukontrollista. Oma ihana terveydenhoitaja oli palannut lomilta. See oli kahdessa viikossa kasvanut 4cm.
Ihmeellistä, miten tuntuvat aina välttelevän sanaa mittavirhe. Sitä ei ilmeisesti uskalla tunnustaa vaikka läyrö sitä ilmiselvästi vihjaisi.

Eilen käytiin 5kk neuvolassa. Oma ihana terveydenhoitaja totesi, että ei epäilystäkään etteikö rintamaito riittäisi Seelle aivan mainiosti. Kuukaudessa painoa tullut enemmän kuin suositus, pituutta samoin. Lisäksi lapsi on oppinut liikkumaan ja nousemaan konttaus- sekä karhukävelyasentoon.
Täysimetyksellä siis jatketaan vielä.

Kuukauden ajan olen miettinyt näitä ruokajuttuja paljon. Huomaan haaveilevani Seen kanssa sormiruokailusta. Jotenkin ajatus soseista on vaikea.

Keittiöpsykologisoin asiaa:
Poikien kansaa kiinteiden aloittaminen oli kamalaa ja stressaavaa. Kuukausi lasketunajan jälkeen aloitettiin. Siitä kuukauden päästä syötiin jo lihaa. Määrät ja kelloajat olivat tarkat. Neuvolan oppaassa kerrotut rauhalliset ruokahetket olivat niin kaukana meidän todellisuudesta, että ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Syöminen ja syöttäminen oli niin vauvoille kuin vanhemmille stressaavaa ja pelottavaa. Itkua, huutoa, pakottamista, tukehtumista...

Onko se ihme, etten innosta puhkuen ole työntämässä lusikkaa Seen suuhun? Ymmärrän kyllä, että nyt tilanne on aivan eri. Ymmärrän senkin, että kun Seen kanssa touhuun ryhdyn, monet unohtuneet muistot pyrkivät pintaan. Ehkä sormiruokailu on niin erilaista, että niitä muistoja ei niin montaa mielen syövereistä pintaan pääsisi pompsahtamaan?

24 päivää aikaa paeta asiaa.

Lomia ja imetystä

Keskiviikkona olin Seen kanssa neuvolassa. Kesälomien takia paikalla oli sijainen sekä terveydenhoitajalle että lääkärille. Harmitti. Meillä on hyvä terveydenhoitaja ja olisin halunnut juuri hänelle jutella. Olisin halunnut kertoa hänelle, että väsyttää ja että pojat imevät tällä hetkellä minut aivan kuiviin. Sijaiselle en halunut näitä kertoa.
Hyvät ja pitkät hoitosuhteet. Omalääkärit ja vaihtumaton neuvolahenkilökunta. Ei taas niitä juttuja, joista pitäisi säästää.

Aivan ensimmäiseksi lääkäri kysyi, olemmeko jo aloittaneet kiinteät. Emme ole, täysimetyksellä mennään. On kuulema ok, jos kasvu on hyvää.

Seuraavaksi kysyi nukkumisesta. Kerroin Seen nukkuneen hyvin lähes poikkeuksetta, mutta nyt neljän kuukauden kohdalla öiden muuttuneen välillä levottomiksi.
Lääkäri totesi, että kiinteiden aloittaminen sitten auttaa, jos äitiä alkaa väsyttää.

See ei ollut kasvanut kunnolla. Painoa oli kuukaudessa tullut vain 400g ja pituutta vielä heikommin. Lääkäri aloitti selittämään kuinka nyt on tärkeää aloittaa kiinteät. Olin jo etukäteen valmistautunut tähän keskusteluun. Minulla ei itsessään ole mitään kiinteitä vastaan eikä minulla ole pakkomielteisiä rajoja täysimetyksen suhteen. Helppouden takia olen kuitenkin päättänyt jatkaa täysimetyksellä vielä miehen kesäloman ajan. Seuraavat kolme viikkoa olemme mökeillä ja pöpeliköissä. En tahdo moisissa olosuhteissa miettiä ja jännätä iskeekö Seellä vatsakipuja uusista mauista.

Olin myös ottanut selvää oikeuksistani. Kerroin lääkärille, että tahdon ensin yrittää imetyksen tehostamista. Niin kauan kun viralliset suositukset kehottavat kuuden kuukauden täysimetyksen, tämän olisi pitänyt olla myös lääkärin ensimmäinen ehdotus. Sanoin, etten suostu olemaan huolissani lapsesta, joka on juuri kääntynyt mahalleen, kaksi kuukautta etuajassa. Kyse ei voi olla siitä, ettei lapsi saa riittävästi ravinteita. Tyttö on iloinen, aktiivinen ja yleisesti ottaen tyytyväinen vauva.
Lääkäri kuunteli puolustuspuheeni. Sain luvan kokeilla tehostamista. Eipä kyllä olisi voinut kieltääkään. Kolmen viikon päästä oleva seuraava neuvolakäynti olisi kuitenkin liian pitkän ajan päästä, joten määräsi puntarikäynnin kahden viikon päähän.
Lähdin neuvolasta varmana asiastani.

Koska imetysohjausta ei neuvolasta tarjottu, aloin itse etsiä tietoa imetyksen tehostamisesta. Varmuuteni alkoi karista,  kun kaikki ohjeet tuntuivat liittyvän maidon määrän riittämättömyyteen. Siitä ei ole kyse. Maitoa tulee suihkuamalla ja sitä riittää luovutettavaksikin. Hetken google-panikoituani päätin kysyä asiaa tukiäidiltä.

Ensimmäisenä tukiäiti tahtoi tietää oliko mittaaja sama kuin aiemmin. Vauvojen mittaaminen on kuulema laji, jossa mittaajalla on iso merkitys. Käski rauhassa odottaa, että oma terveydenhoitaja palaa lomilla.
Sain varmistusta siihen, että päätökseni on varmasti hyvä. Äidinmaito sisältää energiaa merkittävästi enemmän kuin ne vähäiset määrät kiinteitä, joita pystyisin lapselle kahdessa viikossa antamaan. On aivan normaalia, että kasvu hidastuu kausina jolloin motoriset taidot edistyy vauhdilla. Kasvuseulan  mukaan Seen kasvu on aivan kelvollista. Ehkä lääkärillä oli käytössä vanhat kasvukäyrät? Jos kuitenkin tahtoisin yrittää tehostaa imetystä, sain ohjeet kuinka yrittää huijata lasta, joka on kiinnostunut ympäristöstään aivan liikaa malttaakseen imeä kovinkaan kauaa.

Täysimetyksellä siis jatkamme.

*

Vein tänään viimeisen erän luovutusmaidon sairaalaan.
Olen iloinen, että päätin jaksaa luovuttaa. Se ei ollut hankalaa. Jollekin se saattoi olla elintärkeää.

Maitorahoilla päätin tehdä jotain hyvää. Maksoin Imetyksen tuki ry:n jäsenmaksun.


*

Miehen kolmen viikon loma alkaa tänään.
Ensi viikolla saamme kauan kaivattuja vieraita ulkomailta. Heidän kanssaan mökkeillään ja turisteillaan ensimmäiset viikot. Viimeiseksi viikoksi lähdemme mökille toiselle reunalle Suomea.

Olen päättänyt nauttia vaikka kaikki kolme lasta olisivat kuumeessa, uhmiksia ja päivystyksessä tapaturmien takia.

Kolmen kanssa kotona

Pojat kävivät tarhassa Seen syntymän jälkeen vielä pari kuukautta. Käytimme subjektiivista päivähoito-oikeuttamme, enkä koe lainkaan syyllisyyttä. Miksi pitäisikään? Ehdottoman mainio ratkaisu. En tiedä miten olisi käynyt maidonnostatuksen ja imetyksen, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Pojat saivat pitää rutiininsa (tässä talossa ne ovat kaiken kasassa pitävä voima, elämän ehto) ja minä pystyin toimimaan Seen kanssa vauvantahtisesti. See saattoi olla tissillä tuntikausia useampaan kertaan päivässä. Ensimmäisen tiheänimunkauden kohdalla See asui rinnalla 18 tuntia putkeen. En kertakaikkiaan ymmärrä miten tämä olisi onnistunut, jos kotona olisi hoidettavana ollut vielä kaksi vilkasta nelivuotiasta. 

Olisiko ollut oikein vaatia nelivuotiaita ymmärtämään miksi he eivät pääse ulos leikkimään? (Tuolloin satoi vuoroin lunta,  loskaa tai vettä, ulkonaimettäminen ei ollut vaihtoehto.) Vai olisiko vauvan pitänyt heti oppia maailman tavat ja itkien odottaa ymmärtämättä miksi äiti ei tule vaikka pyytää? Kumman olisi pitänyt ymmärtää miksi ruokaa ei vielä saa, vaikka on jo aivan kamala nälkä, vauvan vai taaperon?

Kenen voitto olisi ollut muutamassa viikossa uuvahtanut äiti, masentunut omasta ja maidon riittämättömyydestä? Tilastoihin olisi saatu varmasti lisättyä jälleen yksi alle kaksi kuukautta kestänyt täysimetys, kun maito ei vain tunnu riittävän. Ja vaikka meillä tukiverkko onkin, moniin verrattuna ruhtinaallisesti, olisin jo varmasti aikaa sitten soittanut itkien neuvolaan saadakseni perheemme jälleen lastensuojelun ennaltaehkäisevän avun piiriin.

Elo kolmen lapsen äitinä alkoi siis mukavasti. Niin mukavasti, että välillä tunsin oloni melkein syylliseksi. Niinä päivinä kun Aa ja Bee olivat tarhassa ja sain viettää päivän pelkän Seen kanssa, kaikki tuntui liian helpolta. Niinäkin päivinä, joina Aa ja Bee olivat kotona, tuntui kaikki sujuvan. Minulla oli enemmän energiaa kuin aikoihin. Vauva tuntui aina sopivasti harhauttavan ajatukset pois poikien hölmöilyistä, joten hermotkin pysyivät paremmin kasassa. 

Niinpä sitten päätin, että pojat jäävät kotiin. 

Mutta tiedättekö, satunnainen päivä kerran tai kaksi viikossa, ei ole sama kuin ihan koko ajan? 

Kun kolmea lasta ja kotia hoitaa ihan koko ajan, energia määrät vähenee. Kun lapset tuijottavat vain toistensa naamoja ihan koko ajan, riitojen määrä kasvaa. Kun äiti hoitaa vauvaa taaperon näkökulmasta ihan koko ajan, niin se vauva muuttuu vähän ärsyttäväksi. Ja onhan se testattava uudestaan ja uudestaan, että mitä kaikkea voikaan tehdä, kun äidillä ei riitä kädet, silmät ja aika. 

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kuukausi takana ja toinen vielä edessä ennen miehen kesälomaa. Ihan jännittää selvitäänkö sinne asti selväjärkisinä. 

Tunnelma vaihtelee hilpeästä helvetilliseen sekunneissa. Väsymyksen taso liikkuu nuutuneen ja zombin välimaastossa. Koti on jatkuvasti kuin pommin jäljiltä, tiskikone koko ajan täynnä ja maitoa on jääkaapissa aina liian vähän.

 Niinpä. Meidät löytää pihalta.

Läheltäpitejä

Pääsin viikonloppuna mustikkametsään. Sieltä se mielenrauhaa löytyi lymyilemästä.
Sunnuntaina mies antoi minun nukkua pitkään. Sekin auttoi.
En väitä, että olisin täynnä intoa ja tarmoa aloittamassa tätä viikkoa, mutta vähemmän epätoivoisena ja vähintäänkin levollisempana. Enää viikko miehen loman alkuun.

*

Eilen leivoimme, poikien toivomuksesta. Teimme banaani-suklaakakun. Sadepäivän ilostukseksi ajattelimme illalla katsoa yhdessä elokuvan, syödä kakkua ja juoda mansikkaherkkujuomaa. Suunnitelma muuttui yllättäen. Leffan tilalle tuli huutoa, itkua ja pitkiä keskusteluja pikkusiskon kohtelusta.

Seen synnyttyä pojat olivat pitkään aina hyvin kauniisti ja hienosti pikkusiskon lähettyvillä. Halailivat ja pussailivat, mutta aina kauniisti. Hiukan alkuun piti opetella miten vauvaa saa pitää sylissä, mutta nopeasti senkin ymmärsivät, että omin nokkineen ei moista tehdä.
Näin meni hetken aikaa.

Juhannuksen tienoilla alkoi tapahtua. Bee löytyi sohvan päältä roikottamassa Seetä käsissään. Aa oli kuljettanut Seen sohvan reunalta sohvan keskelle ja vieläpä niin että Seen käsi oli taittunut selän alle. Kokeiltiin onko pikkusisko legoauton kestävä tai tykkäkö sisko kun sitä heilutellaan. Ei tykännyt. 

Siirryttiin aikakauteen, jolloin otin Seen mukaani aivan kaikkialle pieneksi hetkeksikin poistuessani. Seen mielestä meillä on tosi pelottava vessa.

Pikku hiljaa kun läheltäpitejä ei tullut, uskalsin hiukan taas kokeilla rajoja. Laiskuuttani kai. Tuntuu niin hölmöltä nähdä kamalasti vaivaa vauvan asetteluun sitteri tai kantoliinassa, jotta voi siirtää pyykit pesukoneesta kuivatusrumpuun tai käydä pissalla.
Hetken aikaa kaikki sujui hyvin.

Eilen valmistelimme leffailtaa. Pojat siivosivat leluja pois sohvalta. Lähdin miehen kanssa hakemaan kakkua ja juomaa keittiöstä. Olimme olleet olohuoneesta pois ehkä kaksi minuuttia kun kuulin vaimeaa vauvan itkua. Olohuone on aivan keittiön vieressä, ei itkun pitäisi kuulua noin vaimeana? Juoksin olohuoneeseen.
Bee oli nostanut Seen päälle ison lattiatyynyn ja makasi itse tyynyn päällä.

Humps vaan, palasimme takaisin aikakauteen, jossa See ei ole hetkeäkään minulta näkymättömissä.

*

Hetki sitten Aan fysioterapeutti soitti. Kertoi, että olisi ollut kontrolliaika viime perjantaina.
Äsken löysin eilen pestyt pyykit pyykkikoneesta.

Olisikohan pitänyt nukkua toinenkin yö pitkään?

Omanpäänlogiikka

See saavutti neljän kuukauden iän. Aiemmin niin helppo, tyytyväinen ja hyvin nukkuva prinsessa on nyt kaikkea muuta.

 
Päivisin on tyytyväinen lähinnä kantoliinassa. Siinäpä sitten viettääkin ison osan vuorokaudesta. Ei juuri lattialla harjoitella kääntymisiä, mutta joutaahan tuota.
Iltojen tunnarina päässä soi Apulannan Koneeseen kadonneen kertosäe: "vauva nukahtaa huutamalla, alastomana peiton alla, miten kauan sitä kestää, sitä ei voi tietää..."
Öisin ei enää huomauteta hennolla ynähdyksellä nälästä, vaan vaativalla karjumisella tai hysteerisellä kiljumisella.

Viime yön kaava oli tämä: *lupsauta tissistä n.4 kertaa, irrota imuote ja heiluta tovi päätä edestakaisin, nappaa uusi ote tissistä (jos nänniä ei heti löydy, aloita raivokas huutaminen)*. Toista * - * läpi yön.

Nyt äitiä väsyttää.

En millään jaksaisi koko ajan kasvattaa. Erityisesti tänään, mutta noin yleisemminkin. Vaikea uskoa, että olen pitkään työskennellyt koulussa ja harrastanut aktiivisesti partiota.

En jaksaisi vastata kaikkiin kinkkisiin maailmanihmettelyihin. "Miksi sateessa kastuu?" Tai korjata vääriä johtopäätelmiä. "Äiti, ulkona on pimeää, nyt on syksy." Tai toimia erotuomarina riidoissa ja tappeluissa. "Äiti, me löimme ja potkimme ja teimme kaikkea typerää. Nyt meitä itkettää."

Molemmilla pojilla on oma erityisalansa äidin uuvuttamiaessa.
Been on moottoriturpaus. Puhetulva ja kyseleminen on tauotonta. Aan taas on hoksottimien hitaus ja jonkunlainen kummallinen omanpäänlogiikka.

Tänään, kun seitsemältä heräämisestä huolimatta en ollut saanut aamupalaa vielä klo10, parahdin Beelle etten millään jaksaisi koko ajan vastata ja kasvattaa. "Mutta kun minulla on niin paljon asiaa."
Halasin ja kehuin sen olevan hyvä, että pohtii ja kyselee. Sillälailla oppii ja tulee viisaaksi. Mutta silti äiti kaipaisi nyt edes pientä hetkeä syödä rauhassa.
Lähestulkoon se minulle lopulta sallitiinkin. Aamupalaa häiritsi vain See ja sille on vaikea olla siitä vihainen.

Kasvatusuupumuksessani päätin päästä helpolla ja siivota. See nukahtaa aina kun imurin laittaa päälle. Aan ja Been voisin hyvällä omallatunnolla istuttaa telkkarin eteen katsomaan Pikku kakkosta.

Siinä imurin kanssa heilutessa tajusin itsellänikin kummallisen omanpäänlogiikan:
Sätin itseäni toistuvasti huonoksi äidiksi, kun en jaksa/ehdi siivota. Laiskuutta ja leväperäisyyttä. Mutta kun siivoan, teen sen ollessani aivan totaalisen uupunut olemaan hyvä äiti ja kasvattaja, päästäkseni helpolla.

Johtopäätös:
1) jostain syystä koen hyväksyttävämmäksi laiminlyödä väsymyksessä lapset, jos peitän sen siivousahkeruudella
2) ehkä ihan oikeasti pidän arvokkaampana lasten kanssa vietettyä aikaa kuin kodin siisteyttä
3) siivoaminen on melko aivotonta puuhaa

On kiva, että meillä on taas hetken siistiä. Varsinkin kun makuuhuoneeseemme kuljetaan eteisen läpi, jolloin jalanpohjissa tulee aina kuljettaneeksi sänkyyn tuliaisia hiekkalaatikolta. On silti kivempi ymmärtää miksi meillä monestikaan ei ole kovin siistiä.
Haluan uskoa, että lasteni työpaikoilla joku vielä kehuu kuinka viisas ja hyvätapainen Aa/Bee on, eikä kukaan mieti että tuon lapsuudenkoti mahtoi olla sekainen.

Flunssasta flunssaan

Seen syntymän jälkeen perheessämme on sairastettu kolme flunssaa. Flunssa per kuukausi, paitsi ettei ihan. Ensimmäiset kaksi tuli kuukauden sisään Seen syntymästä. Juhannuksen jälkeen alkoi tämä kolmas.

Flunssa nro1 meni ohi melko helposti. Aa ja Bee viettivät muutaman sairaspäivän kumpikin, See vähän räkäili.

Flunssa nro2 vaati hiukan enemmän. Aa ja Bee molemmat olivat korkeassa kuumeessa pari päivää. See ensin viikon räkäili ja sitten nostatti kuumeen. Ikää oli vasta seitsemän viikkoa, joten sairaalareissu siitä seurasi. Keuhkokuvassa löytyi orastava keuhkokuume. Antibiootteja tiputeltiin suonen sisäisesti yön verran. Loppukuuri saatiin hoitaa kotona.

Jotenkin pysäyttävää, että flunssan aiheuttanut rinovirus, se ehkä yleisin virus, joka asuu jokaisessa ovenkahvassa ja ostoskärryssä, voi tuollaisen täysiaikaisen, perusterveen vauvan saattaa tuohon kuntoon. (Juuri kuulin, että ystäväni vauva joutui samasta syystä useammaksi päiväksi teho-osastolle.) En tahdo edes kuvitella mitä saisi aikaan influenssa. Varsinkaan, mitä se olisi saanut aikaan kun pojat olivat pieniä. Onneksi olemme säästyneet moiselta. Onneksi on rokotteita. 

Tämä flunssa nro3 tuntuu loputtomalta. Kaikkien nenät vaan valuu ja valuu. Hetken luulin sen jo menneen, viikonloppuna kun kaikkien olo tuntui jo olevan parempi, mutta ei. Been nenä valuu taas non-stoppina, Aan vähän vähemmän. Seellä räkättivät tulee vain vähän, mutta raukka yskii ja kröhii ja ääni on käheä. Itsestä tuntuu, että niistää voi ihan niin paljon kuin vain ehtii ja jaksaa. 

Ei tässä paljon leikkitreffejä järjestetä. Harmittaa, kun niitä on jo parit pitänyt peruuttaa.
Olisi tarvetta aikuiselle seuralle näinä pitkinä arkipäivinä. Pojat kun lopettivat päikkäritkin, aikuistenjutut ja oma-aika ovat olemattomia. Haluaisin puhua välillä muitakin kuin miksi-keskusteluja. Alkaa käydä tylsäksi.

Jotenkin olen aistivinani myös pojissa tylsistymistä. Samat lelut ja sama leikkikaveri päivästä toiseen. Olen odotellut, koska vapaaleikki ja tylsyys alkaa tuottamaan tulosta, taidetta ja tiedettä, mutta tähän menessä tuotteena on ollut vain riitoja ja riehumista.

Mikä voisi mennä pieleen?

Keskiviikkona, silloin kun vihdoin sain aikaiseksi tämän blogin pitkän aikomisen jälkeen, oli ihan kamala päivä. Jonkinlainen pohjanoteeraus kolmen lapsen kotiäitinä. Pojat huusi, kitisi ja tappeli tai nauraa räkättivät ja riekkuivat. Leikit eivät olleet leikkejä, jos niitä nyt edes yritti olla. Minä olin väsynyt ja ajatukset toisaalla, aikuisten murheissa. See päätti, ettei toimi yhtään niin kuin yleensä vaan täyttää äidin päivän jos vaikka minkälaisilla yllätyskyykyillä.
 

Kaikkea tätä seurasi huutoa ja itkua, ihan meiltä jokaiselta. 

 

Istuin puistonpenkillä yrittäen hillitä itkua, joka tahtoi väkisin tulla, kun siskoni soitti. Puhelun jälkeen olo tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, eikä enää itkettänyt. Sisko lupasi seuraavana päivänä tulla hakemaan Been retkeilemään kanssaan ja sitä seuraavana päivänä Aan. Minä saisin mahdollisuuden viettää edes hetken kummankin pojan kanssa niin, että koko aikaa ei tarvitsisi vain kieltää ja komentaa veljesten typeriä leikkejä ja tappeluita. Ehkä hetken voisin olla kiva enkä aina vaan kiukkuinen. Ohessa ehtisi hoitaa asioita, jotka kolmen kanssa on jääneet hoitamatta.

Ennen kuin kerron miten näiden laatuaikahommien kanssa kävi, täytyy kertoa tarina juhannusviikolta, ihan vaan kun se sopii tekstin agendaan.

Tarvitsisin mökille juhannukseksi suojalakanan. Niitä saa Ikeasta. Ikeassa on myös tunnin ilmainen lapsiparkki ja lapsille Ilmainen ruoka aikuisen kahvilaostoksen yhteydessä. Suunnitelmani oli viedä pojat lapsiparkkiin, käydä hakemassa lakana, istua loppu tunti rauhassa kahvilassa ja sen jälkeen hakea pojat syömään. Mikä voisi mennä pieleen?

No se, että iskee ostosvimma ja tajuaa kuluttaneensa koko vapaatunnin shoppaillen.

No se, että ei ymmärrä miten Ikea toimii. Jos lapset on lapsiparkissa, Ikeasta ei saa poistua. Ei edes viemään ostoksia autoon. Niinpä jo maksetut ostokset on raahattava mukaan kahvilaan. Siellä taas yksin kolmen lapsen kanssa on lapset julmasti jätettävä heitteille, sillä vaunujen kanssa kahden tarjottimella kuljettaminen läpi ruokalinjastosokkelon on mahdotonta. Vartioimatta jäi myös ne ostokset.

No se, että kun ruuat on saatu pöytään, kuuluu turvakaukalosta pörähdys. Sellainen, josta jo äänestä tietää edessä olevan vaatteidenvaihto. Eikä Ikeassa ostoksia tietenkään saa viedä vessaan. Niinpä jää kaksi nelivuotiasta oman onnensa nojaan pöytään syömään ja vahtimaan ostoksia. Neuvoin kertomaan kyselijöille, että äiti on vauvan kanssa vessassa.

No se, että olet pakannut vauvalle aivan kelvottomat varavaatteet. Vauva kulkee loppureissun paljainjaloin.

No se, että et todellakaan ymmärrä miten Ikea toimii. Ymmärrät sen sijaan olevasi maksettujen ostosten ja lasten kanssa jumissa Ikeassa. Onneksi ennen kuin lähdin kävellen lauman ja ostosten koko Ikean läpi ja kassoille selittämään kuitin kanssa tilannetta, päätin kysyä henkilökunnalta olisiko joku helpompi keino. Sellainen oli. En ilmeisesti ollut ensimmäinen, joka ei ymmärrä miten Ikea toimii.

Saatoin vannoa Ikea-reissun jälkeen, etten enää mitään asioita lähde lasten kanssa hoitamaan. Kuitenkin, kun sisko tarjosi mahdollisuutta viettää aikaa vain kahden lapsen kanssa, tuntui että kaikki on mahdollista.

Torstaina lähdin Aan kanssa kaupungille. En ikinä lähtisi kaksosten kanssa kaupunkiin ilman toista aikuista tai mahdollisuutta kuljettaa molempia jonkinnäköisellä kärryllä. Nyt olisi kuitenkin mukana vain yksi vapaamatkustaja. Aan uudet silmälasit olisi noudettavissa ja samalla kävisimme uudessa juuri auenneessa jälkiruokakahvilassa. Helppoa ja mukavaa. Mikä voisi mennä pieleen?

No se, että Aan mielestä oli ihan tyhmää kun optikkoliikkeessä ei ollut se kiva täti vaan ihan tyhmä setä palvelemassa.

No se, että alle puolentoista tunnin reissulla Aan piti päästä kolme kertaa vessaan ja näistä kerroista kahtena jouduimme vessaan, johon vaunut eivät mahtuneet sisälle. Niinpä See odotteli toisella kerralla vessan ulkopuolella vaunuissa koko ajan huutaen. Toisella kertaa retuutin vauvaa käsittelyssä, samalla kun toisella kädellä pyyhin pyllyä, pesin käsiä jne.

No se, että uudessa kahvilassa jätkiä tulo pöytään kesti niin kauan, että odottaessa Aa ehti syödä kuppikakkuni päälysen ja käydä vessassa. Vessasta palatessa jäätelö oli ehtinyt sulaa. Eipä sillä, kuppikakussa päälystä oli niin runsaasti, että ei Aa olisi enää jätskiä jaksanutkaan.

No se, että minä päätin maistaa Aalta koskemattomaksi jäänyttä banaanijätskiä, joka olikin tehty ihan oikeasta banaanista eikä esanssista. Minä olen banaanille allerginen.

No se, että linja-autoon päästessämme tajuan, että minulla on aivan valtava pissahätä. En ollut itse ehtinyt/pystynyt yhdelläkään vessareissuistamme edes miettiä tarvitsisiko minun käydä pöntöllä.

Perjantaina Been kanssa päätin olla nokkelampi. Kävisimme vain ohimennen ostamassa vaunuihin jalkalaudan kodin lähellä olevasta lastentarvikeliikkeestä ja sen jälkeen Been toiveesta bussilla ostoskeskukseen jätskille. Torstaista viisastuneena totesin ostoskeskuksen olevan hyvä idea. Vessa ja suuri lastenhoitohuone olisivat koko ajan lähellä. Mikä voisi mennä pieleen?

No se, että lastentarvikeliikkeessä, jossa piipahdamme ohimennen, on ennen omaa vuoroa kaksi asiakasta, jotka molemmat ovat ostamassa kaikkea mahdollista tuleville vauvoilleen. Myös myyjiä on vain kaksi. Niin piipahdus venyy tunnin mittaiseksi. Bee ehtii kyllästymään kaupan leikkinurkkaan seitsemän kertaa, juoksemaan kaupan ympäri maratonin kahdeksan kertaa ja tyhjentää ainakin kymmenen hyllyä tavaroista kysyen "Mikä tää on? Saanko mä tän? Saako vauva tän?".

No se, että kauppakeskukseen vievä bussi menee nenän edestä. Seuraava vuoro kulkee tunnin päästä.
Ei hätää, kotoa hakemaan auto.

No se, että siitä huolimatta että ostoskeskuksessa on iso lastenhoitohuone lastenvessoineen, pyllynpesupaikkoineen, imetyssohvineen ja leikkinurkkauksineen ja vaikuttaisi siltä, että näissä puitteissa hommat sujuu helposti, taaperolle voi tulla kakkahätä juuri samalla hetkellä kun vauva on päässyt tissille. Opin, että imettäminen ja pyllynpyyhkiminen onnistuu yhtäaikaa.

Onko ne ne samat hormonit, jotka saavat jokaisen äidin näkemään oman vauvansa täydellisen kauniina, jotka saa äidin aina uskomaan, että tällä kertaa mikään ei mene pieleen, että tällä kertaa olen ottanut huomioon kaiken? Vai olenko se vain minä, joka ei ikinä opi?
 

Juuri nyt on tunne, etten enää ikinä lähde näiden kanssa minnekään kotipihaa kauemmas. Vaan odottakaapas vaan ensiviikkoon. Enköhän taas ole keksinyt pettämättömän suunnitelman ja lähde laumani kanssa uimarannalle tai ongelle tai ihan vaan ohimennen rakentamaan mökille uutta laituria. Mikä voisi mennä pieleen?