perjantai 11. syyskuuta 2015

Kotimatka

Kävin tänään hakemassa pojat tarhasta. See kantoliinassa selässä niin kuin aina. Mies vie pojat aamulla työmatkallaan polkupyörän peräkärryllä. Minä työnnän kärryn kotiin.
Tänään vaan mies olikin vienyt pojat autolla. Kyllä minä sen tiesin, en vain muistanut. En ollut ottanut Seelle rattaita tai itselleni bussikorttia. Pitäisi siis kävellä kotiin. Matkaa on kaksi kilometriä.

Eihän se paljon ole. Pojat kyllä jaksaa sen kävellä. Tänään vaan olivat jo olleet retkellä ja kävelleet aika moisen matkan sen takia. Lisäksi perjantaina pitää tietenkin ottaa kotiin varavaatteet ja muut. Omassa kengässä tunsin rakon alun, mutta ei se niin pahalta tuntunut.
Kiristin kantoliinaan, keräsin kamppeet ja lähdin kahden taaperon kanssa taapertamaan.

Korttelin verran kuljettuamme kaikki kolme lasta itki. Yksi, koska ei saanut ylittää tietä omanpäin. Toinen, koska väsyttää. Selässä olevan itkun syytä en tiennyt.
Kahden ensimmäisen itkut saatiin lakkaamaan keskustelemalla. Selässä olevan itku vain yltyi.

Puolessa välissä matkaa oli pysähdyttävä, Seen itku kun tuntui vain yltyvän. Laskin tavarat käsistäni ja kurottelin niillä Seetä selästä. Johan selvisi itkun syy: kiristäessäni sidontaa, olin onnistunut sujauttamaan peppupussin paikoiltaan. Lapsiparka kyyhötti selässä kertakaikkiaan epäergonomisesti ja varmasti epämukavasti.

Sidoin Seen uudestaan, nyt etupuolelle. En ole paljoakaan käyttänyt etusidontoja kudotun liinan kanssa. Lähinnä tuplaristiä, joka tehdään ennen kuin vauva laitetaan liinaan. En voinut lasta maahan laskea, sillä seisoimme autotien laidalla. Niinpä yritin kovin muistella, miten se vauva eteen saatiinkaan. Ei se paras sidonta ollut, mutta kelpasi.

Matka jatkui. Hetken matkan päässä oli autotiessä kuoppa putkityöt takia. Sitä piti pysähtyä ihmettelemään, aivan niin kuin kaikkina muinakin päivinä. Eilisestä työ oli selvästi edennyt: kuoppaan oli ilmestynyt kaksi lapiota.

Käveltiin hiukan eteenpäin. Aalle tuli jano. Pysähdyttiin kaivamaan repusta retkieväistä juomapulloja.

Loppumatka taittui pysähdyksittä. Minun oli pakko klenkata, rakko oli hiertynyt kivuliaaksi.

Kolmen lapsen, tavarakasan ja rakon kanssa kilometrivauhtini on 2km/h.

*

Vammaistukihakemus on taas tehty. Vaikka siinä onkin jo oppinut aika taitavaksi, on se silti edelleen yhtä tuskaisaa hommaa.
Nyt jäädään jännittämään mitä Kelan lottokone tällä kertaa meille arpoo päätökseksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti