perjantai 16. lokakuuta 2015

Yksilöitä

Lapset ovat yksilöitä. Kaksosetkin. Se on välillä hankalaa. Paljon yksinkertaisempaa olisi, jos voisi luoda yhden kaava ja sitä toteuttaa jokaisen kohdalla. Harmittavaisesti se ei vaan menee niin. Mikä yhdelle on hyväksi, on toisen kauhistus.

Tällä viikolla kokeiltiin pojille erillisiä tarhapäiviä. Ajatuksena taustalla oli toisaalta saada omaa aikaa äidin (ja Seen) kanssa ja toisaalta kokeilla siipiään ihan omillaan tarhassa.

Kerroin etukäteen miten viikko etenisi. Been naama kääntyi vakavaksi. "Kenen kanssa mä sit leikin?" Selitin, että tarhassa on ne kaikki muut kaverit kyllä, että pääset niiden kanssa leikkimään. "Eiku kotona!"
Kun Been tarhapäivänä tulimme, mielestäni aivan kamalan myöhään, poikaa tarhasta hakemaan, kääntyi naama taas vakavaksi. "Miks te jo tulitte?"

Aata huoletti mennä tarhaan yksin. Ei poika asiasta mitään sanonut, mutta sen näki sanomattakin.
Urheasti ukkeli aamulla tarhaan lähti. Hienosti oli päivä sujunut. Silti huojennuksen saattoi aistia kun seuraavana päivänä sai jäädä kysiisrän äidin kainaloon.

Siinä missä Bee oli kotipäivänä pitkästynyt ja tylsissään, Aa oli riemuissaan. Ei kaivannut edes leikkiä. Syliä, juttelua, hiukan kirjoja. Vasta iltapäivällä iski veljeä ikävä.

Kokemuksen perusteella vaikuttaisi hyvältä idealta viedä aina välillä vain Bee tarhaan. Bee kaipaa virikkeitä ja kavereita, Aa kaipaa äitiä.
Aata taas en tahtoisi viedä yksin tarhaan. Vaikka siinä turvallisesti voisikin opetella yksin selviytymistä, on se toisaalta Aalle selvästi stressaavaa. Ihan varmasti ehtii opetella omillaan oloa joskus myöhemminkin. Vastasyntyneenä se opetteli sitä neljä kuukautta keskolassa.


*


Mies on viikonlopun reissussa. Olen yrittänyt suunnitella tavoitteettoman viikonlopun. Kaappi on kyllästetty eineksillä, huomiselle sovittu leikkitreffit. Koti on suht siisti ja pyykkikopat lähes tyhjät. Olen henkisesti valmistautunut olemaan syyllistymättä yli tunnin päivittäisestä ruutuajasta.

Mikä voisi mennä pieleen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti