keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Luennolla

Istuimme miehen kanssa tänään kuuntelemassa luentoa syöpähoidoista. Luennolla käsiteltiin myös syövän aiheuttamia psyykkisiä ongelmia ja muutenkin laajalti syövän vaikutuksia sairastuneen ja hänen läheistensä elämään.

"Pitkään voi tuntua siltä, että eihän tämä ole minun elämäni."

Lause tuntui vieraalta ja oudolta. En saanut lainkaan kiinni siitä mitä tuolla tarkoitettiin. Hetken päästä tajusin miksi.
En oikein kunnolla vielä keskosuuden aiheuttamasta erikoistilanteesta ollut päästänyt irti kun syöpä toi perheeseemme uuden erikoistilanteen.

Vaikka pojat täyttävät jo kohta viisi, ovat kaikki viisi vuotta olleet vielä rankasti keskosuuden leimaamia. Vasta viimeisen vuoden ajan, oikeastaan Seen syntymän myötä olen alkanut kyseenalaistamaan tiettyjä keskosuuden mukanaan tuomia tapojamme. Nyt ne kaikki tulivat takaisin. Minusta ei siis ole tuntunut, että eihän tämä ole minun elämäni. On tuntunut enemmänkin tutulta (ei turvalliselta) ja hämmästyttävältä että välissä olin sillä lailla ehtinyt herpaantumaan.

Sillä todentotta, syövässä ja keskosuudessa on paljon samaa. Ruokavalion, käsihygienian, kyläilyjen, julkistenpaikkojen ja vaikka sairastelujen suhteen.
Vaikka monet tukiasiat menevät aikuisilla eritavoin kuin lapsilla, maksukatot, matkakorvaukset ynnä muut ovat meille ennestään jo tuttuja. Nämä ovat varmasti monille diagnoosin juuri saaneille uusia ja vaikeita asioita, joiden sisäistäminen kaiken keskellä on ylivoimaista. Meillekin oli silloin viisi vuotta sitten. Nyt ne ovat vain tympeitä eikönääikinälopu-juttuja.

Tämän tajuaminen on samaan aikaan helpottavaa ja ahdistavaa. Toisaalta antaa luottamusta itseeni ja meihin, olemme hyvin vastaavasta jo kerran selvinneet, selviämme tälläkin kertaa. Meillä on jo paljon selviytymismalle joihin nyt turvautua helposti uudestaan.
Toisaalta, ihanko oikeasti meidän perhe-elämän normaali on täynnä lääkäreitä, sairaalakäyntejä ja Kela-hakemuksia? Surullinen ajatus. 

Miten meidän käy, jos joskus vaikka useamman vuoden pääsemme eteenpäin ilman uusia diagnooseja ja isoja kriisejä? Osaammeko elää sellaista elämää? Tuntuuko silloin meistä ettei se ole meidän elämä?

2 kommenttia:

  1. Luin aikanaan edellistä blogiasi ja nyt jokin aika sitten löysin tämän uuden blogisi. Olen lukenut kaikki tekstit läpi ja voi kurja minkä uutisen olette saaneet viimeaikoina. Olette jo selviytyneet niin paljosta, että varmasti selviätte tästäkin.
    Minulla on kanssa kohta viisivuotias erityispoika ja siksi varmaan aikoinaan blogiasi aloinkin lukemaan.
    Oikein paljon voimia ja jaksamista sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa taas uudestaan meidän matkaan ja kiitos!

      Poista